Rummut: rumpukamat ›

No onhan se unelmasetti viisitominen mistä voi varioida vaikka mitä, mutta mielessä on ihan 10" 12" 14" 20" shellpack. Eli alle kolmen tonnin selvittäisiin tästä keikasta, opiskelijan budjetissa se on vain järjetön kasa rahaa. Mutta pakko ne on jostain kaivaa kun huomasin juuri etten enää oikein muita vaihtoehtoja edes ajattele.
 
Joo-o. Mutta voihan noita ostaa vähitellen. Vaikka basari ja 10" ja 14" niin pitäis jäädä alle 2000€ drums onlyltä jos oikein muistan. Nyt voi olla vähän huono aika vaan ostaa delitä osissa. Netissä ainakin jotain juttua ollut että saattaa tulla delite sarjaan jotain muutoksia/uudistuksia tämän vuoden aikana vielä. Enpä sitten tiedä pitääkö paikkansa vai ei.

Sonorkuume ja imen kaiken Sonor Tuttu tunne. Se menee ohi vain Saksan Sonoreilla ;-) Sain juuri valmiiksi Phonicinin bassarin ja kolme tomia. Jumalauta jätkät! Vuonna -76 oli jo käytössä monta sellaista juttua, joita Sonor edelleenkin käyttää. Täydellisen pyöreä runko, kunnolliset kantit ja tiukkasyisestä puusta tehty runko. Silloin ei voi epäonnistua. Pentuna kuolasin Phill Ruddin ja Steve Smithin Phonickien perään. ABBAakin katselin aina, kun näin, koska Slim Borguddilla oli komea Phonickin setti. Nyt mulla on semmoset ;-)

Tuttu tunne. Se menee ohi vain Saksan Sonoreilla ;-) Sain juuri valmiiksi Phonicinin bassarin ja kolme tomia. Jumalauta jätkät! Vuonna -76 oli jo käytössä monta sellaista juttua, joita Sonor edelleenkin käyttää. Täydellisen pyöreä runko, kunnolliset kantit ja tiukka syisestä puusta tehty runko. Silloin ei voi epäonnistua. Pentuna kuolasin Phill Ruddin ja Steve Smithin Phonickien perään. ABBAakin katselin aina, kun näin, koska Slim Borguddilla oli komea Phonickin setti. Nyt mulla on semmoset ;-)
 
Vaikka välillä kyrsiikin sun ehdottomuus ja kommentit, niin tuo viesti henkii semmosta aitoa innostusta ja pitkäjänteisen harrastuksen aiheuttamaa mielihyvää että onneksi olkoon vain!

Vaikka välillä kyrsiikin sun ehdottomuus ja kommentit, niin tuo viesti henkii semmosta aitoa innostusta ja pitkäjänteisen harrastuksen aiheuttamaa mielihyvää että onneksi olkoon vain Kiitosta vain. Kyllä minä jaksan edelleen innostua hyvin tehdyistä rummuista.

Olen tässä aloittelemassa rumpujen soittoa ja haluaisin tietää, että onko näissä seteissä paljoa eroa, jos on kaksi samanlaista settiä, eri merkkiä vaikkapa, ja ne ovat ihan eri hintaiset, niin onko siinä niin paljoa eroa, että kummat on paremmat? Kalliimmat tietysti, mutta millä lailla? Kestääkö halvemmat kovassa soitossa esim vain puoli vuotta jnejne...

Olen tässä aloittelemassa rumpujen soittoa ja haluaisin tietää, että onko näissä seteissä paljoa eroa, jos on kaksi samanlaista settiä, eri merkkiä vaikkapa, ja ne ovat ihan eri hintaiset, niin onko siinä niin paljoa eroa, että kummat on paremmat? Kalliimmat tietysti, mutta millä lailla? Kestääkö halvemmat kovassa soitossa esim vain puoli vuotta jnejne...

