Studiotyöskentely ›

Nykyään tuossa iässä ollaan jo niin tiukasti oravanpöyrässä että vedetään jaksamiseen pilleriä ja revitään tukkatukkoja päästä kun mietitään että mahtaako sitä pysyä koulutusputkessa seuraavat 10+ vuotta selvitäkseen hengissä.
 
No en mä ainakaan tuommoista oravanpyörää käynyt läpi, otin rennosti, hain ammattikoulusta yhdellä lisävuodella lintsaillen paperit ja töihin. Samalla ehti musiikkia harrastaa kovastikin. Nyt teen sitten semmosta duunia, että varmaan yli puolet mun duunikavereista on insinöörejä, töissä samoissa hommissa ja samalla palkalla.
 
Se on vaan siitä kiinni, että onko tarpeeksi tyhmä, että uskoo opojen yms. propagandaa siitä, että pitää suorittaa ja suoriutua. Mä olen huomannut että työelämässä jämäkällä perustietämyksellä, itseoppimis- ja omaksumistaidoilla ja hyvillä sosiaalisilla taidoilla voitetaan hyvät numerot todistuksessa 10-0.

Milloin kannattaa hypätä mukaan musiikkibisnekseen?
 
Useimmille tämä kysymys taitaa kuulua: milloin siitä kannattaa hypätä veke? Milloin otsa on tarpeeksi litteä seinäänhakkaamisesta ;-)

Nykyään tuossa iässä ollaan jo niin tiukasti oravanpöyrässä että vedetään jaksamiseen pilleriä ja revitään tukkatukkoja päästä kun mietitään että mahtaako sitä pysyä koulutusputkessa seuraavat 10+ vuotta selvitäkseen hengissä.
 
Miks ihmeessä?
 
Koulutus on eri asia kuin ammatillinen pätevyys. Ei multa oo kukaan koskaan kysynyt edes sitä ylioppilastutkintoa, mutta ammattiduuneja oon tehnyt 14-vuotiaasta asti ja niiden työkokemusta kyllä kysytään.
 
Joskus kyllä palkkaluokituksessa* pyydetään määrittelemään oma osaaminen akateemisin kriteerein. Silloin arvelen vaatimattomasti, että eiköhän se tuollaista professoritasoa ole.
:-D
 
(*Näin esimerkiksi, kun ryhdyin yliopisto-, korkeakoulu- ja AmK-opettajan virkoihin.)

Miks ihmeessä?
 
Koulutus on eri asia kuin ammatillinen pätevyys. Ei multa oo kukaan koskaan kysynyt edes sitä ylioppilastutkintoa, mutta ammattiduuneja oon tehnyt 14-vuotiaasta asti ja niiden työkokemusta kyllä kysytään.
 
Joskus kyllä palkkaluokituksessa* pyydetään määrittelemään oma osaaminen akateemisin kriteerein. Silloin arvelen vaatimattomasti, että eiköhän se tuollaista professoritasoa ole.
:-D
 
(*Näin esimerkiksi, kun ryhdyin yliopisto-, korkeakoulu- ja AmK-opettajan virkoihin.)
 
No tuo nyt oli tuollaista puolihuumoria. Mutta siinä piilee totuuden siemen. Tarkoitin kaikkea muuta, kuin musiikillista uraa. Kakaroilta odotetaan aika paljon yhä nuoremmalla iällä nykyään. Eipä tuossa sivussa sitten taida paljoa "harrastukset" painaa kun pitää pää pyörällä miettiä näitä asioita. Nuorethan käyttävät nykyään yhä enemmän masennuslääkkeitä ja ovat uupuneita. Tämä varmaan kertoo jo jotain?
En ole itekään koulutusputkessa pysynyt, vaan peruskoulupohjalla olen liikenteessä. Nykyään tuntuu että vähän joka hommaan tarvitsee tutkinnon ja kaikenmaailman insinöörejä, tradenomeja ym. koulutetaan suhteessa aivan liikaa ja sitten sitä ollaan koulun jälkeen kuitenkin kaupankassalla tai puhelinmyyjänä. Tai työttömyysjonossa.
 
Voisin kyllä väittää että jos lähtisit samalla tyylillä 14-vuotiaana tekemään uraa nykypäivänä, se ei varmasti onnistuisi yhtä helposti kuin tuolloin.
Maailma muuttuu, minkä sille mahtaa

Mä olen huomannut että työelämässä jämäkällä perustietämyksellä, itseoppimis- ja omaksumistaidoilla ja hyvillä sosiaalisilla taidoilla voitetaan hyvät numerot todistuksessa 10-0.
 
