Yleistä keskustelua musiikista ›

Itse en näe tilanteessa mitään ongelmaa. Kaikkien - myös hevarien - on aloitettava jostain; kukaan ei ole seppä syntyessään. Ajan mittaan jyvät kyllä aina erottuvat akanoista, hetken mielijohteesta soittamiseen hurahtaneet kyllästyvät ja siirtyvät muiden harrasteiden pariin, kun taas ne joita musiikkikärpänen on purrut tosissaan jatkavat.
 
Hevi nyt vain tuntuu olevan tällä hetkellä se suosituin genre aloitteliijoiden keskuudessa, ei tässä mitään sen kummempaa ole.

Vihdoin tajusin missä on vika, bonham pyörii nuoren ilmeisesti aloittelevien 10-15v. "nuokkari-ikäisten" piireissä ja kuuntelee näiden tyyppien tuotoksia ja vetää siitä omat johtopäätöksensä koko scenestä...
 
Vuodessa livenä tulee katsastettua about 150 bändiä... ei riitä nuokkaritasoisia niin paljoa...
 
Mutta jos sä sitä vikaa nyt sitten musta haluat etsiä, niin jatka vaan...

Uskokaa jo, hevi on perseestä. Kuunnelkaa ja soittakaa mieluummin vaikka jazzia.

Uskokaa jo, hevi on perseestä. Kuunnelkaa ja soittakaa mieluummin vaikka jazzia.
 
Mikä näitä idiootteja vaivaa?

Ei meidän bändi ainakaan ole perseestä.
 
Kuunnelkaa vaikka! ;)

No hö. Ei Rautiaisella ole käsittääkseni mitään tekemistä hevin kanssa. Rautiainen on perinteistä suomi-iskelmää, joka on vain soitettu hevisaundeilla.
 
Itselläni hevissä mättää eniten se kornius. Ymmärretään, ymmärretään, monet hevibändit vetävät sitä kornia linjaansa kieli poskessa, mikä on tietysti hyvä asia. Rock-musiikkikin nyt loppujen lopuksi jatkuvasti taiteilee korniuden- ja uskottavuuden rajamaastossa. Uho on aina kuulunut rokkiin olennaisena osana (luen rokkiin myös hevin).
 
Ongelma on vain siinä, ettei nuoret jannut, jotka heviä alkavat vääntämään välttämättä ymmärrä sitä eroa, joka on tahattoman korniuden, ja kieli-poskessa väännetyn korniuden välillä. Tosin kun katselen musiikkilehdistä noita iänikuisia hevi-bändien poseerauskuvia (isot miehet kädet puuskassa, sammakkoperspektiivistä otetussa valokuvassa), epäilen aina, että ovatkohan nämä nyt ihan oikeasti tosissaan. Mielestäni 'rankkuus' on ihan jotain muuta kuin pelkästään saatanasta laulaminen, pitkät tukat, yrmeät ilmeet ja vitun 'rankka särö'.
 
Musiikillisena ilmaisumuotona hevi on mielestäni tukehtumaisillaan tuohon itsetarkoitukselliseen ja vailla pohjaa olevaan pakonomaiseen 'rankkuuden' etsimiseen. Monet käsittävät ilmeisesti sen, että musiikki on rankkaa kun särö on täysillä. Mitä rankkaa särössä edes on? Eihän särö ole mitään muuta kuin transistorien lineaarisen toiminta-alueen ylittyminen. (Kuulostipa rankalta).
 
Pointti on se, että kun hevissä kaikki pitää vetää rankasti, eli säröllä, musiikin dynamiikka tukehtuu. Vastakohdat luovat mielekkäitä merkityksiä. 'Rankan' vastakohdaksi vaaditaan jotain herkkää, joka määrittää rankkuuden. Tämä dynamiikka usein valitettavasti mättöhevistä puuttuu, joka tekee siitä vain yksinkertaisesti puuromaista äänisaastetta.
 
