Roots ›

Ei stetson miestä pahenna,ellei mies stetsonia. Näinhän se on,että ensin pitää saada haltuun scenet ja genret, jotta voi alkaa musiikista nauttimaan. Jos otsake olisi "rockia?",niin vastaavasti voisi huvittuneena seurata keskustelua tribaali-tatuointi-lävistys-homojen hypähtelystä MTV-awardseissa. Eli minun vaatimattomasta mielestäni jokaisen on vain itse tehtävä oma tutkimusmatkansa populaarimusiikin historian saloihin. Kun aikansa penkoo,niin huomaa,että musiikilliset raja-aidat menettävät merkityksensä ja laulu jää pystyyn. On melko vaikea vetää rajaa eri musatyylien välille,kaikki taitavat olla serkuksia keskenään,no ainakin pikkuserkkuja.
Eli aiheen viereen taas mentiin,mutta minkäs teet kun on One Foot In The Honky Tonk,The Other In The Grave.

Ei stetson miestä pahenna,ellei mies stetsonia. Näinhän se on,että ensin pitää saada haltuun scenet ja genret, jotta voi alkaa musiikista nauttimaan. Jos otsake olisi "rockia?",niin vastaavasti voisi huvittuneena seurata keskustelua tribaali-tatuointi-lävistys-homojen hypähtelystä MTV-awardseissa. Eli minun vaatimattomasta mielestäni jokaisen on vain itse tehtävä oma tutkimusmatkansa populaarimusiikin historian saloihin. Kun aikansa penkoo,niin huomaa,että musiikilliset raja-aidat menettävät merkityksensä ja laulu jää pystyyn. On melko vaikea vetää rajaa eri musatyylien välille,kaikki taitavat olla serkuksia keskenään,no ainakin pikkuserkkuja.
Eli aiheen viereen taas mentiin,mutta minkäs teet kun on One Foot In The Honky Tonk,The Other In The Grave.
 
Asiaa.

Ei stetson miestä pahenna,ellei mies stetsonia. Näinhän se on,että ensin pitää saada haltuun scenet ja genret, jotta voi alkaa musiikista nauttimaan. Jos otsake olisi "rockia?",niin vastaavasti voisi huvittuneena seurata keskustelua tribaali-tatuointi-lävistys-homojen hypähtelystä MTV-awardseissa. Eli minun vaatimattomasta mielestäni jokaisen on vain itse tehtävä oma tutkimusmatkansa populaarimusiikin historian saloihin. Kun aikansa penkoo,niin huomaa,että musiikilliset raja-aidat menettävät merkityksensä ja laulu jää pystyyn. On melko vaikea vetää rajaa eri musatyylien välille,kaikki taitavat olla serkuksia keskenään,no ainakin pikkuserkkuja.
Eli aiheen viereen taas mentiin,mutta minkäs teet kun on One Foot In The Honky Tonk,The Other In The Grave.
 
Näen kyllä pointtisi. Ja stetsonit kuuluu kantrimusaan. Jokaisella musalajillahan on melkein jotain ulkoisia tunnusmerkkejä. Tosin kyllä paikoin sitten taas nää kaverit, joiden stylisti on valinnut niille tosi kepeän raikkaat cowboykamat ja äijät ei ole lehmää nähneet, on aika korneja näennäisyydessään. Niillä on varmaan hattujakin saman verran kuin keskimääräsellä naisella kenkiä. Tosin niiden uikutuksia ei muusta populaarimusasta erotakaan oikeestaan muu kuin satunnaiset läppärin ujellukset ja chicken pikkaukset. Tarkoitan näitä tyyppejä kuten Kenny Chesney, Tim McGraw ym. Sitten on erikseen kaverit kuten Merle, Willie, Waylon, Toby ym. äijät, joiden stetsonit on sellaisia "lempihatun" näköisiä ja kaverit on oikeesti äijiä. Ja se on kyllä sanottava, että Alan Jackson on aina todella tyylikäs.
 
Mä taidan vannoo pahasti ton Outlawn nimeen...

Hey outlaws ja muutkin.
Oma musiikki makuni on perustunut juurimusaan ja aika pitkälle siitä.. Musan kuuntelu alkoi jo alle 10v.. ja se kolmen soinnun ja jopa neljän soinnun ihme kolisi siis nuorenakin. Ja nyt asiaan 70-luvulla tuli vastaan johnny cash rekkakantri.. ja sattumalta bluegrass klassikko Nitty gritty dirt band "Will circle be unbroken"
Kantri ja varsinkin bluegrass jollain ihmeen lailla kolisi suvereenilla taidoilla ja yksinkertaisilla soinnutuksillaan ihan maagisesti.. Nyt vanhenpana kuuntelee myös sanoja ja ei voi kuin ihmetellä että jossain duuri biisissä on niin verta sydän vuotava fiilis. Kaikki aito musa kelpaa jos sydän on mukana..

miksi tällaista edes kysytään???
 
