Kitarat: soittaminen ›

Kyllä mä silti 1234 -juttuja soittelen, mutta tekniikkatreenit on aina tekniikkatreenejä. Samalla tavalla rumpalitkin treenaa rudimentteja, enkä ole koskaan kuullut, että jonkun rumpalin soitto kuulostaisi "rudimenttitreeniltä".
 
Mä olen kuullut kyllä liian montaa sellaista rumpalia. Sulta meni ilmeisesti alkuviestin pointti ohi. ;-)

Kimurantti puhui äsköistä edeltävässä viestissä asiaa ja paljon. Miksi soitella työläitä tekniikkaharjoituksia kun ihan yhtä hyvin voi etsiä työläitä biisejä, ja tulee samalla oppineeksi kenties jonkun mielenkiintoisen soittajan ohjelmistoa tekniikan karttumisen ohessa. Vaikka sitten Kimalaisen lentoa taikka ihan kromaattista asteikkoa edestakaisin hyppien: nekin on parempi asia kuin "rotupuhtaat" 1234-treenit.

Kimurantti puhui äsköistä edeltävässä viestissä asiaa ja paljon. Miksi soitella työläitä tekniikkaharjoituksia kun ihan yhtä hyvin voi etsiä työläitä biisejä, ja tulee samalla oppineeksi kenties jonkun mielenkiintoisen soittajan ohjelmistoa tekniikan karttumisen ohessa. Vaikka sitten Kimalaisen lentoa taikka ihan kromaattista asteikkoa edestakaisin hyppien: nekin on parempi asia kuin "rotupuhtaat" 1234-treenit.
 
Tekin varmaan ymmärrätte, että mitä tarkemmin rajaa ongelma-alueen, sitä helpompi on keskittyä korjaamaan asioita. Jos yrittää treenata sataa miljoonaa asiaa kerralla, se ei onnistu, ihan sama juttu tekniikan kuin muunkin soittoon (ja kaikkeen muuhunkin) liittyvän kanssa.
 
Kimurantti, tekniikkatreenit vaan nyt valitettavasti ovat USEIMPIEN kohdalla yleispätevämpiä, koska kun soittaa biisejä, on mahdollista sivuuttaa paljon ongelmia, jotka toistuvat vain pari kertaa kappaleessa. Kun soittaa tekniikatreenejä, jotka keskittyvät yhteen asiaan, ainakin sitä yhtä asiaa tulee harjoiteltua.
 
Miettikää asiaa siltä kannalta, että klassisilla soittajilla on lähes järjestään parempi tekniikka kuin kevyen puolen soittajilla. Lisäksi niillä on soiton opettelemisessa paljon pidempi traditio. Jos kerran tekniikkatreeneistä ei ole mitään hyötyä, miksi klassiset soittajat tekevät niitä? Lisäksi, kuinka monta hyvätekniikkaista soittajaa, jotka eivät olisi tehneet tekniikkatreenejä, tai treenanneet tekniikkaa, tiedätte, edes kevyeltä puolelta?
 
Tekniikkatreeneihin ei vaan tule rakastua, vaan niillä pitää olla joku tarkoitus. Ne pitää pystyä liittämään musiikkiin. Siinä on se mikä monilta jää tekemättä, ja siihen auttaa juurikin transkriboiminen ja ylipäänsä musiikin opettelu. Kaikkea just sen verran kuin tarvitsee.

Kun puhutaan tekniikasta, tulee minulle jostain syystä ensimmäisten joukossa mieleen saksofonisti John Coltrane. Coltranen kehitys soittajana ja muusikkona on mielenkiintoinen; tärkeimmät vaikutteet Dexter Gordonilta ja Lester Youngilta, sekä kokemusta Dizzy Gillespien big bandissa. Näillä eväillä lienee hankittu yleissoittotaito ja käsitys siitä, että mistä siinä musiikissa on ylipäätään kysymys. Myöhemmin Coltrane sulkeutui treenaamaan Thesaurus Of Scales And Melodic Patterns -kirjaa, jonka osittaisella avulla hän kehitti oman sävelkielensä ja oman tapansa soittaa ja improvisoida. Coltranen improvisointitekniikka oli sikäli huikea, että hänellä riitti korvien välinen prosessoriteho käsittelemään soiton aikana sellaisia harmonisia mahdollisuuksia joihin harva, tuskin kukaan, siihen aikaan pystyi, ja toisaalta fysiikkakaan ei puskenut vastaan.
 