Allekirjoitan kaiken. Erittäin hieno kirjoitus. Yritän pitää kaiken tuon mielessä tehdessäni ja soittaessani itse musiikkia.

Mikä näitä idiootteja vaivaa?
 
Hymiöiden poisjättäminen.

Pointti on se, että kun hevissä kaikki pitää vetää rankasti, eli säröllä, musiikin dynamiikka tukehtuu. Vastakohdat luovat mielekkäitä merkityksiä. 'Rankan' vastakohdaksi vaaditaan jotain herkkää, joka määrittää rankkuuden. Tämä dynamiikka usein valitettavasti mättöhevistä puuttuu, joka tekee siitä vain yksinkertaisesti puuromaista äänisaastetta.
 
En ole ihan varma puhutaanko nyt pelkästään tästä mättöhevistä, vai hevistä yleensäkkin, mutta mikäs sääntö sanoo, että hevissä kaiken pitäisi tulla särön läpi? Omasta mielestäni kaikkein kaunein ja rauhallisin "rock"musiikki löytyy ehdottomasti juuri metallinpuolelta. Ja mielestäni juuri hevissä käytetään varsin rohkeasti vastakohtaisuuksia hyväksi. Samasta syystä en itse jaksa nykyisin innostua juuri ollenkaan valtaosasta rockia tai poppia, koska ne operoivat juuri sillä harmaalla mitäänsanomattomuuden vyöhykkeellä. Ei siis löydy rytmikkyyttä, eikä tunnelmointia.
 
Noiden mättöbändien optio on sitten jossain muualla. Eipä esim. Chaos A.D. ole mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaita levyjä siksi että se olisi jollain tavalla rankka, vaan sen tarttuvuuden ja grooven takia. Sitä levyä kuunnellessa on vain mahdotonta istua paikallaan. Toisaalta en itse saa esim. Slayerin Reing in Bloodista minkäänlaisia kiksejä, vaan se menee mulla tuohon äänisaaste-kategoriaan, samoin kuin vaikka Egotrippi.
 
Sinällään olen kyllä samaa mieltä kanssasi, että "rankka" tuntuu paljon "rankemmalta", kun vertailukohdaksi tarjotaan rauhallista ja kaunista ja sama toisinpäin.

Noiden mättöbändien optio on sitten jossain muualla. Eipä esim. Chaos A.D. ole mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaita levyjä siksi että se olisi jollain tavalla rankka, vaan sen tarttuvuuden ja grooven takia. Sitä levyä kuunnellessa on vain mahdotonta istua paikallaan. Toisaalta en itse saa esim. Slayerin Reing in Bloodista minkäänlaisia kiksejä, vaan se menee mulla tuohon äänisaaste-kategoriaan, samoin kuin vaikka Egotrippi.
 
Mainitsit kaksi loistavaa levyä, ja silti haukuit toisen lyttyyn? Täytyy sanoa, että sulla on todellakin valikoiva musiikkimaku. Kuuntele Reign in Bloodilta, vaikkapa biisit Angel of Death ja Rain In Blood. Kaksi ehkä legendaarisinta Slayerin biisiä, todella loistavia. Jos Sepultura kuulostaa hyvältä, niin luulis Slayerinkin iskevän. Ei ne kuitenkaan niin kaukana ole toisistaan..
 
Sinällään olen kyllä samaa mieltä kanssasi, että "rankka" tuntuu paljon "rankemmalta", kun vertailukohdaksi tarjotaan rauhallista ja kaunista ja sama toisinpäin.
 
Kyllä ne rankat bändit kuulostavat rankoilta ilman melodisia väliosia ja puhtaita laulujakin. Tosin joillekin bändeille tällainen tyyli sopii (esim. uusi In Flames ja Soilwork). Itse pidän sekä äärirankoista bändeistä, sekä myös melodisemmasta materiaalista metallin saralla.

