Musiikin teoria ja säveltäminen ›

Kun sävellät/sovitat kappaletta, niin millä perusteilla valitset käytettävän sävelkorkeuden (C, D, E..jne)?

Kun sävellät/sovitat kappaletta, niin millä perusteilla valitset käytettävän sävelkorkeuden (C, D, E..jne)?
 
PS. Onko tässä yhteydessä termi "sävelkorkeus" väärä?

PS. Onko tässä yhteydessä termi "sävelkorkeus" väärä?
 
Sävellaji ajaisi saman asian.
 
1. Jos laulupiisi, niin että laulajan ääniala riittää.
2. Jos instru, niin että kuulostaa kivalta ja/tai kiva soittaa

Kyllähän se laulajan mukaan pitää valita ainakin sovitusvaiheessa. Sävellellessä sillä ei niinkään ole merkitystä, ihan fiiliksen mukaan mille koskettimille sattuu sormet osumaan.
Kitaralla säveltäessä ehkä kitarariffien sävellajeilla on merkitystä.
Jotkut sävellajit vaan klangaavat paremmalta.
 
Kannattaa kuitenkin opetella soittamaan ihan joka sävellajissa niin ei sillä sitten enää ole merkitystä.

Kun sävellät/sovitat kappaletta, niin millä perusteilla valitset käytettävän sävelkorkeuden (C, D, E..jne)?
 
Solistin mukaan eli millä sävelalalla melodia liikkuu kyseisessä biisissä, että solisti pystyy laulaan sen.

Solistin mukaan eli millä sävelalalla melodia liikkuu kyseisessä biisissä, että solisti pystyy laulaan sen.
Puolen sävelaskeleen tarkkuudella ottaen huomioon mahdollisen modulaation puolikkaan ylöspäin.

Jotkut sävellajit vaan klangaavat paremmalta.
 
Kannattaa kuitenkin opetella soittamaan ihan joka sävellajissa niin ei sillä sitten enää ole merkitystä.
 
Mä joteskin tykkään Ab-mollista, helpot sormitukset pianolla ja kuulostaa kivalta.

Jos teen instrumenttisovituksen esim. joss kitara, niin otan huomioon sen, että se on soittoteknisesti suht helposti soitettavissa.
 
Tietenkin tärkeää on myös se, että se kuulostaa hyvältä ko. korkeudelta. Omia kapplaeita kun teen, niin vaihtelen tahallisesti sävelkorkeutta vaihtelun aikaansamiseksi.

Eri sävelasteikot kuulostavat erilaiselta. Esim. d molli mielletään usein surullisimmaksi sävellajiksi. Omissakin sävellyksissä joskus huomaa kun koittaa transponoida että eihän tämä kuulosta yhtään niin hyvältä kuin se alkuperäinen. Kannattaa miettiä mikä tukee parhaiten omaa sävellystäsi.
 
Tietysti on otettava huomioon myös käytettävien soittimien ääniala. Soittimilla on usein alue missä ne soivat parhaiten. Tehokeinona voi tietysti käyttää myös sävellajia missä liikutaan jonkun soittimen ääripäässä. Hevi puolella on myös usein tapana soittaa e mollissa ja virittää kitarat alavireiseksi, jolloin saadaan eri kuuloinen soundi kuin normaali vireellä.

Itselläni on hassu tapa käyttää lähes aina A-mollia.
Myös turhan usein säveltäessä turvaudun helppoon/tuttuun sointukiertoon Am - F - G - C (tai vähän muunnellen).
Toki tuon voisi soittaa vaikka kokosävelaskelta korkeammalta mutta onhan se nyt helpointa soittaa pelkiltä valkoisilta koskettimelta (tosin joskus tulee G#:iä käytettyä), siis jos on pianonsoittaja.

Toki tuon voisi soittaa vaikka kokosävelaskelta korkeammalta mutta onhan se nyt helpointa soittaa pelkiltä valkoisilta koskettimelta (tosin joskus tulee G#:iä käytettyä), siis jos on pianonsoittaja.
 
??????
 
C-duuri ja A-mollihan on pianolla vaikeimpia sävellajeja, jos mietit sormituksia. Ei (juuri) yhtään mustaa kosketinta helpottamassa peukalon ali/muiden sormien yliviemistä.

Eri sävelasteikot kuulostavat erilaiselta. Esim. d molli mielletään usein surullisimmaksi sävellajiksi.
 
Joopa joo.
 
http://en.wikipedia.org/wiki/Key_(music)
 
--- the timbre of almost any instrument is not exactly the same for all notes played on that instrument. For this reason a song that might be in the key of C might sound or "feel" somewhat different (besides being in a different pitch) to an observer if it is transposed to the key of A. This effect is more pronounced on instruments like the piano where certain notes have more strings associated with them or a thicker string.
 
