Kitarat: soittaminen ›

Improvisoimalla kehittyy improvisaatiotaito.
 
Hyvä tapa lähteä liikkeelle on katsoa minkä soinnun päälle soittaa, ja sitten yrität soinnun sävelistä ja muutamalla sointuun kuulumattomalla "johdattelevalla" sävelellä vääntää jotain mukavan kuuloista vaihtelevilla aika-arvoilla.

Laula, soita perässä, soita, laula perässä.

Teoriaa pakkiin enemmän.

Laula, soita perässä, soita, laula perässä.
 
Tämä on ehdottomasti yksi parhaista ja kehittävimmistä konsteista. Varsinkin jos meinaa päästä "ulos" niistä skaaloista ja kuvioista mihin on itse jumittunut.

Varsinkin jos meinaa päästä "ulos" niistä skaaloista ja kuvioista mihin on itse jumittunut.
 
Toi oli muuten tosi hyvä pointti. Oon kans itte huomannu, et aina ku improvisoi päälle ni jossain vaiheessa menee sormet samaa tiettyä kaavaa. Mutta tekemällä oppii.

mulla toi improaminen menee nykyään (ikävä kyllä) lähinnä omien likkien toistoon eri tavoilla.
 
ja improamista voi kehittää vaikka lukemalla hieman teoriaa ja käymällä läpi skaaloja yms. mutta parhaiten sitä oppii vain soittamalla

Olen soittanut nyt n.6 vuotta, kyllä monenlaisia biisejä osaan soitella ihan näppärästi..mutta..kun tulee kysymys improvisoinnista, voin sanoa, että en osaa pas**n vertaa..heti kun tulee sellainen paikka et tarvis improa, menen ihan lukkoon ja vedän jotain ennalta treenattuja lickejä. Olen jonki verranki nuita skaaloja hinkannut, vaan ei tunnu menemään jakeluun tuo toiminta peri-aate. Elikkä olisiko kenelläkään antaa tähän kärkeen ohjeita, kuinka treenata skaalojen merkitystä, sekä sitä myötä improvisointia? esim. pitäisikö kenties ensin skaaloihin perehtymistä treenata ulkoa joka nauhavälin nuotit, helpottaisiko tämä asiaa?
 
Soita paljon erilaisia biisejä, vähän eri musiikkityyleistä. Sit voit ottaa mielikuvituksen siinäkin käyttöön että keksit omia likkejä niiden toisten lainattujen likkien tilalle, jotain kuvioita jota toistelet aina silloin tällöin, ja niistä modifioit sitten jatkoa yms. Mielikuvitusta peliin vaan. Tutustu huolellisesti kaikkiin tekniikoihin mitä ikinä tulee kitaran soitossa vastaan, opi se miten ne saundaa, opi tuntemaan oma kitarasi niin että tiedät tarkkaan millasen äänen saa aikaan mistäkin tekniikasta. Kun tuntee kitaransa, yhteistyö sen kanssa pelaa paljon paremmin.
Voishan sitä verrata vaikka taidemaalaukseen: sun täytyy maalata se sun tatsi (taidemaalarin taulu) just oman näköiseksi, sun kuuloseksi! Ja kun teet sooloa vaikka, alat käyttää sitä mielikuvitusta, maalaat niitä erikuvioita, katot miten ne menee ja sopii yhteen ja niin eespäin. Näin minä teen sen.
Tärkeää että osaa soittaa monella eri tyylillä, mutta silti omalla tatsilla.

Juu siis toki soitan ja haluan ottaa vaikutteita mahollisimman monesta eri musiikki tyylistä, tykkään monesti laittaa esim, jotain elokuva soundtrackeja, sellasia orkesterillisia ja räpeltää jotain impron tynkää, vaan ei tunnu millään luonnistuva sellanen nopea asemien vaihto, ku menee heti sekaisin, ns. eksyy kaulalla..tuntuu tosiaan, et on hieman kangistunu noihin kaavoihin, silleen järjestelmällisesti soittamiseen..

Hankkiudu pelottaviin soittotilanteisiin.

Hankkiudu pelottaviin soittotilanteisiin.
 
Joo!
 
Itsellä paras oli mennä jazzbändiin soittamaan. Ilman mitään kokemusta tietenkään.

Mun mielestä toi omien likkien toisto alkuun ei oo mikään huono, vaan ihan hyvä. Kehittää omia kuvioita joista sitten alkaa kokoaika kehittämään haastavimpia. Aloittaa vaan rohkeasti improvisoimaan ja palaa sitten niihin omiin tuttuihin kuvioihin.
 
