Yleistä keskustelua musiikista ›

Jannulle sanoisin että ei voi todeta täysin yksiselitteisesti fan=fanatic, tuota mielipidettäsi vastustan. Taas toisaalta, en ole oikein oikea henkilö sanomaan tähän yhtään mitään, sillä olen noudattanut lapsillenikin opettamaa et.hämäläissoitten viisautta: "Kasva isoksi, älä aikuiseksi" jota on hyödynnetty kyllä muuallakin. Tosin olemme kyllä sisäsiistejä ja yhteiskuntakelpoisia koko remmi. Jamille toteaisin, että kyllä mullakin mielipiteitä on vaikka silloin tällöin toteankin vallankin tuolla kitarakamapuolella että: "No joo, ihan kiva." Kaipa se juontaa siitä, että tunnustaa toisten erilaiset tarpeet ja mieltymykset sekä soittimien merkin, soitettavan musiikin ja kunkin kuunteleman musiikkilajin/mieliesiintyjän suhteen. Muutosvastarinta vois olla kova jos rupeis omia mieltymyksiään 110%:sti painamaan. Eipä silti, kyllä joskus tekis mieli "pistää ranttaliks" ja antaa ei-niin järkeviä kommentteja joihinkin tasaisin väliajoin toistuviin ikuisuuskysymyksiin tuolla soitinpuolella. Ei maar, menen taas. Keep up the good discussion!!
Ystävänne fox

Jannulle sanoisin että ei voi todeta täysin yksiselitteisesti fan=fanatic, tuota mielipidettäsi vastustan. Taas toisaalta, en ole oikein oikea henkilö sanomaan tähän yhtään mitään, sillä olen noudattanut lapsillenikin opettamaa et.hämäläissoitten viisautta: "Kasva isoksi, älä aikuiseksi" jota on hyödynnetty kyllä muuallakin.
 
Katsastapas kirjoitusta uudemman kerran. Tein pikku muutoksen. :)

Fanaattisuudella on ehkä monissa muissa yhteyksissä vähän huono kaiku, mutta musiikissa (ja muissakin taiteissa) se on mielestäni joskus paikallaan. Puhuisin ehkä mielummin intohimosta. Intohimo on välttämätön osa luovaa toimintaa. Kaikki suuret taiteilijat ovat olleet siinä mielessä fanaatikkoja, että heillä on ollut selvät mielipiteet siitä mikä on hyvää ja mikä huonoa, sekä järkkymätön usko omiin kykyihinsä.
 
Samalla tavalla myös taiteen todellisessa kokemisessa pitää olla mukana intohimoa. Kyllähän se minuakin saattaa aluksi ärsyttää jos joku joka toisessa lauseessa vouhotttaa artistista jota en itse arvosta tippaakaan, mutta sitten tajuan itse olevani aivan samanlainen: Beatles, Hendrix, Zeppelin, Stevie Wonder, Siekkarit ja lukemattomat muut ovat kukin vuorollaan täyttäneet mieleni totaalisesti ja hyvä niin. Se on upea tunne kun todella "pääsee sisään" jonkun artistin tuotantoon, siinä on jotain samaa kuin rakastumisessa.
 
Eräs tuttuni on aika omituinen tapaus, täysin tunneköyhä ihminen. Hän kuuntelee paljon musiikkia, katselee valtavasti elokuvia ja on ainakin pintapuolisesti hyvin sivistynyt tyyppi (varsinkin leffoista hän tietää paljon). Mutta yksikään taiteilija tai teos ei tunnu herättävän hänessä minkäänlaista intohimoa. Paras kehu mitä hänestä saa ulos on "vakuuttava", "viimeisen päälle tehty", "kyllä kuulee/näkee että rahaa on palanut" tai "hyvin soitettu". Suoraan sanoen aika pelottava tapaus...
 