Mielestäni järjestys oli oikea: ensin opetellaan soittamaan jotain musiikkia, sitten sulkeudutaan koppiin treenaamaan lisää tekniikkaa ja tutkimaan tarkemmin harmonisia mahdollisuuksia. Edeltäjiltä saadut vaikutteet ovat koko touhun pohja, mutta tekninen harjoittelu mahdollistaa soiton muokkaamisen oman näköiseksi ja soiton viemisen eteenpäin. Vaikutteiden hankkiminen jälkikäteen tuntuu epäilyttävältä.
 
Klassiset soittajat kuulostavat instrumentin hallinnan suhteen paremmilta jo siksikin, että he viettävät treenikopissaan aikaa huomattavasti enemmän kuin me fiilistelijät-popjazzrokkarit. Kaikki instrumentin kanssa vietetty aika kehittää tekniikkaa ja soundia, mutta klasareiden on helppo laittaa vain nuotti nenän eteen ja alkaa soittamaan jotain tiettyä sävellystä. Toisin on sähkökitaristeilla - ei ole mitään tiettyä asiaa jota harjoitella. Harjoittelemisen vapaus voi olla myös ahdistavaa, jos ei tiedä kuinka kuluttaa aikansa instrumentin kanssa.
 
Harrastajan ei ole tarkoitus viedä musiikkia ja soittamista eteenpäin samalla tavalla kuin Coltranen, vaan perustaidoilla pääsee pitkälle. Harvalla on aikaa treenata kaikkia asioita, joten asiat pitää laittaa tärkeysjärjestykseen.
 
EDIT: Olemassaolevien biisien ja soolojen harjoitteleminen on siis suorin ja nopein tie siihen lopputavoitteeseen, joka useimmilla soittajilla on.

Kun puhutaan tekniikasta, tulee minulle jostain syystä ensimmäisten joukossa mieleen saksofonisti John Coltrane. Coltranen kehitys soittajana ja muusikkona on mielenkiintoinen; tärkeimmät vaikutteet Dexter Gordonilta ja Lester Youngilta, sekä kokemusta Dizzy Gillespien big bandissa. Näillä eväillä lienee hankittu yleissoittotaito ja käsitys siitä, että mistä siinä musiikissa on ylipäätään kysymys. Myöhemmin Coltrane sulkeutui treenaamaan Thesaurus Of Scales And Melodic Patterns -kirjaa, jonka osittaisella avulla hän kehitti oman sävelkielensä ja oman tapansa soittaa ja improvisoida. Coltranen improvisointitekniikka oli sikäli huikea, että hänellä riitti korvien välinen prosessoriteho käsittelemään soiton aikana sellaisia harmonisia mahdollisuuksia joihin harva, tuskin kukaan, siihen aikaan pystyi, ja toisaalta fysiikkakaan ei puskenut vastaan.
 
Mielestäni järjestys oli oikea: ensin opetellaan soittamaan jotain musiikkia, sitten sulkeudutaan koppiin treenaamaan lisää tekniikkaa ja tutkimaan tarkemmin harmonisia mahdollisuuksia. Edeltäjiltä saadut vaikutteet ovat koko touhun pohja, mutta tekninen harjoittelu mahdollistaa soiton muokkaamisen oman näköiseksi ja soiton viemisen eteenpäin. Vaikutteiden hankkiminen jälkikäteen tuntuu epäilyttävältä.
 