Improvisointi kehittyy ainoastaan tekemällä. Ei välttämättä ole niin kauhean tarkkaa jos välillä vähän poikkeaa skaaloista. Tärkeintä on oppia kuulemaan omaa soittoa. Improvisointi on silloin hyvällä mallilla, kun pystyy mielessä kuulemaan, mitä seuraavaksi soittaa.

Itsellä improvisointi kohosi ihan uudelle tasolle kun keksin että kromaattinen asteikko on kaiken perusta, ja oikeastaan ainoa asteikko mitä tarvitsee. Itsellä improvisoinnit on sitä, että tutustun joko etukäteen, tai soittaessa siihen minkä päälle pitää improvisoida, ja lähden siitä eteenpäin asteikkoja tai mitään miettimättä, yleensä niin että soitan kaikkea mitä päähän tulee, ja jos pää on tyhjä niin sitten nousen tai lasken ympäri kromaattista asteikkoa perusjazztyyliin tai sitten vaikkapa vedän sointuarpeggioita hetkisen että ehdin miettiä jotain. Kannattaa harjoitella sitäkin jotenkin että saa melodioita äkkiä päähän. Toisaalta, ennen kuin lähdin kromaattiseen, "oikeaan" maailmaan suunnistamaan, tutkin hyvin tarkkaan useamman vuoden näitä "karttoja", eli asteikkoja. Mutta pointtini on se, että ne tosiaan ovat vain karttoja, eivät mitään suoraviivaisia ohjeita siihen mitä nuotteja saa ja ei saa käyttää.
 
Improvisoidessa kannattaa pitää mielessä ettei oikeasti ketään oikeaa muusikkoa (tai no, ainakaan kaikkia oikeita muusikoita) kiinnosta se että kuinka monta nuottia saat sekunnissa soitettua. Itse luotan enemmänkin mielenkiintoisien rytmien luomiseen kuin järkyttäviin nopeuksiin. On silti hyödyllistä osata soittaa tavalla tai toisella nopeampaa, se on hyvä tapa hengähtää improvisoinnin aikana kun vetää jotain asteikkoa tai sointua läpi vähän vauhdikkaasti jankaten, niin saa mietittyä sitä oikeata sisältöä hetkisen kun vain motorinen puoli on vallalla silloin. Ja ihan siltä varalta että joku tiluhirmu valittaa, on nopeasti soitetutkin asiat usein hienoja, mutta niissä harvemmin on sitten ideana se nopeus siinä. Eli siis omasta mielestäni hienot, nopeat jutut saavat hienoutensa jostain muusta kuin nopeudesta.
 
Koskaan en ole lickejä opetellut, enkä kyllä oikeastaan sitä suosittelekaan. Oma ajattelutapani on aina ollut se, että se sointu siellä alla kertoo mitä soitetaan, ja jokaiselle erilaiselle soinnulle pyrinkin käyttämään mahdollisimman erilaista asteikkoa (jos en kromaattisesti vedä siis), joten sen sijaan että miettii niitä lickejä mitä voisi soitella, voisi ennemminkin keskittyä siihen mitä siellä alla soi, jatkuvasti, ja reagoida siihen.
 
Eli siis. Jos minun pitäisi tehdä sinusta minunlaiseni improvisoija, kiteyttäisin harjoitusohjelman näin: Opettele asteikkoja niin paljon, lähinnä siis moodeja ym. epäpentatonisia asteikkoja, että osaat ne ulkoa ja tiedät millä tavoin erilaiset äänet reagoivat, soita asteikkoja erilaisten sointujen päälle ja kuuntele. Opettele kaikki mahdolliset soinnut mitä on, ja mitkä asteikot ovat mitäkin sointuja lähellä, ja mitkä kaukana. Kaikki sopivat toistensa kanssa yhteen, dissonanssi ei ole läheskään aina pahasta. Ja tärkein on tosiaan se, että tiedä minkä päälle improvisoit, ja kuuntelet jatkuvasti mitä "allasi" tapahtuu.
 
