Kitarat: soittaminen ›

Iltapäivää!
 
Sainpa tällä viikolla käsiini elämäni ensimmäisen _alkeis_oppilaan, siis sillä perinteisellä meiningillä millä lapsoset laitetaan piano, viulu, tms. -tunneille. Äiti ja isä ovat siis saaneet idean että Kallesta (nimi muutettu) tehdään kitaristi.
Tilanteen tekee palkitsevaksi, ja myös hankalaksi se, että nassikka tuli minulle yksityisoppilaaksi, eli minun ei tarvitse noudattaa minkäänlaista opetussuunnitelmaa, vaan voidaan keskittyä pelkästään siihen mikä tuntuu minusta ja hänestä järjelliseltä.
 
Hankitun instrumentin laatuun en edes aio puuttua.
 
Kyselisinkin nyt teidän mielipiteitä seuraavista asioista:
1)Millä tasolla oppilaan tulee olla ennenkuin aletaan etsiä oppilaan "omaa ääntä"?
Kuinka pitkään tulee soittaa olemassaolevaa musiikkia ennenkuin aletaan luomaan?
Miten pitkään kauhotaan improvisoinnin sääntöjä ennenkuin niitä aletaan murtaa?
Omasta musiikkiopistoajastani muistan äärimmäisen turhautumisen kun soitettiin esim. bluesia, ja minä halusin soittaa sinne jonkin muun äänen kuin mitä siitä pentaboksista löytyi. Heti sanottiin että "bluesiin ei pidä sinun noonia soittaman!"
Ikävä kyllä en vielä silloin tiennyt paremmin.
 
2)Missä suhteessa pitäisi opettaa musiikin perus"totuuksia" ja henkilökohtaisia preferenssejäni? Kuinka välttää pikkupojan mielen myrkyttyminen omista aatoksistani?
Esim. jos minä saisin päättää niin asteikko johon kaikkia muita suhteutetaan olisi lydian dominant nykyisen joonisen sijaan. Mutta onneksi en saa.
Tai että jos hän kysyy että mitä mieltä minä olen Apulannasta, kerronko rehellisen vai kaunistellun mielipiteen?
Mistä pääsemmekin kohtaan
 
3)Missä suhteessa opiskellaan esim. sitä Apulantaa ja sitten sitä musaa jonka minä näen olennaiseksi kehittymisen kannalta?
 
ja vielä
4) Lähestytäänkö musaa nuotti- vai korvapainotteisesti? Toki molempia tullaan tekemään mutta kumpaa kannattaisi painottaa?
Itse luulen että korva kannattaisi laittaa ensin kuntoon ja sitten vasta opetella miltä sen-ja-sen-saundinen juttu näyttää niillä pylpyröillä. Yhden tunnin perusteella kaveri vaikuttaa ihan välkyltä, että ainakin sen perusteella voisi toimia tuollainen metodi.
 
Kiitos ja anteeksi.
 
Edit. Näkemyksiä kaivataan sekä opetus- että opiskelutoimintaan osallistuvilta. Kaikki tänne vaan!

Vastailin nyt asioihin ihan ohi aiheen, mutta nämä aiheet itseäni korpesivat armottomasti, kun soittamista aloittelin. Nimenomaan aloittelijan näkökulmasta, mikä on kivaa, kun vasta aloittaa soittamaan.
 
1)Millä tasolla oppilaan tulee olla ennenkuin aletaan etsiä oppilaan "omaa ääntä"?
Kuinka pitkään tulee soittaa olemassaolevaa musiikkia ennenkuin aletaan luomaan?
 
Pitkään. Ja mielellään tuttuja biisejä. Itse muistan kun soitonopettaja laittoi soittamaan CCR:ää josta pienellä pojalla ei ollut mitään hajuakaan. Kiva oli opetella biisejä joita ei ollut ikinä kuullutkaan. Se vaan hajottaa, eikä se palkitse ainakaan aluksi. Ja oppilaan oma ääni tulee kyllä esiin. Ei se sua jossain vaiheessa enää kuuntele :)
 
Miten pitkään kauhotaan improvisoinnin sääntöjä ennenkuin niitä aletaan murtaa?
 