Klassiset soittajat kuulostavat instrumentin hallinnan suhteen paremmilta jo siksikin, että he viettävät treenikopissaan aikaa huomattavasti enemmän kuin me fiilistelijät-popjazzrokkarit. Kaikki instrumentin kanssa vietetty aika kehittää tekniikkaa ja soundia, mutta klasareiden on helppo laittaa vain nuotti nenän eteen ja alkaa soittamaan jotain tiettyä sävellystä. Toisin on sähkökitaristeilla - ei ole mitään tiettyä asiaa jota harjoitella. Harjoittelemisen vapaus voi olla myös ahdistavaa, jos ei tiedä kuinka kuluttaa aikansa instrumentin kanssa.
 
Harrastajan ei ole tarkoitus viedä musiikkia ja soittamista eteenpäin samalla tavalla kuin Coltranen, vaan perustaidoilla pääsee pitkälle. Harvalla on aikaa treenata kaikkia asioita, joten asiat pitää laittaa tärkeysjärjestykseen.
 
EDIT: Olemassaolevien biisien ja soolojen harjoitteleminen on siis suorin ja nopein tie siihen lopputavoitteeseen, joka useimmilla soittajilla on.
 
Kyllä, mutta aivan niin kuin Coltranekin teki, ja kaikki muutkin kovat äijät, jossain vaiheessa kannattaa korjata ne virheet/ongelmat pois. Ei se tarkoita että kaikkien tarvitsee olla tilujumalia, mutta jos huomaa että joku kohta jostain biisistä ei ikinä lähde, ja kun tutkii asiaa niin toteaa etteivät samanlaiset paikat lähde oikein missään biisissä, niin varmasti kannattaa ottaa joku tekniikkaharjoitus (taas vaikka ihan oikeaa musiikkia jonkin patternin pohjalta) jolla asiaan voi keskittyä. Silloin soitto kehittyy koko ajan.
 
Olen vain sitä mieltä että "olemassaolevien biisien ja soolojen harjoittelemiseen" kuuluu olennaisena osana se, että niitä tuetaan soittamalla tekniikkaharjoituksia joissa harjoitellaan kappaleessa olevia vaikeita kohtia monipuolisemmin kuin mitä ne pelkästään kappaleen kohtia harjoittelemalla tulisi harjoiteltua.

John Titor:
Mä en missään vaiheessa sanonut, että tekniikan treenaus pitäisi jättää kokonaan pois. Mä en myöskään sanonut, että soittajien pitäisi aina treenata kokonaisia biisejä. Mä puutuin siihen, että skaalojen, kromaattisen asteikon, tai minkään muun yksittäisen jutun treenaaminen ei ole ensisijaisen tärkeää tekniikassa. Aivan hyvin voi ottaa biisistä vaikka tahdin pituisen pätkän, ja renata sitä uudestaan ja uudestaan. Eikä tarvitse edes ottaa valmiista biisistä pätkää, kun voi keksiä sellaisen itse. Kunhan soittaa omasta mielestään hyviä musikaalisia fraaseja. Sen tekniikkatreenin voi tehdä kuitenkin niin, että siinä toistuu jokin fraasi, jota mahdollisesti haluaa käyttää soitossaan myöhemmin.
 
Siihen mä en ota kantaa, mikä kenenkin mielestä on hyvä musikaalinen fraasi. Jos jonkun mielestä hyvä musikaalinen fraasi on yhtä kuin skaala soitettuna alhaalta ylös, ja hän sellaisia juttuja haluaa biiseihin itsekin soittaa, niin siitä vaan treenaamaan! Jos jonkun mielestä 1234-harjoituksilla on jotain musikaalista antia, niin siitä vaan treenaamaan! Mun pointti on se, että tekniikkaharjoituksien ei tarvitse välttämättä ola tylsiä tai vailla ideaa pelkästään teknisyyden takia, vaan niihin olisi syytä liittää aina jokin musikaalinen motiivi.
 
Edit: Kappaleista löytää mun mielestä jo niin paljon ja tarpeeksi vaikeita musikaalisia fraaseja, etten yksinkertaisesti näe mitään tarvetta lähteä kehittelemään erikseen tekniikkaharjoituksia.