EDIT: Kijrotsuvihre

Improvisoidessa kannattaa pitää mielessä ettei oikeasti ketään oikeaa muusikkoa (tai no, ainakaan kaikkia oikeita muusikoita) kiinnosta se että kuinka monta nuottia saat sekunnissa soitettua. Itse luotan enemmänkin mielenkiintoisien rytmien luomiseen kuin järkyttäviin nopeuksiin. On silti hyödyllistä osata soittaa tavalla tai toisella nopeampaa, se on hyvä tapa hengähtää improvisoinnin aikana kun vetää jotain asteikkoa tai sointua läpi vähän vauhdikkaasti jankaten, niin saa mietittyä sitä oikeata sisältöä hetkisen kun vain motorinen puoli on vallalla silloin. Ja ihan siltä varalta että joku tiluhirmu valittaa, on nopeasti soitetutkin asiat usein hienoja, mutta niissä harvemmin on sitten ideana se nopeus siinä. Eli siis omasta mielestäni hienot, nopeat jutut saavat hienoutensa jostain muusta kuin nopeudesta.
 
Siis tärkeintähän musiikissa on tunteen välittäminen ja niiden aikaan saanti. Kaikki muu on plussaa. Minusta...=)
 
Koskaan en ole lickejä opetellut, enkä kyllä oikeastaan sitä suosittelekaan. Oma ajattelutapani on aina ollut se, että se sointu siellä alla kertoo mitä soitetaan, ja jokaiselle erilaiselle soinnulle pyrinkin käyttämään mahdollisimman erilaista asteikkoa (jos en kromaattisesti vedä siis), joten sen sijaan että miettii niitä lickejä mitä voisi soitella, voisi ennemminkin keskittyä siihen mitä siellä alla soi, jatkuvasti, ja reagoida siihen.
 
Niin, pointtinihan ei ollut se että nämä omien likkien opettelut ym. olisi ainoa asia jota kannattaa huomioida. Totta kai alla soivat määräävät mihin itse soolo asettuu. Mutta pointtini oli lähinnä siinä että omia juttuja kehittämällä saa kehiteltyä omaa ilmettä soittoon, persoonallisuutta. Esim jostain tosi hienosta ja kovasta likistä voi tulla tavaramerkki, niin kuin monilla kitaristeilla onkin tapahtunut. Totta kai skaalat pitää tuntea jotta osaisi improvisoida hyvin ja niin ees päin, mutta loppujen lopuksi soittajan persoonallisuus ja omaperäisyys on sen yläpuolella, että osaa soittaa kaiken mahdollisen mutta ei kuulosta mitenkään erikoiselta, samalta kuin tuhat muuta kitaristia. En halua kuulostaa siltä että aliarvioisin taitoja ja taidokasta soittoa, ei missään nimessä! Sen lisäksi että on persoonallinen, pitää olla niitä taitojakin että osaa välittää omat näkemyksensä insrumentin kautta.

Olemme näköjään aika lailla samaa mieltä. Mutta selkeytän omia pointtejani ihan vain sen varalta että ei tule mitään väärinkäsityksiä :)
 
Siis tärkeintähän musiikissa on tunteen välittäminen ja niiden aikaan saanti. Kaikki muu on plussaa. Minusta...=)
 
Aivan. Tämä oli minunkin pointtini. Nopeus ei saa olla sen oman jutun itsetarkoitus, mutta mikäli pystyy tuomaan asiansa esille vauhdikkaasti (Andy Timmons, anyone?) niin onhan sekin hienoa. Aivan älyttömän hienoa. Mutta tavallaan ajoin tuossa sitä takaa, että nopeat kohdat ovat usein sitä pelkkää motorista jankutusta, jota tulisi välttää, ja joka ei välitä mitään. Hengästyttävimmät ja vaikuttavimmat nopeat jutut tulevat kun niiden hitaiden nuottien väliin iskee jotain todella nopeata ja nättiä. Minusta.. :D mutta kuten sanoit, se tunteiden välittäminen on soitossa se tärkein asia. Tuo oma esimerkkini, että soitan nopeaa jankutusta kun en keksi mitään muuta, ei ollut sitten positiivinen neuvo tai esimerkki, vaan enemmänkin varoittava esimerkki.
 
Niin, pointtinihan ei ollut se että nämä omien likkien opettelut ym. olisi ainoa asia jota kannattaa huomioida. Totta kai alla soivat määräävät mihin itse soolo asettuu. Mutta pointtini oli lähinnä siinä että omia juttuja kehittämällä saa kehiteltyä omaa ilmettä soittoon, persoonallisuutta. Esim jostain tosi hienosta ja kovasta likistä voi tulla tavaramerkki, niin kuin monilla kitaristeilla onkin tapahtunut. Totta kai skaalat pitää tuntea jotta osaisi improvisoida hyvin ja niin ees päin, mutta loppujen lopuksi soittajan persoonallisuus ja omaperäisyys on sen yläpuolella, että osaa soittaa kaiken mahdollisen mutta ei kuulosta mitenkään erikoiselta, samalta kuin tuhat muuta kitaristia. En halua kuulostaa siltä että aliarvioisin taitoja ja taidokasta soittoa, ei missään nimessä! Sen lisäksi että on persoonallinen, pitää olla niitä taitojakin että osaa välittää omat näkemyksensä insrumentin kautta.
 