Juuri siksi. Laitoin vain kaiken vähän provokatiiviseen muotoon, jotta tulisi keskustelua.
 
Eihän sitä tiedä vaikka löytäisin hyvää countrymusiikkia! ;)
 
E: +joskus

Eihän sitä tiedä vaikka löytäisin hyvää countrymusiikkia!
 
Ei niin.

Ei niin.
 
Tietääpäs. Jos on huono musamaku, niin sille ei voi mitään...

Huom! Olet kirjoittamassa yli 649 päivää vanhaan ketjuun!
 
Rölölöö.
 
Asiaan. Kattelin tuossa tämän vuotisen CMA-gaalan. Olipa harvinaisen surkeaa materiaalia. Muutama esiintyjä oli ihan ok (mm. Brad Paisley ja George Strait) mutta muuten aivan älytöntä poppiskiiltokuvabrokebackcountrya. Soundit kaukana peruscountrysta, kitaristeillakaan ollut enää Telecasteria ja muutenkin tärkeimpänä ulosantina taisi olla lavatehosteet. Oli kyllä suuri pettymys koko show, enkä edes katsonut sitä loppuun. Toivottavasti Yle ei esitä tätä nimellä "Parasta kantria".
 
Nykymeno taitaa myydä todella hyvin ja viihtyy listoilla mutta silti jossain risteyksessä lähdettiin väärään suuntaan. Oldschool-menoa takaisin tai kohta ole enää mitään countrya. Rupeavat varmaan MTV:lläkin kohta soittamaan tätä tyylisuuntaa joka joskus oli countrya.

Vaikka en countrystä juurikaan tiedä, niin sen tiedän, että hyvä countrykitaristi hakkaa kymmenen keskinkertaista jazz-kitaristia. Piste.

Vaikka en countrystä juurikaan tiedä, niin sen tiedän, että hyvä countrykitaristi hakkaa kymmenen keskinkertaista jazz-kitaristia. Piste.
 
joo ne on kovii jätkii hakkaamaan.. kaks pistettä..

Toivottavasti Yle ei esitä tätä nimellä "Parasta kantria".
 
Ei esitä, kyllä ne lisää siihen eteen sen legendaarisen Sinun tähtesi -lauseen.
Melkoista showtahan tuo on joo. Tulee se silti aina katsottua.

Meikällä alko countryn kuuntelu Neil Youngista, siitä Johnny Cashiin ja siitä kaikkein rajuimpaan eli bluegrassiin. :)
The Eaglesin "Desperado" levyn ensimmäinen biisi, "Doolin' Dalton", sai minut aikoinaan aloittamaan huuliharpun soiton.
Ostin kesätöiden jälkeen banjon (Stagg-merkkinen, halvin minkä sain Millbrook Musicista, 250 egeä), vaikken ollut ikänä edes nähnyt livenä banjoa. Se vain kuulosti niin hyvältä ja tämä bluegrass-tilutus oli iskostunut niin pääkoppaan, että oli pakko moinen heräteostos tehtyä, enkä kadu.
 
Nyt viimeaikoina innostuin vähän näistä bluegrass-poppoista jotka tekevät perusrokkibiiseistä bluegrass-versioita. Iron Horsen "Fade To Bluegrass" (Tribute to Metallica) ja Hayseed Dixien levyt, mm. AC/DC-kovereita koko levyllinen ja muuta.
Oli ne sitten miten aitoja tahansa, mutta ei ne mun mielestä varmaankaan tähän "show" juttuun mene, kun en tiedä, onko ne kovin kuuluisiakaan.

Mulla countrydiggailu alkoi John Fogertyn Blue Ridge Rangers-levystä. 11 country/gospel-coveria, kaikessa yksinkertaisuudessaan mielettömän hieno levy. Jos on vähän surullinen tai yksinäinen olo, niin auttaa kun kuuntele sen levyn. JF muuten tekikin levyn yksin.
Tuon levyn kautta tutustuin Merle Haggardiin, ja sitten Buck Owensiin (CCR:n Lookin' Out My Backdoorissa dinosaur victrola kuuntelee Buck Owensia, siksi ostin Buck Owens-kokoelman, kaikki lähtee Fogertysta!). Bakersfield-soundista tosiaan pidän. Twang! Twang! ;)
 
Nyt viimeaikoina innostuin vähän näistä bluegrass-poppoista jotka tekevät perusrokkibiiseistä bluegrass-versioita. Iron Horsen "Fade To Bluegrass" (Tribute to Metallica) ja Hayseed Dixien levyt, mm. AC/DC-kovereita koko levyllinen ja muuta.
Oli ne sitten miten aitoja tahansa, mutta ei ne mun mielestä varmaankaan tähän "show" juttuun mene, kun en tiedä, onko ne kovin kuuluisiakaan.
 