Siihen mä en ota kantaa, mikä kenenkin mielestä on hyvä musikaalinen fraasi. Jos jonkun mielestä hyvä musikaalinen fraasi on yhtä kuin skaala soitettuna alhaalta ylös, ja hän sellaisia juttuja haluaa biiseihin itsekin soittaa, niin siitä vaan treenaamaan! Jos jonkun mielestä 1234-harjoituksilla on jotain musikaalista antia, niin siitä vaan treenaamaan! Mun pointti on se, että tekniikkaharjoituksien ei tarvitse välttämättä ola tylsiä tai vailla ideaa pelkästään teknisyyden takia, vaan niihin olisi syytä liittää aina jokin musikaalinen motiivi.
 
Juuri näin. Toisekseen, aika harvoin tulee improtessa soitettua mitään tekniikkaharjoituksiin viittaavaakaan. Yleensä omat tekniset ongelmat tulee eteen silloin kun kuulee päässään miten linjan kuuluisi edetä mutta fysiikka ei riitä sitä toteuttamaan, ainakaan hyvällä saundilla ja tatsilla.
 
Siksi etsin yleensä jotain sellaista plokattavaa, jossa saundi ja tatsi ovat tavoittelemisen arvoisia sekä linjat sellaisia mitkä miellyttävät omaa korvaa ja haastavat fysiikkaa. Näitä opettelemalla saan moninkertaisen hyödyn verrattuna mihin tahansa tekniikkasahaukseen.
 
Kuka oikeasti soittaa 1234 juttuja sooloissaan? Tai 1324 jne? Lukuunottamatta Petruccia, ja hänen saundistaan jokainen voi muodostaa oman mielipiteensä...

Tekin varmaan ymmärrätte, että mitä tarkemmin rajaa ongelma-alueen, sitä helpompi on keskittyä korjaamaan asioita. Jos yrittää treenata sataa miljoonaa asiaa kerralla, se ei onnistu, ihan sama juttu tekniikan kuin muunkin soittoon (ja kaikkeen muuhunkin) liittyvän kanssa.
 
Kimurantti, tekniikkatreenit vaan nyt valitettavasti ovat USEIMPIEN kohdalla yleispätevämpiä, koska kun soittaa biisejä, on mahdollista sivuuttaa paljon ongelmia, jotka toistuvat vain pari kertaa kappaleessa. Kun soittaa tekniikatreenejä, jotka keskittyvät yhteen asiaan, ainakin sitä yhtä asiaa tulee harjoiteltua.
 
Miettikää asiaa siltä kannalta, että klassisilla soittajilla on lähes järjestään parempi tekniikka kuin kevyen puolen soittajilla. Lisäksi niillä on soiton opettelemisessa paljon pidempi traditio. Jos kerran tekniikkatreeneistä ei ole mitään hyötyä, miksi klassiset soittajat tekevät niitä? Lisäksi, kuinka monta hyvätekniikkaista soittajaa, jotka eivät olisi tehneet tekniikkatreenejä, tai treenanneet tekniikkaa, tiedätte, edes kevyeltä puolelta?
 
Tekniikkatreeneihin ei vaan tule rakastua, vaan niillä pitää olla joku tarkoitus. Ne pitää pystyä liittämään musiikkiin. Siinä on se mikä monilta jää tekemättä, ja siihen auttaa juurikin transkriboiminen ja ylipäänsä musiikin opettelu. Kaikkea just sen verran kuin tarvitsee.
 
Olen täysin samaa mieltä.
 
Kuka oikeasti soittaa 1234 juttuja sooloissaan? Tai 1324 jne? Lukuunottamatta Petruccia, ja hänen saundistaan jokainen voi muodostaa oman mielipiteensä...
 
Ei kukaan tietenkään. Toisaalta, kun mietitään, niin aivan kaikki kitaralla soitetut jutut on 1234 -juttuja (lukuunottamatta peukun kanssa otettuja sointuja ja tappingia). Otetaan vaikka joku simppeli pentatoninen likki: 41413141313131313141. Tai vaikka duuriskaala: 241241341342412(4). Ei niitä 1234 -juttuja siis ole aina tarkoitus soittaa 1234, voi niitä soittaa vaikka 124 342 4112 tai miten vaan.
 