Tuttu tunne. Se menee ohi vain Saksan Sonoreilla ;-) Sain juuri valmiiksi Phonicinin bassarin ja kolme tomia. Jumalauta jätkät! Vuonna -76 oli jo käytössä monta sellaista juttua, joita Sonor edelleenkin käyttää. Täydellisen pyöreä runko, kunnolliset kantit ja tiukkasyisestä puusta tehty runko. Silloin ei voi epäonnistua. Pentuna kuolasin Phill Ruddin ja Steve Smithin Phonickien perään. ABBAakin katselin aina, kun näin, koska Slim Borguddilla oli komea Phonickin setti. Nyt mulla on semmoset ;-)
 
Tuttu tunne meikäläisellekin, kumarran tosin vain eri valmistajalle.
Allekirjoittaneelle kun tuo DW on ollut SE merkki 90 luvun alusta lähtien.
 
Olin saanut tilaamani turkoosin DW:n setin juuri hieman aikaisemmin, kun pääsin vierailemaan DW:n tehtailla alkuvuodesta -92. DW:n tehdas ei tuohon aikaan todellakaan ollut paljon pientä nyrkkipajaa kummempi laitos Los Angelesin tehdasalueella. Myöhemminhän DW muutti Oxnardiin (reilun tunnin ajomatkan päähän Losista) uusiin hienoihin tiloihin, jossa on myös tullut parisen kertaa vierailtua.
 
Muistan edelleen ekasta vierailusta sen kuinka kuuntelin DW:n John Goodin selittävän "timbre matching" -menetelmää ja ajattelin, että toi äijähän puhuu asiaa, miksei kukaan ole aikaisemmin tätä keksinyt?! Tämä vain vahvisti käsitystäni, että olen tehnyt oikean valinnan. Ja niin olin. Settini sai kehuja niin soundiltaan kuin näöltäänkin useaan otteeseen sekä live-, että studio-olosuhteissa vielä vuosien päästä.
 
Olenkin vakaasti sitä mieltä, että jos ei DW:tä ole mistään muusta kiittäminen niin ainakin siitä, että he tekivät rumpusetistä jälleen instrumentin joka ei ole vain jotain joita se muusikon paras kaveri hakkaa pitääkseen basistin tahdissa.
80-luvun hirveät megasyvät ja paksut pöntöt jäivät historiaan ja tilalle tulivat ohuella ja matalammilla runkoilla valmistetut setit jotka todella SOIVAT sen lisäksi että näyttivät hyviltä. Ja eipä aikaakaan kun lähes kaikki muutkin rumpuvalmistajat siirtyivät ohuempiin runkoihin.
 
Muistan kyllä itsekin 70 luvulla ajatelleeni, että Sonorit ovat rumpujen Rolls Roycet ja diggailin Phil Ruddin soittoa ja settiä, mutta sitten tuli kuvioihin Rush ja Neil Peart, joka vei niin kovaa mennessään, ettei Tamaa ja varsinkaan Artstareja (vaika Niilo itse Superstareilla soittikin) parempia rumpuja vähään aikaan ollutkaan!
Omistin itsekin aikoinaan Cordia puusta valmistetun Artstar setin ja hyvä settihän se oli. Sitten siirryin hetkeksi Yamahan ysitonnisiin, kunnes DW avasi silmäni.
Siitä asti olen ollut (ja tulen varmaankin aina olemaan) yhtä innostunut ja vannoutunut DW:n puolesta puhuja, kuin hollmi-5 on Sonoreista.

Zuni2112: minulla on aukko sivistyksessä siispä: koska ne DW:n timbre match-rungot tulivatkaan markkinoille?
 
Ne paksut ja neliökokoiset rummut hallitsevat mielikuvaa Sonorin 80-luvun rummuista, vaikka ne olivat vain sen Signature Heavy-sarjan, sekä Phonic Plussan rungot. Sonorlite (1983) ja myöhemmin Hilite (1989) olivat jo ohuempaa ja kevyempää sarjaa. Signaturen Lite oli "normaalisyvyinen" ( 9x12", 10x13, 11x14"...) ja ohuella koivurungolla. Signaturen Heavy on kyllä hurjan näköinen taistelulaiva nykyaikaisiin rumpuihin verraten. Soundit ovat kuitenkin hienot ja työnlaatu ylittämätöntä.
 