Niin, olen samaa mieltä sinun kanssasi tässäkin. Tottakai hyvällä soittajalla on tavaramerkkejä, mutta minä kun ajattelin lickit sellaisiksi ennaltamäärätyiksi nuottisarjoiksi, joissa ne soitettavat sävelet on ennalta katsottuja, eikä sitä täten voi mihinkään muuhun kuin siihen asiaan mihin ne on tehty sitten suoraan soveltaa. Jos taas ajattelee lickit sellaisina että katsoo että "Hmm, kun soittaa tämän ja tämän intervallin tällaisen soinnun päälle, se kuulostaa kurkolta", ja luo siis tällaisia (yksinkertaisia,) helposti sovelluskelpoisia liikkeitä, tuen niitä täysin. Ja itsellänikin syntyy tällaisia usein. Mutta sitä, että kuunnellaan Claptonin biisiä ja kopioidaan joku licki suoraan, sitä en ole ikinä harrastanut, enkä näe että siinä hommassa soittaja kehittyisi. Ennemminkin kuuntelee suuripiirteisesti, ja miettii miksi se kuulostaa tuolta se licki, ja yrittää saada samantapaista aikaan - omalla tyylillään. Eli en tue sitä että ryöstetään toisen soittajan tavaramerkkejä suoraan itselleen, mutta omien tavaramerkkien luontia tuen. Käsittääkseni olemme aivan samaa mieltä asiasta?
 
Ja sitten nuo skaalat. Sanoin muistaakseni tuossa ylempänä jo, että skaalat opetellaan hyvin vain sen takia että pystytään elämään ilman niitä. Ja pelkästään se asteikkojen opettelu ei johda mihinkään. Itse soitin jokaisen mahdollisen skaalan alla kaikkia mahdollisia sointuja, kunnes käsitin että minkä takia ne kuulostavat siltä. Skaalojen sormituksia en myöskään niin tutkinut koskaan, vaan enemmänkin sitä missä kohti kaulaa eri sävelet ovat. Sen jälkeen tosiaan lähdin täysin kromaattiseksi, eli annan nykyäänkin persoonallisuuden ja omaperäisyyden viedä sitä soittoa, enkä skaalojen tai minkään teorian. Mutta koska skaalat ovat pohjimmiltaan vain tapoja jakaa se sama oktaavi osiin, on niiden kanssa hyvin helppo tutkia miten eri sävelet ja soinnut toimivat yhdessä, joka on jokaisen improvisoijan hyvä tietää. Tämä on tosiaankin vain oma tapani, enkä siis tiedä kuinka joku muu oppii, ja mistä pitää.
 
Sanoisin yhä kaiken tämän kirjoituksen jälkeen että olemme ihan samalla puolella.

Aivan. Tämä oli minunkin pointtini. Nopeus ei saa olla sen oman jutun itsetarkoitus, mutta mikäli pystyy tuomaan asiansa esille vauhdikkaasti (Andy Timmons, anyone?) niin onhan sekin hienoa. Aivan älyttömän hienoa. Mutta tavallaan ajoin tuossa sitä takaa, että nopeat kohdat ovat usein sitä pelkkää motorista jankutusta, jota tulisi välttää, ja joka ei välitä mitään. Hengästyttävimmät ja vaikuttavimmat nopeat jutut tulevat kun niiden hitaiden nuottien väliin iskee jotain todella nopeata ja nättiä. Minusta.. :D mutta kuten sanoit, se tunteiden välittäminen on soitossa se tärkein asia. Tuo oma esimerkkini, että soitan nopeaa jankutusta kun en keksi mitään muuta, ei ollut sitten positiivinen neuvo tai esimerkki, vaan enemmänkin varoittava esimerkki.
 
Niimpä. Makuasioitahan nämä loppujen lopuksi ovat. Joku tykkää sellasesta ja joku tollasesta...se on näkemyksistä paljon kiinni.
 