However, it is observed that some musicians overstate this element, and in fact this is a joke in the movie This Is Spinal Tap where the guitarist, in response to a question about a particular piece, says that it is "in D minor which is the saddest of all keys, I find. People weep instantly when they hear it, and I don't know why."
 
In addition, since many composers often utilized the piano while composing, the key chosen can possibly have an effect over the composing. This is because the physical fingering is different for each key, which may lend itself to choosing to play and thus eventually write certain notes or chord progressions compared to others, or this may be done on purpose to make the fingering more efficient if the final piece is intended for piano.

Itselläni on hassu tapa käyttää lähes aina A-mollia.
 
Eipä tuo nyt niin hassu ja ihmeellinen juttu taida olla? Varmaan hyvinkin yleinen tapa?! Itse myös soittelen lähes kaikki uudet jutut A-mollista(tai C-duurista). Jos korvakuulolta opettelen, niin sillon yleensä oon uskollinen alkuperäiselle sävellajille.
 
On itseasiassa alkanu tökkiä koko sävellaji, kun on niinpaljon sillä tullu pimputeltua. Välillä on kiva ihan virkistykseksi kokeilla jotain muuta. No mutta kitaristihan minä varsinaisesti olenkin.

Noh, itselläni en ole kuitenkaan kovin kokenut pianonsoittaja vielä, ja nää viiden alennusmerkin kappaleet tuottaa kyllä paljon enemmän ongelmia kun ne missä ei ole yhtään. Mutta kai ne sit harjoituksen jälkeen hyödyksi ovat ;O.
 
Mä kyllä yrittäisin väittää että monen ristin/been pelko on ylimainostettua. Ei ne sen kummempia piisejä ole kun ne saa pari kertaa läpi tankattua.

Laulajan äänialahan se tosiaan lopulta sen esityskorkeuden sitten määrittää. Ja totta tosiaan ainakin kitaralla sormitusten kannalla on melkosestikin merkitystä sillä mistä soitetaan. Tosin kunnon soittaja soittaa mistä vaan - ne on sitten sovituksellisia juttuja miten saadaan kuulostamaan hyvältä. :)
 
Näin laulajan näkökulmasta kerron taas sen, että sävellellessä tulee vaihdeltua sävellajia ainakin kahdesta syystä: A) Keksii uusia juttuja eikä toista aina samaa - elikkä kun se lauluskaala kuitenkin pyörii melkolailla samassa haarukassa (noin kahden oktaavin alueella tosin) niin tuleepahan vähän vaihtelua melodioihin kun vaihtelee sävellajeja. B) Saattaa kuulostaa himpun verran tylsältä jos bändillä kaikki biisit menee samasta sävellajista. Kun ne kuitenkin pyörii melkolailla samojen kolmen soinnun ympärillä kaikki. Soittimetkin saa siten vaihtelevia sormituksia ja tottahan soinnuissa on erilainen klangi. Joskus nuorena joku kokeneempi muusikon retku opetti, ettei kannata setissä eikä levyllä soittaa kahta saman sävellajin biisiä putkeen - kuulostaa tasapaksulta. Toisaalta, sitä voinee käyttää myös tehokeinona. :)

Olen alkanut säveltämään yhtä biisiä, tyylilajina gospelvaikutteinen rock, sanoitukset tosin rakastelusta. Sävellajina on Ab-duuri, ajattelin vikaan kertsiin modulaatiota A-duuriin. Heti muuttui vaikutelma, Ab-duuri vaikutti jotenkin paljon pehmeämmältä ja A-duuri rankemmalta. Joten sävellajin valinnalla (modulaatio) saa paljon aikaan.
 
Sävellajihan tosiaan kannattaa laulussa valita esittäjän äänialan mukaan. Esimerkiksi tälläiselle baritonille f#1:n yläpuoliset sävelet ovat vähän vaikeita laulaa, kun taas sopraanolle tai tenorille en välttämättä kirjoittaisi melodiaan A1:tä tai B1:tä.

Summassa se tulee valittua yleensä, kun jutut lähtevät improvisaatiopohjalta. Modulaatioiden kautta se sitten vaihtelee biisin sisällä. Kitaralla tulee turvauduttua jostain syystä liikaa h-molliin. Transponointia en osaa kivuttomasti harrastaa, vaikka se olisikin laulajaa ajatellen välttämätöntä - siis tekniikka on hallussa, mutta psykologisesti vaikeaa. Kerran tosin oli ihan pakko siirtää biisi c#-molliin, kun ärsytti se ainainen h-mollin käyttö.