Keskustelua raskaammasta musiikista ›

IRON MAIDEN - ROCK IN RIO
 
2002
 
Harris/Murray/Dickinson/Smith/Gers/McBrain
 
Vuonna 1999 tapahtuneen uudelleenryhmittymisen seurauksena lähtivät Maidenin rivit uuteen järjestykseen Blaze Bayleyn saadessa väistyä Bruce Dickinsonin tieltä, Adrian Smithin pompatessa mukaan kelkkaan siinä siivellä. Iloinen oli jälleennäkeminen, ja fanien riemu oli suunnaton. Ennen päivittyneen kokoonpanon ensimmäistä yhteistä studioalbumia lämmiteltiin fanikuntaa Ed Huntour-kiertueella, jonka settilista perustui fanien netissä äänestämään kokoelmaan. Todistettuaan yleisölle homman toimivan kolmen kitaristin kokoonpanolla, painui porukka studioon hyvän yhteisfiiliksen saattelemana, ja vuonna 2000 näki päivänvalonsa bändin kahdestoista studioalbumi "Brave New World".
 
Kiertue on Iron Maidenin toinen nimi, ja Brave New World Tour starttasi saaden loistavan vastaanoton. Kiertävä karnevaali kulminoitui 250 000 hullun fanin edessä heitettyyn kiertueen päätöskeikkaan, joka myös filmatisoitiin ja pistettiin sittemmin pihalle niin kuva kuin ääni-muodossa.
 
Soundeiltaan Rock In Rio on loistoluokkaa, jokaisen soittimen erottuessa selvästi ja kirkkaasti. Kolme kitaraa voisivat olla miksaajalla suoranainen soundihelvetti, mutta Maiden kyllä hallitsee tämänkin puolen, ja neljän kielisoittimen lisäksi rummut sekä tietenkin vokalisointi erottuvat hienosti. Tämän kokoista keikkaa ei voi soundeilla pilata, ja Maiden ei petä. Kuvan laadusta on vastaavasti esitettävänä pelkkää kehua, jättimäisen lavan tuodessa valoineen kaikkineen keikkatunnelman suoraan olohuoneeseen. Leikkaus on varsin nopeaa, mutta musiikin kiskaistessa mukaansa, ei moisiin jaksa kauaa kiinnittää huomiota.
 
Itse keikka käynnistyy intronauhalla Arthur´s Farewell (Goldsmith), jonka jälkeen muuan toinen Smith pamauttaa Iron Maidenin setin käyntiin kirjoittamallaan avausriffillä, kappaleen ollessa uuden levyn startteri The Wicker Man. Brave New World-albumi on heti kättelyssä vahvasti esillä, bändin pamauttaessa tiskiin kerralla albumin kolme ensimmäistä kappaletta. Yleisö on huomattavan fanaattisesti mukana alusta alkaen, laulaen Bruce Dickinsonin merkistä kertosäemateriaalia niin että tanner tärisee. Bändin vahva usko tuoreeseen materiaaliin näkyy intensiivisyydessä jolla kappaleet esitetään, eikä arvailun varaa jää. Maiden on vahvasti kotonaan, oli sitten kyseessä klubikeikka Lontoossa tai neljännesmiljoonan fanin kansoittama Rio De Janeiro.
 
Jokainen Maidenin livenä kokenut tietää bändin uskomattoman lavaenergian, joka ainutlaatuisuudessaan on saatu talletettua myös tälle livepaketille. Edes bändin heikoimpien aikojen livetallenteista ei puutu sitä ikuista, pikkupoikamaista energiaa, jota Iron Maidenin esiintymiset ovat pullollaan. Tämä energia purkautuu Rock In Riossa ennenäkemättömällä tavalla varsinkin vanhempien klassikoiden kuten Wrathchildin tai The Trooperin aikana, uudemman materiaalin toimiessa kuitenkin lähes yhtä hyvin. Settilista perustuu vahvasti Brave New Worldiin, mutta myös Blaze Bayley-ajat ovat hienosti esillä tuon ajan kahden vahvimman kappaleen, Sign Of The Crossin ja The Clansmanin voimin, joista varsinkin ensiksimainittu suorastaan tyrmää kuulijan tavalla, joka alkuperäisestä versiosta tyystin puuttuu.
 