Tämän lisäksi en tiedä kovinkaan montaa jazzaria, jotka mielellään vetelisivät vaikka Racer X:n biisejä parantaakseen pikkaustaan...

John Titor:
Mä en missään vaiheessa sanonut, että tekniikan treenaus pitäisi jättää kokonaan pois. Mä en myöskään sanonut, että soittajien pitäisi aina treenata kokonaisia biisejä. Mä puutuin siihen, että skaalojen, kromaattisen asteikon, tai minkään muun yksittäisen jutun treenaaminen ei ole ensisijaisen tärkeää tekniikassa. Aivan hyvin voi ottaa biisistä vaikka tahdin pituisen pätkän, ja renata sitä uudestaan ja uudestaan. Eikä tarvitse edes ottaa valmiista biisistä pätkää, kun voi keksiä sellaisen itse. Kunhan soittaa omasta mielestään hyviä musikaalisia fraaseja. Sen tekniikkatreenin voi tehdä kuitenkin niin, että siinä toistuu jokin fraasi, jota mahdollisesti haluaa käyttää soitossaan myöhemmin.
 
Siihen mä en ota kantaa, mikä kenenkin mielestä on hyvä musikaalinen fraasi. Jos jonkun mielestä hyvä musikaalinen fraasi on yhtä kuin skaala soitettuna alhaalta ylös, ja hän sellaisia juttuja haluaa biiseihin itsekin soittaa, niin siitä vaan treenaamaan! Jos jonkun mielestä 1234-harjoituksilla on jotain musikaalista antia, niin siitä vaan treenaamaan! Mun pointti on se, että tekniikkaharjoituksien ei tarvitse välttämättä ola tylsiä tai vailla ideaa pelkästään teknisyyden takia, vaan niihin olisi syytä liittää aina jokin musikaalinen motiivi.
 
Ookke, rokrok. Toisaalta, mä olen vaan sitä mieltä että mainitsemasi asian pitäisi olla itsestään selvä, totta kai jokainen haluaa soittaa hyvää musiikkia. Pikemminkin tuntuu siltä, että ne jotka niitä symmetrisiä 1234-patterneja soittavat sooloissaan ovat yleensä musikaalisesti muutenkin aika köyhiä, ts. ne ilmeisesti kuulostavat niiden mielestä hyvältä musiikilta:D Eivät jotkut Rusty Cooley ja Theodore Ziras kauheen hyviä viisuja tee.

Ze Kink:
Tottakai 1234-treenejä voi soittaa eri järjetyksessä, ja tottakai samoja säveliä kuuluu muihinkin skaaloihin. Kyllähän kaikki fraasit voi johtaa loppuviimeksi kromaattiseen asteikkoon, vaikka se onkin tosi kaukaa haettua. Mutta nuo 1234-harjoitukset ja sormitukset itsessään eivät luo mitään muuta korvinkuultavaa sävyä kuin kromaattisen. Teoria itsessään ei luo mitään sävyä musiikkiin, vaan oikein valitut äänet. Mä haluan kuulla soitossani muutakin kuin kromaattista sävyä.
 
Plokkaa vaikka joku John Coltranen soolo, niin huomaat miksei jazzareiden ole tarvinut hakea pikkausharjoitusta Racer X:n biiseistä. ;-)
 
John Titor:
Mä olen aivan samaa mieltä siitä, että sen pitäisi olla kaikille itsestään selvä asia, mutta mitäpä tämän palstan kyselyt ja niin monien kitaristien kertomat tekniikkaharjoitukset kielivät asiasta? Ei taida olla itsestäänselvyys. Jos näitä 1234-juttuja soitossaan liiaksi viljelevät tyypit ovat musiikillisesti niin köyhiä, niin pistää miettimään, mistä se mahtaa johtua? Mulla on omat arvaukseni siitä. Ei ne supernopeat 1234-jutut heidän soittoonsa ole tyhjästä ilmestyneet. Älköön kukaan ottako tätä kannanottona noiden kahden em. kitaristin soittoon, ne voisi olla aivan ketä tahansa muita. Pointti on siinä, että sitä soitat mitä treenaat.
 