Aluksi, ette yhtään. Pitää oppia edes jokseenkin soittamaan, ennenkuin lähdetään luomaan ja improvisoimaan. Itse muistan 10-vuotiaana, kun piti alkaa pentatoonisia opettelemaan niin hermothan siinä vaan meni. Ei edes ymmärtänyt asteikoita. Tiesi, että näillä ne soolot tehdään, mutta ei niistä sooloja syntynyt. Ja tuohon improvisaation ensimmäiselle asteelle pääsyynkin menee piiitkä aika.
 
Missä suhteessa pitäisi opettaa musiikin perus"totuuksia" ja henkilökohtaisia preferenssejäni? Kuinka välttää pikkupojan mielen myrkyttyminen omista aatoksistani?
 
Opetat sen soittamaan "universaaleja totuuksia." Sellasia "perusbiisejä". Lähinnä aluksi kannattaa pitäytyä pelkästään soittamisessa, ei niinkään teoria-asioissa jos se ei häntä itseään kiinnosta. Soittoinnon voi nopeasti myrkyttää sillä, että laittaa lapsen lukemaan kirjoja vaikka toinen haluaa oppia soittamaan.
 
3)Missä suhteessa opiskellaan esim. sitä Apulantaa ja sitten sitä musaa jonka minä näen olennaiseksi kehittymisen kannalta?
 
Noissa läksyissähän on aina vähän se, että on 2 biisiä. Toinen on se mistä itse tykkää ja toinen mikä "vaan pitää opetella."
 
Se, että saa opetella lempimusiikkiaan toimii vähän kuin palkintona siitä, että opetteli sen tylsän biisin. Kivointa oppilaalle on soittaa lempimusaansa. Ja sitä se tekee käskemättä.
 
Eli sopivasti annostellen. Lempimusaa pitämässä soittointoa yllä ja harjoituksia kehittämään soittoa.
 
4) Lähestytäänkö musaa nuotti- vai korvapainotteisesti? Toki molempia tullaan tekemään mutta kumpaa kannattaisi painottaa?
 
Korva ehdottomasti. Korvaa se osaa jo valmiiksi käyttää. Palloja ja viivoja ei :)
 

 
Edit: Tulipahan tyhmää tekstiä.

Mä oon sitä mieltä, että ensin ei oo niin väliksi mitä lapsi soittaa, kunhan soittaa. Elikkäs ensin se innostus pitäisi saada kaivettua oppilaasta esiin, ja kun tarve oppimiseen herää, kasvaa motivaatio kaiken asian tekemiseen, myös sen mikä ei aluksi kiinnosta.
 
Lapselle kitara eteen ja sitten katsoo mitä se sillä tekee, soittelee itse vaikka jotain eikä käske lasta tekemään yhtään mitään, antaa sen puuhailla just mitä lystää. Kun lasta ei käske, kaikki tekeminen tuntuu "itse löydetyltä" eikä pakotetulta. Pikku hiljaa, matkimisen ja muun kautta lapsi alkaa mahdollisesti kiinnostua kitarasta, kun saa tehdä itse mukaviksi kokemiaan asioita. Sitten kun lapsi alkaa esittää kysymyksiä, alkaa olla aika vastailla ja neuvoa. Korvien käyttö ja kaikki muukin tulee musikaalisille ihmisille luonnostaan, kun antaa niiden tulla sen kautta että niiden käytölle on oikeasti tarve, ei sellaisen "käytä nyt vittu korvias" -asenteen kautta.
 
Kun soittelee itsekseen jotain, lapsi todennäköisesti haluaa oppia saman. Siinä vaiheessa omakohtainen kiinnostus on jo herännyt.
 
Tältä pohjalta käsittääkseni hyvin pitkälle ammentaa suzuki-metodikin.
 
Suurin ongelma on se, että vaikka tykkäisikin soittaa ja käydä tunneilla, ja olisi hyvä opettajakin, oma, henkilökohtainen kiinnostus soittimeen ja musiikkiin useimmiten jää hyvin pintapuoliseksi, ja herää vasta joskus ammattiopintojen aikaan. Silloinkaan ei ole liian myöhäistä, mutta funtsikaa mitä se työmäärä sais aiemmin tehtynä aikaan.