Niin, olen samaa mieltä sinun kanssasi tässäkin. Tottakai hyvällä soittajalla on tavaramerkkejä, mutta minä kun ajattelin lickit sellaisiksi ennaltamäärätyiksi nuottisarjoiksi, joissa ne soitettavat sävelet on ennalta katsottuja, eikä sitä täten voi mihinkään muuhun kuin siihen asiaan mihin ne on tehty sitten suoraan soveltaa. Jos taas ajattelee lickit sellaisina että katsoo että "Hmm, kun soittaa tämän ja tämän intervallin tällaisen soinnun päälle, se kuulostaa kurkolta", ja luo siis tällaisia (yksinkertaisia,) helposti sovelluskelpoisia liikkeitä, tuen niitä täysin. Ja itsellänikin syntyy tällaisia usein. Mutta sitä, että kuunnellaan Claptonin biisiä ja kopioidaan joku licki suoraan, sitä en ole ikinä harrastanut, enkä näe että siinä hommassa soittaja kehittyisi. Ennemminkin kuuntelee suuripiirteisesti, ja miettii miksi se kuulostaa tuolta se licki, ja yrittää saada samantapaista aikaan - omalla tyylillään. Eli en tue sitä että ryöstetään toisen soittajan tavaramerkkejä suoraan itselleen, mutta omien tavaramerkkien luontia tuen. Käsittääkseni olemme aivan samaa mieltä asiasta?
 
Nimen omaan. Ja eihän kukaan ole sanonut että kopioimaan pitäisi lähteä! Omia luonnoksia nimen omaan. Ja miksi niitä likkejä sitten pitäisi tulla samoja useammin vastaan? Nnno.. Miksi samanlainen sketsi naurattaa kummelissa vaikka sen kattoo kymmenennen kerran? Miksi minua naurattaa turhanpäiväiset vitsit vain silloin kun ne tulevat enoni suusta? Miksi olut maistuu vielä 50 vuoden päästä yhtä hyvältä? Vähän samat filosofiset fysiikat tässäkin kyseessä. Hyvä likki, olkoon se sitten jonkin kitaratähden tavaramerkki, kuulostaa aina yhtä hyvältä ku se soittaa sen eri biiseissä. Jotkus asiat vaan ovat hienoja asioita. Olemme siis samoilla linjoilla.
 
Ja sitten nuo skaalat. Sanoin muistaakseni tuossa ylempänä jo, että skaalat opetellaan hyvin vain sen takia että pystytään elämään ilman niitä. Ja pelkästään se asteikkojen opettelu ei johda mihinkään. Itse soitin jokaisen mahdollisen skaalan alla kaikkia mahdollisia sointuja, kunnes käsitin että minkä takia ne kuulostavat siltä. Skaalojen sormituksia en myöskään niin tutkinut koskaan, vaan enemmänkin sitä missä kohti kaulaa eri sävelet ovat. Sen jälkeen tosiaan lähdin täysin kromaattiseksi, eli annan nykyäänkin persoonallisuuden ja omaperäisyyden viedä sitä soittoa, enkä skaalojen tai minkään teorian. Mutta koska skaalat ovat pohjimmiltaan vain tapoja jakaa se sama oktaavi osiin, on niiden kanssa hyvin helppo tutkia miten eri sävelet ja soinnut toimivat yhdessä, joka on jokaisen improvisoijan hyvä tietää. Tämä on tosiaankin vain oma tapani, enkä siis tiedä kuinka joku muu oppii, ja mistä pitää.
 
Sanoisin yhä kaiken tämän kirjoituksen jälkeen että olemme ihan samalla puolella.
 
Näemme yhtä selkeästi tämän lasin läpi.

Kiitos Kuno mielenkiintoisista näkökulmista. Kuten jossain toisessa keskustelussa höpötin, niin ei tarvi pelätä virheitä tai skaalan ulkopuolelle joutumista. Usein ne laajennetut skaalat (-> kromaattinen) tuovat juuri sitä nappaavutta.
 
Tänään esimerkiksi soitin A-duurissa menevän sointukulun päälle omaa härpäkettä.
Sit nykäsin jotai miettimättä onko se nyt juuri A-duuriskaalan sävel. Ja kas soolo alkoikin mukavasti slidella G-sävelestä A-säveleen. Ah, näitä musiikin mahdollisuuksia.
Täytyy vain ennakkoluulottomasti kokeilla kaikkea sukeltaen välillä ilman kaavoja musiikin maailmaan. Annetaan musiikin johtaa meidät unohtumattomattomalle seikkailuretkelle!