Mutta mistä sitä jämäkkää perustietämystä sitten voisi saada muuten kuin kokemuksella? mistä saat kokemusta jos mihinkään ei pääse ilman helvetillistä todistusnivaskaa?
Aina voi tietysti yrittää ylenemällä, mutta kun tuntuu etta se alkaa duunissa kuin duunissakin olla niin että ulkopuolelta haetaan jotain jolla on iso kokemus ja salkku, vaikka sisälläkin olisi joku joka olisi valmis ottamaan enemmän vastuuta. Tietysti paha mun puhua näistä kun olen lähes kymmenen vuotta ollut eräänkin firman palveluksessa (ja ylenemisestä on turha uneksia, saati sitten edes palkankorotuksesta, vaikka kuinka hyvin tekis hommansa)

Mutta mistä sitä jämäkkää perustietämystä sitten voisi saada muuten kuin kokemuksella? mistä saat kokemusta jos mihinkään ei pääse ilman helvetillistä todistusnivaskaa?
Aina voi tietysti yrittää ylenemällä, mutta kun tuntuu etta se alkaa duunissa kuin duunissakin olla niin että ulkopuolelta haetaan jotain jolla on iso kokemus ja salkku, vaikka sisälläkin olisi joku joka olisi valmis ottamaan enemmän vastuuta. Tietysti paha mun puhua näistä kun olen lähes kymmenen vuotta ollut eräänkin firman palveluksessa (ja ylenemisestä on turha uneksia, saati sitten edes palkankorotuksesta, vaikka kuinka hyvin tekis hommansa)
 
Mielenkiintoista. Tota maailmaa mä en tunne ollenkaan.
 
Edelleen, 40 vuoden iässä, mun seuraava työkeikkani riippuu siitä, kenelle on baarikeskustelussa jäänyt mun nimeni mieleen, ja jäänyt mieleen että tuohan on hyvä tyyppi - kai se myös osaa asiansa. Sen vakituisempaa toimeentuloa mulla ei ole, eikä ole koskaan ollutkaan. Jotenkin niitä duuneja vain riittää, vaikka esimerkiksi tällä hetkellä en yhtään vielä tiedä, millä rahoilla tämän kuun 30. päivä erääntyvät laskut maksan ...mutta siihenhän on vielä aikaa. Ehtii tulla uusiakin duuneja väliin.
:-D
 
Sen verran olen oppinut, että kouluttautuminen hoidetaan omalla ajalla ja työnantajalle puhumatta - kun työpaikalla pitää (tai asiakas vaatii, että pitää) osata jotain, se on oltava opeteltu jo tai sitten ei oo keikkaa - ja 80% työn saamisesta on sitä että on uskottava ja hyvä tyyppi.

Mielenkiintoista. Tota maailmaa mä en tunne ollenkaan.
 
No tällaista se on mun lyhyen työkokemukseni perusteella ollut. Kaiken kukkuraksi tässä on sekin juttu nykyään että hyvin hommansa kymmeniä vuosia hoitaneita henkilöitä siirretään "lähemmäs ulko-ovea" ja hankitaan uusia "pätevämpiä" tilalle. Kaikki tämä vain sen takia, että vanha kaveri ei ole "riittävän pätevä". Näin käy kun johtoportaaseen tulee uudet naamat jotka matemaattisilla kaavoillaan laskevat että enemmän saadaan rahaa lisää kun kääkät korvataan "ammattimiehillä". Näin meillä ainakin.
 
Mutta tosiaan, en siis ole töissä musiikkialalla joten tää nyt lähti vähän ohi varsinaisen aiheen. Eli parempi jättää varmaan tämä tähän
 
Jotenkin niitä duuneja vain riittää, vaikka esimerkiksi tällä hetkellä en yhtään vielä tiedä, millä rahoilla tämän kuun 30. päivä erääntyvät laskut maksan ...mutta siihenhän on vielä aikaa. Ehtii tulla uusiakin duuneja väliin.
:-D
 
Tässä on just se, mitä en mieltäisi hyväksi työllisyystilanteeksi. Jos ajatellaan että haluan uran lisäksi perheen, niin tuo ei riitä. Jos on vastuu muistakin ihmisistä kuin vain itsestään, niin homma pitää olla varmalla pohjalla.

Tässä on just se, mitä en mieltäisi hyväksi työllisyystilanteeksi. Jos ajatellaan että haluan uran lisäksi perheen, niin tuo ei riitä. Jos on vastuu muistakin ihmisistä kuin vain itsestään, niin homma pitää olla varmalla pohjalla.
 