Joten kyllä, minun puolestani ihmiset saavat olla fanaattisia. Ja kyllä niistä mielipiteistä saa kiistellä, kunhan vain tekee sen oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. Jos joku kysyy mitä löytäisi jonkun Yngwien biisin tabit niin on aika lapsellista vastata siihen "kuuntelisit kunnon musaa". Ja henkilökohtaisuuksiin ei tietenkään ole koskaan syytä mennä.
 
Itse yritän vetää sellaista linjaa että mielummin puolustan omia suosikkejani kuin haukun muita. Joskus joku kirjoitti jossain threadissa miten RHCP:n "Higher Ground" on paljon parempi kuin munaton alkuperäisversio. Fanaattisena Stevie-fanina tietysti ensin kuohahdin, mutta hillitsin itseni enkä lähtenyt herjaamaan Pippureita vaan totesin vain että "Kyllä siinä originaalissakin munaa on vaikka muille jakaa" tai jotain sinne päin.

Joten kyllä, minun puolestani ihmiset saavat olla fanaattisia. Ja kyllä niistä mielipiteistä saa kiistellä, kunhan vain tekee sen oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. Jos joku kysyy mitä löytäisi jonkun Yngwien biisin tabit niin on aika lapsellista vastata siihen "kuuntelisit kunnon musaa". Ja henkilökohtaisuuksiin ei tietenkään ole koskaan syytä mennä.
 
Itse yritän vetää sellaista linjaa että mielummin puolustan omia suosikkejani kuin haukun muita. Joskus joku kirjoitti jossain threadissa miten RHCP:n "Higher Ground" on paljon parempi kuin munaton alkuperäisversio. Fanaattisena Stevie-fanina tietysti ensin kuohahdin, mutta hillitsin itseni enkä lähtenyt herjaamaan Pippureita vaan totesin vain että "Kyllä siinä originaalissakin munaa on vaikka muille jakaa" tai jotain sinne päin.
 
No tätä minäkin ajan takaa.

Totta hitossa täytyy olla intohimoa,suuria tunteita, ja uskoa itseensä/omiin mahdollisuuksiinsa, eihän sitä muuten tulis paljo p*skaakaan esim. juuri musiikkialan hommista, enkä sanallakaan mielestäni edes vihjaissut siihen suuntaan että se olis pahasta. Jannuki editoi koko homman, ja sanonpa että monta asiaa sekä tuossa että Yllärin kirjoituksessa on ihan just kuin yours trulyŽn ajatuspöydältä..
En minä oo tunneköyhä ihminen en! En varmalla nii...*nyyh* Tarkoitin vaan sitä, että hyvinkin usein fanaattisuus on juuri sitä mitä topikin otsikkokin sanoo - hedelmätöntä, ja pahimmillaan siitä tulee maanista hihhulointia, eikö? Kyä määkin nuarempana (h-tin huono, buu..) saatoin joskus ottaa pulttia jos joku koitti näyttää sen _hänen_ mielestään oikean tien "kunnon musiikin" suuntaan. Tai jotain muuta vastaavaa. Taikka otan vieläkin mutta itsehillintä on sellainen juttu että sekin kehittyy. Toisaalta en oikein kehtaa ketään dissata, en edes mitään "yltiökaupallistakaan" hommaa, saattaa niistäkin suuri joukko inehmoja diggailla, mutta se ei välttämättä ole mun juttuni. Samoin tuossa soitinpuolella aikoinaan oli joskus semmosta "heavy self controllia" pidettävä päällä kun teki mieli sanoo joskus painokkaastikin seikasta eli toisesta... Toisaalta kukaan ei kyllä saa mua omista mieltymyksistäni luopumaan, toisaalta taas asia-asioissa, jos olen väärässä, en saa "nokkaani solmuun" jos joku oikaisee - ja tottamooses aina silloin tällöin olen väärässä, joskus ihankin mettässä... =)
Että suuret tunteetki on hyviä, kympillä niitä, mutta fanaattisuus alalla kuin alalla ei "hyvää tiedä" jos ei se pysy kontrollissa. Ja se on hyvin pieni askel fanaattisuudesta maanisempaan menoon, on niitä ainoan oikean totuuden julistajia alalla jos toisellakin nähty.
"Kun Mustanaamio on väärässä niin silloin se on väärässä" - vanha viidakon sanonta.=)