DW toi sitten ne matalat koot ja matkijat seurasivat perässä. Neil Peartin touhuja olen itsekin seuraillut jo 80-luvun alusta. Soundi on ollut hänellä yllättävän samanlainen (hieno) jo pitkään. Rummut ovat vaihdelleet, soundi on säilynyt tunnistettavana. Slingerland, Tama, Ludwig ja DW toimivat kaikki Niilolla hienosti.

Soundi on ollut hänellä yllättävän samanlainen (hieno) jo pitkään. Rummut ovat vaihdelleet, soundi on säilynyt tunnistettavana. Slingerland, Tama, Ludwig ja DW toimivat kaikki Niilolla hienosti.
 
Soittaja sen saundin kuitenkin ottaa irti siitä rummusta, joten ei ole mikään ihme.

Zuni2112: minulla on aukko sivistyksessä siispä: koska ne DW:n timbre match-rungot tulivatkaan markkinoille?
 
DW toi sitten ne matalat koot ja matkijat seurasivat perässä. Neil Peartin touhuja olen itsekin seuraillut jo 80-luvun alusta. Soundi on ollut hänellä yllättävän samanlainen (hieno) jo pitkään. Rummut ovat vaihdelleet, soundi on säilynyt tunnistettavana. Slingerland, Tama, Ludwig ja DW toimivat kaikki Niilolla hienosti.
 
DW oli tehnyt virveleitä jo jonkin aikaa, mutta varsinaisesti timbre matching -pöntöt esiteltiin yleisölle muistaakseni vuoden 1989 NAMM-showssa.
Samoihin aikoihin Tommy Lee (Mötley Crew) ja Rikki Rockett (Poison) siirtyivät käyttämään DW:n kannuja. Nämä kaksi herraa olivat kuulema ne suurimmat tekijät siinä valtaisassa yleisösuosiossa jonka DW koki 90-luvun alussa. Herrojen alettua käyttämään yhtiön tuotteita alkoi rumpuja mennä kaupaksi todella hurjaa vauhtia; nopeammin kuin ehtivät valmistaa. Niinpä noihin aikoihin settien toimitusajat olivat todella pitkiä.
 
Toisella saralla -sanotaanko nyt vaikka kauniisti "sofistikoituneempien rumpaleiden keskuudessa" - eräs tärkeä vaikuttaja DW:n menestykseen oli Jim Keltner joka on käyttänyt DW:tä todella pitkään ja vakuutti rumpujen soundillaan monet studiot ja studioketut DW:n erinomaisuudesta.
 
Mitä tulee Peartin rumpusoundin "samanlaisuuteen" vaikutti siihen varmasti suurelta osalta hänen käyttämänsä runkojen sisäpinnan Vibra-Fibing -käsittely.
Siinä rungon sisäpintaan ruiskutetaan ohut kerros lasikuitua. Tämä, ainakin Niilon mielestä, paransi rumpujen omaa lämpöä ja resonanssia sekä terävöitti attackia parantaen ääniaaltojen kimpoamista rungosta.
Neil Peart käytti tätä menetelmää ainakin vuonna 1977 ilmestyneestä Farewell To Kings albumista aina vuoden1993 Counterparts albumiin.
Tämän jälkeen (eli vuoden 1996 Test For Echo albumista alkaen) maestro vaihtoi Drum Workshopiin eikä enää tarvinnut moista käsittelyä rummuilleen.
 
Mutta kuten Niskamies tuossa yllä aivan oikein toteaakin , niin kyllä se on ensisijaisesti rumpali, joka sen soundin pöntöistä irti ottaa.
Tähän saa vahvistusta mm. Niilolta itseltään, joka on kertonut mielenkiintoisen jutun hänen tuottamansa "Burning For Buddy" -tribuuttilevyn äänityksistä.
 
Steve Gadd oli tulossa äänittämään omaa osuuttaan ja nauhoituspäivää edeltävänä päivänä rumpumekaanikko soitti Neilille ja kysyi voisiko tulla kasaamaan Steven setin jo saman päivän iltana, jotta se odottaisi valmiina, kun maestro itse seuraavana päivänä saapuisi. Neil oli todennut, että tervetuloa vaan.
 