Nyt ollaan jo niin kaukana plokkailuista, että omalta osaltani jätän väittelyn kromaattisista harjoituksista tähän. Niistä olkooon kukin mitä mieltä haluaa. Mä en niihin ole törmännyt lempparisoittajieni soitossa, joten en näe tarpeelliseksi treenatakaan niitä.

...jos huomaa että joku kohta jostain biisistä ei ikinä lähde, ja kun tutkii asiaa niin toteaa etteivät samanlaiset paikat lähde oikein missään biisissä, niin varmasti kannattaa ottaa joku tekniikkaharjoitus (taas vaikka ihan oikeaa musiikkia jonkin patternin pohjalta) jolla asiaan voi keskittyä.
 
Olet kyllä oikeassa tässä asiassa. Tätä voitaisiin ehkä kutsua "ongelmalähtöiseksi tekniseksi treenaamiseksi", mikä on terveellinen lähtökohta.
 
Taidetaan olla kaikki yhtä mieltä siitä, että irrallinen "muuten vain" -sahaaminen on tarpeetonta.

Olen täysin samaa mieltä.
 

 
Ei kukaan tietenkään. Toisaalta, kun mietitään, niin aivan kaikki kitaralla soitetut jutut on 1234 -juttuja (lukuunottamatta peukun kanssa otettuja sointuja ja tappingia). Otetaan vaikka joku simppeli pentatoninen likki: 41413141313131313141. Tai vaikka duuriskaala: 241241341342412(4). Ei niitä 1234 -juttuja siis ole aina tarkoitus soittaa 1234, voi niitä soittaa vaikka 124 342 4112 tai miten vaan.
 
Tämän lisäksi en tiedä kovinkaan montaa jazzaria, jotka mielellään vetelisivät vaikka Racer X:n biisejä parantaakseen pikkaustaan...
 
1234-jutut toimii musiikillisestikin, jos niitä soittaa intervallilähtöisesti.

Taidetaan olla kaikki yhtä mieltä siitä, että irrallinen "muuten vain" -sahaaminen on tarpeetonta.
 
Hmm... (Taas tää, mitä mä toistan joka viestissä...) Eli "mun kitaraopettaja" pitää tekniikkatreenejä ihan fiksuina, jos vaan pitää prioriteetit kunnossa. Hän vetelee yksinkertaisia tekniikkaharjoituksia ja katselee samalla televisiota. Pari tuntia kun vetelee aivot nollassa ja tempo tonnissa jotain yksinkertaisa kuvioita, niin kyllä siinä sormet nopeutuu väkisin, ja mitäs haittaa siitä on. Tosin, kuten hän sanoi, tekniikan harjoittaminen ei ikinä saa mennä musiikkillisen harjoittelun edelle. Eli jos tekniikka reenaa pari tuntia, niin varsinaista soittamista täytyy harjoittaa kahdeksan.

Tämä näkökulma on varmasti esitetty jo moneen kertaan, luulisin ainakin. Mutta kannan silti korteni kekoon:
 
Oma mielipiteeni tästä asiasta on, että plokkailu sekä asteikkoharjoittelu ovat todella tärkeitä, mutta ainakin minulla muutama vuosi sitten tuotti äärimmäisiä vaikeuksia soittaa kuulokorvalta, kun ei tiedä yhtään, miten kaikki "temput" kuten trillit, double-stopit sun muut tehdään, eikä, mikä tärkeintä, tiennyt asteikoita. Toisin on nykypäivänä. Asteikkojen suurpiirteinen tunteminen on osa otelaudan tuntemista ja sitä myöten sävelten tunnistamista. Kun tietää edes vähän, että miten päin sitä kitaraa sylissä pidetään, on helpompi lähteä kokeilemaan, kuinka suosikkikitaristi soittaa sen mageen riffin.