Jamille toteaisin, että kyllä mullakin mielipiteitä on vaikka silloin tällöin toteankin vallankin tuolla kitarakamapuolella että: "No joo, ihan kiva."
 
Kyllä fiksu saa olla vaikka väkeviä mielipiteitä omaakin. Kaikista meistä siihen ei aina oo. hähähh. Mutta eläköön erilaisuus.
 
Paljon on tässä jo viisaita puhuttu. Suurimman osan myös allekirjoitan. Suvaitsevaisuutta vielä toivotan. Kaiken keskinkertaiseksi lyttääminen on fanaattisuutta vielä paljon hedelmättömämpää.

Fanaattisuudella on ehkä monissa muissa yhteyksissä vähän huono kaiku, mutta musiikissa (ja muissakin taiteissa) se on mielestäni joskus paikallaan. Puhuisin ehkä mielummin intohimosta. Intohimo on välttämätön osa luovaa toimintaa. Kaikki suuret taiteilijat ovat olleet siinä mielessä fanaatikkoja, että heillä on ollut selvät mielipiteet siitä mikä on hyvää ja mikä huonoa, sekä järkkymätön usko omiin kykyihinsä.
 
Juuh. Viisas mies on puhunut... tässä olet kyllä oikeassa. Jokainen ihminen tarvitsee ainakin yhden intohimon, että voisi elää onnellisena. En silti peru puheitani täydellisen fanaattisuuden järjettömyydestä, mutta kyllähän intohimoja olla pitää. Intohimon vaan erottaa fanaattisuudesta se, että ymmärtää, ettei oma intohimo ole absoluuttinen totuus maailmasta... näin sekä politiikassa, musiikissa kuten myös rakkaudessa.
 
Se, että osaa ottaa toisen ihmisen mielipiteen huomioon, on sitä aikuistumista tai kypsymistä tietyllä tavalla. Se, että suvaitsee muutkin vaihtoehdot omasta intohimostaan kuin sen, miten "Jari Sillanpää on NIIN ihana!", niin silloin ollaan oikeilla jäljillä.
 
Eli intohimo ja fanaattisuus, pieni vivahde-ero.
 
Samalla tavalla myös taiteen todellisessa kokemisessa pitää olla mukana intohimoa. Kyllähän se minuakin saattaa aluksi ärsyttää jos joku joka toisessa lauseessa vouhotttaa artistista jota en itse arvosta tippaakaan, mutta sitten tajuan itse olevani aivan samanlainen: Beatles, Hendrix, Zeppelin, Stevie Wonder, Siekkarit ja lukemattomat muut ovat kukin vuorollaan täyttäneet mieleni totaalisesti ja hyvä niin.
 
Jeh, mutta puolustatko fanaattisesti skeptikolle näitä artisteja, joihin sinulla itselläsi on intohimo? Et pysty ymmärtämään, että on eri makumieltymyksiä ja tietoisuuksia?
 
Se on upea tunne kun todella "pääsee sisään" jonkun artistin tuotantoon, siinä on jotain samaa kuin rakastumisessa.
 
Aivan. Rakkauskin on osaksi intohimo, ainakin sellainen seksuaalinen rakkaus. Ja se on yksilön oma näkemys, että toinen on ihana ja rakastettava. Täytyykö toisen olla siis kaikkien muidenkin rakastettava ja intohimon kohde samalla tavalla, että yksilö voisi itse häntä rakastaa? ;)
 
Äh... no juu.