Mekaanikko tuli, kasasi setin ja lähti. Niilo, joka jäi studioille vielä joksikin aikaa ajatteli, että hänpä ottaa tyypit Steven setistä, kun ei noita uusia Yamahoita ole vielä kokeillutkaan ja samalla voidaan tsiigata äänittäjän kanssa hieman tasoja ja säätöjä. Niinpä hän istui alas ja alkoi soittamaan...
Maestron ei täytynyt kauaa soittaa kun hän totesi kauhuissaan, että rummut kuulostivat aivan kamalalta!! Ei näitä voi tämän soundisena äänittää!!
Niinpä Neil mietti koko illan ja seuraavan aamun miten sanoisi kohteliaasti Stevelle, joka on sentään muutamalla sadalla levyllä soittanut, että noita pönttöjä kannattaisi, ehkä vähän virittää ennen kuin aloitetaan vääntämään biittiä nauhalle.
 
No, Steve tuli ja istahti settinsä ääreen tekemään sound checkiä. Kuultuaan tarkkaamossa teven soittoa Niilo meinasi pudota perseelleen! Setti ja soitto kuulosti jumalaiselta!
Hän tiesi, että kukaan ei ollut voinut käydä virittämässä settiä hänen testauksen ja Steven tulon välillä, joten soundi tuli todellakin samasta patteristosta joka oli edellisenä päivänä kuulostanut hänen käsittelyssään aivan hirveältä. Oli sanomatakin selvää, että Neil piti suunsa kiinni ja Steve vetäsi rallin purkkiin mahtavalla tatsilla ja soundilla.
 
Tämä tarina todellakin todistaa väittämän "It’s all in the wrist!! =)

Minulla on tuo Burning For Buddy CD. Gaddin soitto soundaa ja toimii hienosti. Gadd on aika erilainen rumpali. Teknikko sanoi yhdessä haastattelussa, että mitään ei saa puhdistaa tai vaihtaa, jollei se ole rikki. Bassorummun kalvossa beaterin lyöntikohdan pitää olla hiukan pussilla, jotta se on Steven mieleen. Hommat helpot teknikon kannalta.
 
DW aloitteli aika rauhallisesti. 80-luvun alussa löi bassarin pedaali itsensä läpi ja esimerkiksi Steve Smith on soittanut DW:n pedaaleilla jo yli 25 vuotta.

DW aloitteli aika rauhallisesti. 80-luvun alussa löi bassarin pedaali itsensä läpi ja esimerkiksi Steve Smith on soittanut DW:n pedaaleilla jo yli 25 vuotta.
 
Jep, lafkahan perustettiin virallisessti vuonna 1972 ja se oli alku aikoina todellakin varsinainen autotallifirma. Steve on tosiaan yksi pisimpään DW:n pedaaleita käyttäneistä rumpaleista.

Kaverini vieraili 1980-luvulla Sonorin tehtailla. Siellä oli silloin ollut runkopajalla työntekijä, joka malletilla kokeilu runkojen sointia ja laitteli niitä eri pinoihin ja osan roskalavalle. Käsittääkseni tämä DW:n timbre match on ihan sama juttu, mutta Sonor ei sitä erikseen mainostanut. Sonor kyllä harrasti muutenkin tutkimusta rumpujen kehittelyssään. Oskilloskoopit ja tiheystaulukot noissa 80-luvun esitteissä näkyvät esimerkiksi tuossa linkissä olevissa esitteissä http://www.sonor-signature.de/Kataloge.htm:

Kaverini vieraili 1980-luvulla Sonorin tehtailla. Siellä oli silloin ollut runkopajalla työntekijä, joka malletilla kokeilu runkojen sointia ja laitteli niitä eri pinoihin ja osan roskalavalle. Käsittääkseni tämä DW:n timbre match on ihan sama juttu, mutta Sonor ei sitä erikseen mainostanut.
 