Tuoreimman albumin kappaleet toimivat läpi keikan niin hienosti, että neottaa kuunteluun ennemin kuin studioversiot. The Mercenaryn jyräävä riffittely, Brave New Worldin yleisönvanginta-kertosäe, Dream Of Mirrorsin tärisyttävä laukkakomppi ja Blood Brothersin toverillinen yhteishenki tekevät keikan seuraamisesta ikimuistoista. Vanhempaa herkkua tarjoillaan sopivin väliajoin esimerkiksi 2 Minutes To Midnightin, The Evil That Men Don ja setin päättävän Run To The Hillsin voimin. Kuullaanpahan keikalla myös tunnetuimpiin lukeutuva uskomaton tulkinta Fear Of The Dark-klassikosta. Kun 250 000 sekopäistä brasilialaista laulaa yhdessä kappaleen alkua, on kokonaisuus suorastaan pelottavaa kuultavaa.
 
Bändin esiintymisestä ei löydy moitittavaa, ja jokainen Amigo on luonnollinen itsensä. Bruce Dickinson juoksee niin että hirvittää milloin kameran mukana laidasta laitaan matkustaen ja milloin monitorin päällä yleisöä huudattaen. Kitarakolmikko Murray/Smith/Gers ovat toverillisen tavanomaisia itsejään, Daveyn tanssahdellessa hymy huulessa tapojensa mukaan, Smithin sooloillessa haara-asentoineen ja Janickin tehdessä kaikkea mahdollista samaan aikaan, milloin kitaraa heitellen ja milloin koipiaan nostellen. Joukkueen pomo Steve Harris on se sama Steve Harris kuin aina ennenkin, juostessaan tulittamassa bassokonepistoolillaan porukkaa oikealla ja vasemmalla. Erityisesti vanhaherra McBrainin työskentely rummuissa iskee allekirjoittaneen korvaan positiivisella tavalla, miehen kourista irrotessa sellaisia fillejä ettei paremmista tietoakaan. Tämä on havaittavissa mm. Sign Of The Cross ja Brave New World-kappaleissa.
 
Tunnelma on halki keikan hyvä, ja bändi todella antaa faneille ja kuulijoille sen, mitä he ovat keikalta tulleet hakemaankin. Rock In Rio on eräänlainen 2000-luvun klassikko, joka esittelee vanhan uutta vastaavassa kunnossa, todistaen maailmalla heavy metalin elävän ja voivan hyvin. Rion keikka oli bändille todella tärkeä esiintyminen, jonka perimmäisenä tarkoituksena oli näyttää maailmalle se voima ja sanoma, mikä bändillä vielä olikaan näytettävänään. Olen kuullut parin Maidenista melko vähän piittaavankin kehuneen tätä esitystä, eräänkin tuttavan sanoessa Rion edustavan kaikkea, mitä hän bändiltä tarvitsee.
 
Kuinka hyvä livepaketti Rock In Rio on?
 
Vanhoja klassikoita ja nostalgisointia hakevalle suosittelen etsimään jotain muuta.
Iron Maidenin silloisen livekunnon todistusta, hyvää livefiilistä ja unohtumattomia kokemuksia hakevalle ehdoton MUST.
 
Täydellinen livekattaus ei Rock In Rio ole. Aina settilistasta löytyvät ne jokaisen henkilökohtaiset kiintopisteet, jotka joko loistavat poissaolollaan tai joiden määrä ei kohtaa tarvetta tai luoja tietää mitä. Silti keikka on tällaisenaan nautittava ja hieno kokemus, sillä Iron Maiden on parhaimmillaan livenä.