Oma mielipiteeni tästä asiasta on, että plokkailu sekä asteikkoharjoittelu ovat todella tärkeitä, mutta ainakin minulla muutama vuosi sitten tuotti äärimmäisiä vaikeuksia soittaa kuulokorvalta, kun ei tiedä yhtään, miten kaikki "temput" kuten trillit, double-stopit sun muut tehdään, eikä, mikä tärkeintä, tiennyt asteikoita. Toisin on nykypäivänä. Asteikkojen suurpiirteinen tunteminen on osa otelaudan tuntemista ja sitä myöten sävelten tunnistamista. Kun tietää edes vähän, että miten päin sitä kitaraa sylissä pidetään, on helpompi lähteä kokeilemaan, kuinka suosikkikitaristi soittaa sen mageen riffin.
 
Jeps. Tää on totta. Ilman asteikkojen minkäänlaista tuntemusta on aika hankala lähteä soittamaan kitaralla mitään, minkä kuulee pään sisällä. Otelautahan täytyy tuntea - mikä ääni missäkin, mitkä niistä kuuluu mihinkin skaalaan, mistä etsin äänet tähän ja tähän sointuun jne. - ennen kuin on "valmis" kitaristi. Skaalojen opettelu kuuluu yhtälailla otelaudan tuntemiseen.
 
Mutta joo. Onhan plokkaaminen, biisien opettelu, sooloilu ja omien biisien tekeminen paljon parempi tie otelaudan tuntemiseen kuin mekaaniset asteikkoharjoitukset. Loppujen lopuksi asteikkoharjoituksilla itsessään ei musiikillisesti tee mitään. Toki tekniikkaa ne voivat parantaa eikä siitä mun näkemyksen mukaan haittaakaan ole.

Aihetta on koluttu jo loputtomiin, mutta en voi olla kiittämättä alkuperäistä kirjoittajaa erittäin oivaltavasta asenteesta ja ajatuksista.
 
Olen niitä ihmisiä, jotka ovat aina haaveilleet soittamisesta. Kouluvuosina instrumenttina oli akustinen niin kauan kun ei naiset, viina ja tupakka kiinnostaneet. Bändissä lauloin ja en koskaan kehittynyt minkään instrumentin osaajaksi, en edes sillä tasolla, että voisin sanoa soittavani jotain, en ede sitä akustista joka tarttui salaa faijalta käteen joskus ala-asteella.
 
Päätin tehdä haaveista totta ja kun omaksuin sellaisen asenteen ettei melkein neljäkymppinen enää kitaraa voi opetella soittamaa, niin hankin kunnolliset sähkörummut ja rummuttelin illat yöt niillä. Treenaaminen perustui puhtaasti erilaisten biisien ja totaalisesti erilaisten musatyyppien kuuntelemiseen. Jauhoin Jazzista Megadethiin ja kaikkea sen väliltä. Asetin vanhan 6 levyisen CD soittimen lähteeksi mikseriin, siihen rummut ja ymppäsimpä vielä myöhemmin mikinkin.
 
Tätä kesti reilun vuoden. Missään vaiheessa ei tullut inspiraation puutetta, kun sai kelata jatkuvasti erilasia levyjä taustalla, miksata oman soiton siihen päälle niin että sen juuri ja juuri kuuli alkuperäisen musan päältä.
 
Ja voin todeta, että kehitys on ollut huimaa, varsinkin sen jälkeen kun dumppasin kaikenlaiset "opi heti Gene Grupaksi" DVD:t ja kurssit. Soittotaitoni ei varmasti ole samalla tasolla kuin lapsesta asti treenannut yksilö, mutta olen itse hyvin tyytyväinen siihen mitä olen saavuttanut ja se riittää minulle.
 
Mutta ei tässä kaikki. Innostus onnistumisten kautta johti siihen, että päätin kuitenkin vielä yrittää myös kitaran kanssa. Olen aina halunnut oppia delta blues slide soiton, joten ostin Thomannilta edullisen reson siinä uskossa, ettei tätä huumaa kauaa kestä. No sillä tiellä ollaan. Resolla soitan jo mielestäni perusjuttuja ihan mallikkaasti, tosin tekniikan oppimiseen menee vuosia mutta ihan ok. Heinäkuussa saatu reso oli mainio hankinta.
 