Ihan täsmälleen samasta jutustahan tuossa on kyse. Mulla on sellanen käsitys että nämä DW:n VLT (= Vertical Low Timbre) setit on kanssa kopioitu Sonorin seteistä. Eli siis puun syiden pystysuuntaan kulkeminen. Am I right?

Kaverini vieraili 1980-luvulla Sonorin tehtailla. Siellä oli silloin ollut runkopajalla työntekijä, joka malletilla kokeilu runkojen sointia ja laitteli niitä eri pinoihin ja osan roskalavalle. Käsittääkseni tämä DW:n timbre match on ihan sama juttu, mutta Sonor ei sitä erikseen mainostanut. Sonor kyllä harrasti muutenkin tutkimusta rumpujen kehittelyssään. Oskilloskoopit ja tiheystaulukot noissa 80-luvun esitteissä näkyvät esimerkiksi tuossa linkissä olevissa esitteissä http://www.sonor-signature.de/Kataloge.htm:
 
Mikään ei oo niin viisas kuin insinööri... paitsi saksalainen insinööri. =)
 
Jep, samansuuntaiselta hommaltahan tuo kuulostaa.
DW:llä todellakin rungojen ominaissävel leimataan rungon sisäpinnalle ja sitten setit kasataan, joko täsmälleen asiakkaan toivomien sävelten mukaan tai sitten vain niin että pelkät pöntöt soivat mahdollisimman hyvin "ja loogisesti" yhteen.
 
Täältä löytyy hieman historiikkiä timbre matching menetelmästä.
http://www.dwdrums.com/about/story2.htm

Oho löyty ihan mielenkiintoinen aihe. Itellä on noi Sonorin 2003 rummut löyty thomannilta poistomyynnistä 630 € muistaakseni toimituskuluineen. Mielestäni hakkaa Tamat rockstariin asti helposti (kokeillut monet muiden kannut plus omistanut yhdet ite) Samoin kuin Exportit (monet kokeiltu myös). Tosin nämäkin ovat maku asioita. Itse kun viritän omat rumpuni ns. lätinä saundiksi ja virvelin niin kireelle, kun saa. Lähinnä tomit ensin sormikireydelle ja siitä niin vähän kiristetään, että just ja just soi. Noi sonorit on toiminut tähän mennessä parhaiten omiin käyttö tarkoituksiini. Ja toi hinta on ihan käsittämätön tuohon laatuun nähden. Tuossa 2003 -sarjassa ei oo tosin ihan yhtä jykeva hardware, kuin 3003 -sarjassa mutta ajaa asiansa. Sellainen plussa 3003 verrattuna, että noissahan on ymmärtääkseni samat rungot (lehmus/vaahtera), mutta 2003sien lakattupuupinta miellyttää enemmän omaa silmaa, kun mitä on nähnyt noita 3003sia.
 
Kalvot joita käytän (joilla lätinät ja munakkuus lähtee):
 
22" basari Remo Powerstroke 3
14" Virveli Remo CS
12" Tomi Evans G2
13" Tomi Evans G2
16" Tomi Evans G2
 
SONOR

FORCE 2003
 
+ Rungot (vaahtera/lehmus, 7,5mm, toimii)
+ Hyvä viimeistely hintaan nähden
+ Tomiripustus toimiva
+ Tomit ja basari kovin munakkaat soundiltaan
+ Lugit kestäneet ja ruuvit pysyneet paikoillaan hyvin
 
+/- Perusvirveli saa kyllä hyvän saundin, kun vähän säätää. Ainakin itsellä toimii tuo Remon CS -virvelin kalvo. Parmpikin tosin vois olla mutta tähän hintaa voi pitää päänsä kiinni ja olla ihan tyytyväinen.
 
- Harware on lähes millenium tasoa, mutta välttävät.
- Viimeistelyssä näkyy päällimmäisen puun kuoressa saumat härskisti paljon tummempina, kuin muu runko.

Entäpä Taman ImperialStar:it ? Millaiset ne ovat ? Kellään tarkkaa juttua ?

Poistettu.

Poistettu.