Ammattimuusikko ja vastuu taitavat olla toisensa poissulkevia asioita? :-()

Tässä on just se, mitä en mieltäisi hyväksi työllisyystilanteeksi. Jos ajatellaan että haluan uran lisäksi perheen, niin tuo ei riitä. Jos on vastuu muistakin ihmisistä kuin vain itsestään, niin homma pitää olla varmalla pohjalla.
 
Mä olen kuullut tuollaisia mielipiteitä ennenkin. Meillä on aika erilainen maailmankuva. Jos mä vaatisin enemmän varmuutta tulevaisuudesta, mä en voisi olla tällä alalla, koska ei kenelläkään luovan työn tekijällä ole yhtään tän enempää varmuutta. Se on vain asia jonka kanssa pitää osata elää, ettei tarvitse tietää mistä ensi viikon ruokaraha tulee, luottaa vain että tulee.
:-D
 
Eli haaveilkaa vaan siitä muusikon, säveltäjän, sanoittajan, taiteilijan, kirjailijan ja tuottajan urasta, mutta älkää jättäkö päivätöitä koska voi olla että suurin ongelma on omassa itsessänne. Vanha viisaus sanoo, että pitää varoa mitä toivoo, koska sen voi vaikka saadakin, eikä se olekaan sitten kivaa.
 
:-D
 
PS. Ja lapsiin vetoaminen on tekosyy sille että itseä pelottaa luopua kaikesta turvallisesta. Ei lapsia kiinnosta mikä on isän ja äidin työllisyystilanne, kunhan rakkautta riittää eikä kotona valehdella tai teeskennellä. Jos perusturvallisuus on kunnossa, selviää köyhimmässäkin kodissa.

Milloin kannattaa hypätä mukaan musiikkibisnekseen?
Kerrankin realistinen kysymys.
 
EDIT: ja loput pois.

Mä olen kuullut tuollaisia mielipiteitä ennenkin. Meillä on aika erilainen maailmankuva. Jos mä vaatisin enemmän varmuutta tulevaisuudesta, mä en voisi olla tällä alalla, koska ei kenelläkään luovan työn tekijällä ole yhtään tän enempää varmuutta. Se on vain asia jonka kanssa pitää osata elää, ettei tarvitse tietää mistä ensi viikon ruokaraha tulee, luottaa vain että tulee.
:-D
 
Eli haaveilkaa vaan siitä muusikon, säveltäjän, sanoittajan, taiteilijan, kirjailijan ja tuottajan urasta, mutta älkää jättäkö päivätöitä koska voi olla että suurin ongelma on omassa itsessänne. Vanha viisaus sanoo, että pitää varoa mitä toivoo, koska sen voi vaikka saadakin, eikä se olekaan sitten kivaa.
 
:-D
 
PS. Ja lapsiin vetoaminen on tekosyy sille että itseä pelottaa luopua kaikesta turvallisesta. Ei lapsia kiinnosta mikä on isän ja äidin työllisyystilanne, kunhan rakkautta riittää eikä kotona valehdella tai teeskennellä. Jos perusturvallisuus on kunnossa, selviää köyhimmässäkin kodissa.
 
Vaan jos haluaa tarjota vakaan ja turvallisen elämän lapsilleen niin onko se silloin joku tekosyy?
Itse en ainakaan usko että lapselle on hyväksi, jos joutuu esim. muuttamaan halvempien asuntojen, työpaikkojen ym. takia aina eri paikkaan ja kaveripiiriin. Lähipiiristä löytyy sen verran esimerkkejä siitä, mihin epävarma elämäntilanne voi ihmisen ajaa, että itse en lähde muiden tulevaisuutta vaarantamaan.
Jos olisi vain se yksi asia, jonka vuoksi haluaisi elää, voisi kaiken muun jättää.
 
Ei minua oma turvallisuus kiinnosta paskan vertaa. Olen sitä mieltä että täällä eletään sitä varten, että voidaan kuoleman hetkellä todeta, että eletty on ja parhaamme tehty. Minä vain satun ajattelemaan asiaa niin, että siinä on kyse muustakin kuin pelkästään henkilökohtaisten haaveiden toteuttamisesta. Tai onhan se tavallaan oma haave jos haluaa tehdä läheistensä elämästä hyvää.
Kyllä ne monet köyhimmätkin siellä kehitysmaissa selviävät hengissä, mutta luulen että heidänkin vanhempansa toivoisivat jotain muuta.
Yhtään ylimääräistä ei ihminen tarvitse, eikä sitä pitäisikään olla, mutta perusasiat tulee olla kunnossa.