Mulla on se Hillbilly Tribute to AC/DC. Ostin sen kyllä enemmän AC/DC-diggailuani kuin bluegrassdiggailuani, mutta ihan ok levy kyllä. Häviävät kyllä tosin reilusti esimerkiksi Bill Monroen jutuille.
Jokaisen bluegrassista pitävän täytyy muuten hankkia KENTUCKY KOLONELSin levyjä. 60-lukulaisyhtye, jossa soitti muun muassa myöhemmin Byrdsissä vaikuttanut, fantastinen maailman paras kitaristi, Clarence White. Upeaa musiikkia nimittäin. Byrdsin jälkeen White siirtyi taas soittamaan bluegrassia Muleskinner-nimisessä, lyhytikäisessä bluegrass-superbändissä. Sitten hän soitti vielä veljensä kanssa jonkinlaisessa uudessa Kentucky Colonelsissa ennen kuin hän jäi rattijuopon alle autoa keikan jälkeen pakatessaan. Siihen päättyi se tarina.
Myös Clarence Whiten sähkökitaralla soittamat jutut kannattaa tsekata. Byrdsin Ballad Of Easy Rider ja (Untitled) sekä 70-luvun taitteessa talennetut livet ovat maailman hienointa musiikkia.

Terve!
 
Tuossa aiemmin mainittiin Buck Owens, joten siitä onkin aika hyvä luisua Dwight Yoakamin ylistämiseen. Mulle tämä ukko on yksi eniten kantrin puolella vaikuttaneista. Tietysti omat kantri-diggailut lähti Eaglesista, mutta Yoakamiin päästyäni kajahdin täysin. Äijällä on kautta linjan ollut hieno bändi ja osaapa mies tehdä ehjiä levykokonaisuuksiakin - vaikka pari hutia mahtuukin mukaan. Omat suosikkini ovat Tomorrow's Sounds Today sekä Blame The Vain.
 
Jalo Walamies

Taisi jo moni todetakin, että miten joku voi edes kysyä tällaista kysymystä? Itse kuuntelen paljonkin countrya ja olen aina kuunnellut. Olen silti koko ikäni harrastanut myös muita genrejä laidasta laitaan ja teen sitä edelleen.
 
Kun oppii kuuntelemaan ja arvostamaan monenlaista musiikkia, niin saa varmasti myös enemmän irti siitä omasta intohimosta, eikä tarvitse ihmetellä miten joku voi kuunnella countrya - älyvapaiden kysymysten aatelia todellakin.
 
Aivan kuten rockin puolella on kaiken maailman pellejä niin ei se tee koko genrestä paskaa.

kertokaapas country -miehet/naiset lisää Buck Owens:ta ... jos olen oikein ymmärtänyt niin Don Rich (mies ja telecaster) oli BO:n hovikitaristi monet vuodet ja sävelsi/kirjoitti monta hittiä Buck:n kanssa, kunnes kuoli äkisti moottoripyöräonnettomuudessa 1974 ... ?? Hyviä levyjä ??

Buck'iin voi lähteä tutustumaan loistavan I've got tiger by tail-levyn kautta. Muutenkin toi Buck'in 60-l puolivälin tuotanto on aika mahtavaa honkytonk'ia. Täytyy muistaa ,että jo silloin oli country piireissä vallalla siirappinen ns. Nashville sound ja Buck on siihen verrattuna todella tiukkaa tavaraa.

Minua countryssä viehättää se, että näennäisesti yksinkertaiset biisit täytetään toinen toistaan upeammilla laulu ja soitto suorituksilla. Siinä mielessä tulee mieleen kulta kauden Stonesit, joilla ei pelkästään ole kuultavissa country vaikutteita, vaan myös tilan täyttäminen loistavilla suorituksilla.
 
Ja musiikin lajista riippumatta on julmettu tosiasia, että paska myy. Siis ihan sama mikä genre otetaan, niin listojen kärjessä keikkuu aina ne tyypit, jotka on saanut leivottua kakun joka miellyttää mahdollisimman useaa. Eli usein keskinkertaistaneet muiden keksimät radikaalitkin jutut... Tämä näin niinkuin pahana yleistämisenä ja provokaationa mainittakoon.

...kiitokset SHELLRAISER vinkistä...tuli jo tilattua joku remasteroitu kokoelma...saas nährä kuinka äijän käy...??

.saas nährä kuinka äijän käy...??
 
You can´t go badly wrong with Buck...