Jos Sepultura kuulostaa hyvältä, niin luulis Slayerinkin iskevän. Ei ne kuitenkaan niin kaukana ole toisistaan..
 
Biisipohjalta, ei tyylipohjalta. Vaikka Slayer olisi kuinka klassikko, ei siitä tarvi pitää, vaikka samantyylisestä matskusta pitäisikin.

Harvemmin sitä nuori muusikko ensimmäisiä kertoja säveltämistä ja soittamísta kokeillessaan saa aikaan mitään kovin mieltäylentävää. Oli tyylinä sitten mikä vaan musiikki. Tuskin oli Suomessa aikoinaan kovin montaa nuorta bändiä, jotka esim. Hurriganesia kuultuaan saivat oman pumppunsa samaan sykkeeseen. Kuten joku jo sanoi, kukaan ei ole seppä syntyessään. Eihän näiltä nuorilta hevareilta voidaankaan suurimmalta osalta odottaa mitään ammattimaista. Heidän esikuvansa ja myös kuuntelijoiden suosimat bändit koostuvat kokeneista soittajista, joiden tyylitaju ja korva on kehittynyt tuottamaan hyvän kuuloista musiikkia. Jos katsellaan aivan kaikkia maailmasta löytyviä bändejä ikään katsomatta, niin on sieltä aina 90% paskaa ja ne loput kymmenen ovat tehneet töitä sen laatunsa eteen.

Hymiöiden poisjättäminen.
 
Jep. Hyi Jabbe sua. Et muistanut että hevareilla ei ole huumorintajua.. tai siis ainakaan ilman hymiötä.
 

 
:)
 
Minä muistin hymiön;)

Jaa-a, kantaisiko kyseenalaisen kortensa tähänkin keskusteluun... Enpä tiedä, ärsyttääkö mua hevibändeissä mikään erityinen seikka sen lisäksi, että mä en kauheasti kuuntele sellaista musaa. Korkeintaan joku turhanpäiväinen synkistely- ja "kaikki on paskaa paitsi kusi" -mentaliteetti joskus ketuttaa, mutta sekin liittyy enemmän noihin bläkkisbändeihin joita mä en ymmärrä muutenkaan. Ja nu-metal nyt on ihan oma lukunsa, mutta siinäkin mennään taas tuolle musiikillisen käsittämättömyyden osastolle eikä niinkään mihinkään muuhun henkilökohtaisempaan potutukseen.
 
Ja kyllä mä olen valmis antamaan hevibändeille paljon anteeksi jo senkin takia, että varsinkin nuo 80-luvun heavykitarat on niin vidun stylejä.
 
EDIT: Niin ja sitä vielä, että vaikka iso osa hevimusiikista onkin mulle suht yhdentekevää, niin se pieni osa mikä siitä on hyvää onkin sitten niin SAA-TA-NAN hyvää! Suorastaan heviä kamaa, juu.

Mutta eivätkös pajunkissat ja pörröiset eläimet olekin ihania...

No hö. Ei Rautiaisella ole käsittääkseni mitään tekemistä hevin kanssa. Rautiainen on perinteistä suomi-iskelmää, joka on vain soitettu hevisaundeilla.
 
Onpas
 
eipäs
 
Onpas
 
eipäs
 
Viikate oli sitä iskelmää, kyllä se Niskalaaki ihan heviksi voitaisiin lukea. Tai vaikka raskaaksi rokiksi, aivan sama se minulle on.

Jostain käsittämättömästä syystä nuoriso kuvittelee, että heavyä on ilmeisesti helppo soittaa.. .
 