Ja lapsiin vetoaminen on tekosyy sille että itseä pelottaa luopua kaikesta turvallisesta. Ei lapsia kiinnosta mikä on isän ja äidin työllisyystilanne, kunhan rakkautta riittää eikä kotona valehdella tai teeskennellä. Jos perusturvallisuus on kunnossa, selviää köyhimmässäkin kodissa.
 
Niinpä niin, tuollaisia kommentteja kuulee helposti sellaisilta joilla ei ole omia lapsia. Asia ei ole kuitenkaan ihan noin yksinkertainen. Kyse ei ole pelkästään rahasta vaan kokonaisvaltaisesta tasapainoisesta elämästä johon liittyy kaikki turvallisuudentunteeseen vaikuttavat tekijät. Yksi niistä on myös vanhemmista heijastuva huoli mikä ei ole ihan vähäpätöinen juttu lapsen henkiselle kehitykselle. Ja jos jokin osa-alue tuottaa perheessä ongelmia se heijastuu myös moniin muihin asioihin. Lumipalloefekti jne.

Niinpä niin, tuollaisia kommentteja kuulee helposti sellaisilta joilla ei ole omia lapsia. Asia ei ole kuitenkaan ihan noin yksinkertainen. Kyse ei ole pelkästään rahasta vaan kokonaisvaltaisesta tasapainoisesta elämästä johon liittyy kaikki turvallisuuteedentunteeseen vaikuttavat tekijät. Yksi niistä on myös vanhemmista heijastuva huoli mikä ei ole ihan vähäpätöinen juttu lapsen henkiselle kehitykselle.
 
Hm. Joskaan mulla ei itselläni ole lapsia (jos olisi, ne olisivat jo aikuisia), olen kyllä seurannut sivusta ystävieni ja jopa sukulaisteni lisääntymistä, eikä siellä mitenkään pilvin pimein olla päivätöihin rynnätty (no, veljeni kyllä kouluttautui ravintolakokiksi varsinaisen kiertelevän teatteriohjaajan toimensa ohelle).
 
Mä kävin kouluni noin yhdeksässä eri koulussa, enkä kokenut sitä pahaksi. Muutenkin mulla oli useita eri ystäväpiirejä, jotka olivat totaalisesti erillään toisistaan ja vaihtuivat noin kahden viikon välein.
 
Isäni kyllä jätti vapaan toimittajan työnsä ja meni säännöllisiin palkkatöihin turvatakseen perheensä toimeentulon, asia jota hän sittemmin katui koko elämänsä. Me lapset kyllä toivoimme että hän olisi seurannut omaa kutsumustaan.
 
PS. Juuri tuo "huoli" on ehkä tärkein ero. Jos mä alkaisin stressata siitä että laskuja on perinnässä tms., en pystyisi keskittymään töihin ollenkaan. On aivan normaalia, että joskus ei ole varaa maksaa laskuja, joskus taas on. sitten kun on, kaikki hoidetaan korkojen kanssa. Velkaa ei saa jäädä, koska ei ole varmuutta sen pois maksamisesta.
:-D

Mä kävin kouluni noin yhdeksässä eri koulussa, enkä kokenut sitä pahaksi. Muutenkin mulla oli useita eri ystäväpiirejä, jotka olivat totaalisesti erillään toisistaan ja vaihtuivat noin kahden viikon välein.
 

 
Mulla taas ei koulun vaihdot ym. menneet noin mukavasti. Ystäväpiiriin liittyvistä asioista en viitsi edes tässä kertoa. Mun lapsuudessa/nuoruudessa on muutenkin tutut ja turvalliset asiat hävinneet moneen otteeseen ja voin vannoa tekeväni kaikkeni sen eteen, ettei omien lasten taritse käydä samanlaisia tuntemuksia läpi koskaan.
Ei se tietenkään sitä tarkoita, että elämästä tulee kurjaa jos on paljon tällaisia muutoksia, mutta jos etukäteen voi vaikuttaa siihen, tapahtuuko niitä, niin mielummin vaikutan, koska en voi luottaa siihen että joku muu on tarpeeksi vahva selviytyäkseen kaikesta mitä tulee eteen. Itse en ole ollut.