Mutta ei tässäkään vielä kaikki. Rohkaistuneena näistä onnistumista kävelin kauppaan ja ostin elämäni ensimmäisen sähkökitaran. Teoriaoppia ei ollut eikä ole vieläkään kuin murto-osa treenaamisesta vaan kaikki perustuu improvisointiin. Haen itseäni kiinnostavia biisejä iTunesista, soittelen niihin illat pitkät netistä löytyvien tabien kautta perusotteet ja improvisoin päälle erityisesti roots musan ollessa kyseessä kaikkea mahdollista.
 
Tätä viimeistä vaihetta on kaksi kuukautta takana. Turhautumista on toki ollut ja meinasin tuossa sortua juuri täälläkin esitettyyn kysymykseen "mitä skaaloja opetella" kunnes luin tämän kirjoituksen ja tajusin että ihan oikealla tiellä tässä ollaan. Tokihan tähän soppaan liittyy skaalat, teoria ja jonkinlainen "idoli" meininki, jossa etsitään soundien kautta mm. Rushin biisejä soitettavaksi, mutta kun ne on niin pirullisen monimutkaisia soittotaitooni verrattuna niin olen tajunnut pitäytyä niissä joihin minulla on edes mahdollisuus samaistua.
 
Näin 40 vuotiaana voin todeta, että kitaransoittaminen on antanut enemmän kuin mikään tähän asti aikuisiällä aloitettu harrastus. Edessä on kaverin 40 vuotissynttärit ja kauhia treenaaminen samanlaisten "minustako muusikko" kavereiden kanssa, jotta ei ihan mokata itseämme. Mutta tärkeintä on siis hauskanpito ja sitä tästä ei todellakaan puutu.
 
Suosittelen kaikille, jotka vielä epäröivät tarttua "vanhoilla päivillä" instrumenttiin rohkaistumaan ja kulkemaan samaa polkua, kuuntele, improvisoi, soita monipuolisesti, kaikenlaista ja älä takerru vain tiettyyn genreen tai bändiin.
 
Nyt kun poika alkaa olla järkevässä iässä, niin teen kaikkeni jotta hän saa ainakin kokeilla kaikkia mahdollisia häntä kiinnostavia insrumentteja. Nyt jo soitellaan vaimon flyygeliä, meikäläisen rumpuja ja ostinpa akustisenkin. Soittamisen taito on yksi niistä asioista, jota osaa arvostaa aina.

Plus! Joo eli hyvä aihe, Ittekki aina mietin että miks niin monet on huolissaan asteikoista, tottakai jos oot pyrkimäs johonki Opistoo ja siel sattuu olee joku teoria koe ni on se hyvä osata kaikki asteikot sun muut, mutta kummiski se pääasia on aina tärkein eli itse Kitaran, Soittimen soittoa :) eli Iso Plus tälle aiheelle kiitos :)

Päätin tehdä haaveista totta ja kun omaksuin sellaisen asenteen ettei melkein neljäkymppinen enää kitaraa voi opetella soittamaa
 
Pakko mainita: Pat Martino menetti aivoleikkauksen takia muistinsa 40-vuotiaana, ja samalla meni kokonaan kaikki taito soittaa kitaraa. Aloitti sitten soittamisen uudelleen ihan alusta, ja on todella kova soittaja edelleenkin. Eli mahiksia on vaikka kuinka!
 
E: http://www.allaboutjazz.com/php/article_print.php?id=764#health

Pat Martino menetti aivoleikkauksen takia muistinsa 40-vuotiaana, ja samalla meni kokonaan kaikki taito soittaa kitaraa. Aloitti sitten soittamisen uudelleen ihan alusta, ja on todella kova soittaja edelleenkin.
 
Ja opetteli muuten soittamaan uudestaan omia levyjään kuuntelemalla:)