Saman huomion olen minäkin tehnyt. EI heavya VOI olla helppo soittaa !!! Esimerkiksi (lähes) jokainen heavykitaristi ja -basisti seisoo esiintyessään kummallisessa tanakassa haara-asennossa, ilmeisesti siitä syystä että musiikin problemaattisuudesta johtuen pystyssäpysyttely tuottaa suuria vaikeuksia. Toisaalta monen heavykitaristi ja -basistin soittopeli roikkuu polvissa, mikä vaikeuttaa tilililujen esiinsaattamista kovasti. Joko kys. muusikot eivät osaa saattaa hihnaa tilaan joka toisi soittopelin sopivammalle korkeudelle TAI heidän tarkoituksensa on antaa yleisölle itsestään kuva löysänä räkämäisenä luuserina. God knows?

Esimerkiksi (lähes) jokainen heavykitaristi ja -basisti seisoo esiintyessään kummallisessa tanakassa haara-asennossa, ilmeisesti siitä syystä että musiikin problemaattisuudesta johtuen pystyssäpysyttely tuottaa suuria vaikeuksia.
 
Heh heh! Joidenkin on nähty jopa pureskelevan purkkaa samaan aikaan...

Pointti on se, että kun hevissä kaikki pitää vetää rankasti, eli säröllä, musiikin dynamiikka tukehtuu. Vastakohdat luovat mielekkäitä merkityksiä. 'Rankan' vastakohdaksi vaaditaan jotain herkkää, joka määrittää rankkuuden. Tämä dynamiikka usein valitettavasti mättöhevistä puuttuu, joka tekee siitä vain yksinkertaisesti puuromaista äänisaastetta.
 
Hahaa, hyvin sanottu, ja siinäpä selitys sille, miks mulla kesti niin kauan tajuta mitään rankemmasta musiikista... Nyt kun jotain alan tajuamaan tosin, en enää tiedä mikä kuuluu mihinkin kategoriaan, pop ja metalli alkaa olla ihan samankuuloisia =P

Pointti on se, että kun hevissä kaikki pitää vetää rankasti, eli säröllä, musiikin dynamiikka tukehtuu. Vastakohdat luovat mielekkäitä merkityksiä. 'Rankan' vastakohdaksi vaaditaan jotain herkkää, joka määrittää rankkuuden. Tämä dynamiikka usein valitettavasti mättöhevistä puuttuu, joka tekee siitä vain yksinkertaisesti puuromaista äänisaastetta.
 
Olen täysin samaa mieltä pukin kanssa! Siis muutenkin kuin vain tuon ylläolevan lainauksen osalta. Hevi on loppupeleissä erittäin kompressoitua musiikkia, missä pienet vivahteet (elikkäs nyanssit) usein jäävät saavuttamatta. Eli jokainen rummunisku tulee tasan yhtä kovaa, jolloin musiikista katoaa kokonaan se kuuluisa keinunta, swengi. Se universaalisti tunnistettava rytmi, joka saa menojalan vipattamaan. Se kasvaa vapaana Andien sumuisilla etelätasangoilla, kuuman auringon paahteessa ...no joo...
 
Takaisin asiaan. Eli edellä mainitsemani soundimaailman tasapaksuus ei ole ollenkaan huono asia, mikäli bändi tosiaan hallitsee tällaisen musiikin soiton. Mutta juuri aloittelevilla hevibändeillä tasaisesta rankkuudesta tulee usein epäselvää mössöä, eikä tilanteelle aina edes yritetä tehdä mitään asenteen mennessä kaiken muun edelle. Tarkoituksenani ei siis ole lainkaan mollata hevimusiikkia, tehdään se tässä selväksi.
 
Tilannetta ei myöskään mielestäni auta yhtään heavykitaristien mielikuvituksettomuus soundien suhteen. Vaihtoehtoja tuntuu nimittäin useimmiten olevan tasan kaksi:
 
1) Se hirveä kliininen jäähakku-clean, missä useimmiten on oksettavan huono chorus Zoom 505:stä.
 
2) "Middlet pois ja kaikki muu täysille" -särö, mikä kuulostaa kyllä rankalta hiljaa yksin soittaessa, mutta bändin kanssa muuttuu tunnistamattomaksi mössöksi.