On aivan normaalia, että joskus ei ole varaa maksaa laskuja, joskus taas on. sitten kun on, kaikki hoidetaan korkojen kanssa. Velkaa ei saa jäädä, koska ei ole varmuutta sen pois maksamisesta.
:-D
 
Tässäkin liikutaan eri raiteilla. Mulla on tavoitteissa se, että joskus rakennan sen oman pesän itse, enkä enää elätä ketään kallista vuokraa perivää sikaniskaa. ´Se vaan tuppaa olemaan aika lailla ainoa vaihtoehto se pankin kovasti tarjoama laina. Ja sitähän ne ei muuten hyvällä katso jos on luottotiedoissa merkintöjä.

Tässäkin liikutaan eri raiteilla. Mulla on tavoitteissa se, että joskus rakennan sen oman pesän itse, enkä enää elätä ketään kallista vuokraa perivää sikaniskaa. ´Se vaan tuppaa olemaan aika lailla ainoa vaihtoehto se pankin kovasti tarjoama laina. Ja sitähän ne ei muuten hyvällä katso jos on luottotiedoissa merkintöjä.
 
Luottotiedot on kyllä kunnossa, visakortti on, opintolainat heti opintojen jälkeen maksettu pois ja talo ostettu lainarahalla ihan järkevin ehdoin, ei tosin sillä halvimmalla vaan sillä toiseksi halvimmalla missä korko on suojattu korotuksia vastaan.
 
Ei tää elämä mitään kurjailua ole, vaikkei huomisesta olekaan varmuutta. Jos nyt kuolisin, niin hyvin olisin elämäni elänyt.
:-D

Mä olen kyllä sitä mieltä että ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa elää, tai kasvattaa lapsia. Sen olen nähnyt että perheen rahallisella toimeentulolla ei aina hirveästi ole tekemistä sen kanssa, kuinka tasapainoisia ihmisä lapsista kasvaa. Usein luulemme että tämä meidän länsimainen tapamme rivitaloineen, volvoineen ja säännöllisine töineen on jotenkin onnellisuuden tae, mutta jos on vähänkään nähnyt elämää, ei kaikki näytäkään niin mustavalkoiselta.

Todellakin, jos epäilystä on, niin tottakai kannattaa mennä päivätöihin. Se on varmasti ihan mukavaa, jos siitä tykkää. Suurin osa ihmisistä tekee niin.

Todellakin, jos epäilystä on, niin tottakai kannattaa mennä päivätöihin. Se on varmasti ihan mukavaa, jos siitä tykkää. Suurin osa ihmisistä tekee niin.
 
Mä jättäydyin vapaaehtoisesti freelanceriksi kokopäivätöistä muutama vuosi sitten. Ei mulla oikeestaan koskaan oo paria viikkoa pidemmäksi ajaksi duunia tiedossa, mutta ei se stressaa tippaakaan. Kyllä niitä keikkoja riittää.
 
Taloudellisesti oon tullut toimeen paremmin näin kuin kuukausipalkalla.

Mä olen kyllä sitä mieltä että ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa elää, tai kasvattaa lapsia. Sen olen nähnyt että perheen rahallisella toimeentulolla ei aina hirveästi ole tekemistä sen kanssa, kuinka tasapainoisia ihmisä lapsista kasvaa.
 
Kapitalismiäkö vai mitä se on, kun "pitää olla rahaa että lapsilla on hyvä lapsuus". Mun omassa lapsuudessa oli perheellä rahasta tiukkaa ja varsinkin tuossa teini-iän aikoihin, kun oli lama, isäukon firma meni nurin ja pankki vei talon yms. niinkuin tapahtui monelle niinä aikoina. Silti kotona riitti aina ruokaa ja huolenpitoa, pärjättiin ihan hyvin, vaikkei koskaan mitään hienoa tai uutta saanutkaan. Sitä oppi itsekin suhtautumaan rahaan siten, että ei sillä niin väliä että kuinka paljon sitä on, kunhan on ruokaa ja katto pään päällä ja loput on extraa, josta voi aina tinkiä.
 
Ja voin todellakin sanoa että mulla oli tosi hyvä lapsuus eikä jäänyt mitään traumoja rahattomuudesta. Johtuu myös vanhemmista, jotka eivät rahapulasta tehneet mitään numeroa, vaan elettiin ihan normaalisti. Tuskin oma 2v poikakaan mitään huomaa, vaikka tiukkaa onkin taloudellisesti välillä, lapsenteko(ja niiden kotona hoitaminen) kun ei todellakaan mitään rahallisesti kannattavaa puuhaa suomessa ole, vaikka toisin luulisi, kun on sitä työvoimapulaakin tulevaisuudessa tulossa.
 
.