En ole koskaan varsinaisesti soittamista opettanut, mutta ei minusta paljon ole eroa sillä, onko kyse kitaran soitosta vai kvanttimekaniikasta, joten tässä mielipiteitä.
 
Aina pitäisi päästä siihen, että oppilas ajattelee ja ymmärtää asiat itse. Voisi verrata, että kyllä voi oppia laskemaan vetyatomin elektronin aaltofunktion, mutta mitä sillä tiedolla tekee, jos ei tiedä, mitä se tarkoittaa.
 
Opettaja on siinä vaan apuna. Ei blues-skaalankaan opettelussa ole mieltä, jos ei ymmärrä, mikä siitä tekee bluesin. Sehän on muuten vain joukko säveliä, joita voi vaikka pistää tietokoneen arpomaan peräkkäin. Eikä ainakaan tilannetta auta, jos auktoriteettina kieltää jonkun ylimääräisen sävelen käytön. Kyllähän elävään bluesiin mahtuu muitakin kuin oppikirjan viisi säveltä, ja jos asian ymmärtää, niin voi kokeilla. Ja kannattaa rohkaista kokeilemaan, paitsi jos kouluttaa kopiokonetta.
 
Ja kaikki lähtee oppilaan omasta motivaatiosta. Opettajan ongelma on sitten kertoa, mitä hyötyä jostakin opetettavasta asiasta on.
 
Ja sitten ehkä minusta oleellisin asia: pelkistä asiat, opeta löytämään asian ydin, joka hyvin usein on melodia ja soinnutus. Kun perusasiat ovat hallussa, voi sitten laittaa koristeita, mutta jos komppi kusee, niin ei sitä hyväkään tilulilulei pelasta.

Minkä ikäisestä tyypistä on kyse?

Soitin kuin soitin, sen pitaa olla leikkia kun on junioreista kyse. Kun huomaat tunnilla miettivasi naita juttuja, niin on aika alkaa heittamaan kuperkeikkaa ja hassuja ilmeita...
 
Suomessa on aika vahvana sellainen "Saksalainen" tapakulttuuri naissa hommissa. Vanhemmat vievat Kallen kitaratunneille ja viimeistaan parin vuoden paasta pitaa pojan sitten jo soittaa vahintaan kuin Satriani kaikille suksulaisille, ihan kaikissa kissan ristiaisissa...

Minkä ikäisestä tyypistä on kyse?
 
Kaveri on täyttänyt juuri kahdeksan.

Kaveri on täyttänyt juuri kahdeksan.
 
Paha ikä. Varsinkin jos ei varsinaista omaa innostusta kaverilta löydy. Mulla on ollut muutama about ton ikäinen oppilas. Yksi todella hyvä tyyppi ja muutama vähän hankalampi. Yksi vittuili päin naamaa. Vanhemmat tosin tiedosti, että kaveri ei ole sieltä helpoimmasta päästä. Viimeisellä tunnilla ennen joulua tuli sitten opelle pullo ja ymmärtävää katsetta... Se hyvä tyyppi oli oikeasti innostunut soitosta.
 
Mulla oli silloin käytössä joku kitaransoiton alkeisopas, jossa oli paljon söpöjä pupun kuvia ja isot nuotit. Mun mielestä ihan hyvä lähestymistapa. Tulee vähän asiaa kerralla selkeässä muodossa. Ehtii juniori omaksua vaikkei nyt ihan joka päivä jaksaisi harjoitella. Ja selkeä oppikirja on hyvä myös vanhemmille, jotka haluavat seurata vierestä kun pikku Jaakko soittaa kitaraa. Osaavat tarvittaessa neuvoa, kun kirjassa on kaikki rautalangasta väännettynä.
 
Kirjassa lähdettiin käymään helppoja melodioita ykkös asemasta kieli kerrallaan alkaen ohuesta e:stä. Yksi nuotti on helpompi saada soimaan puhtaasti, kuin koko sointu. Ja yleensä skidit on ihan fiiliksissä siinä vaiheessa, kun oppivat soittamaan sen ensimmäisen tutun lastenlaulun.
 
Sitten tarvitaan tietysti kunnon leikkisetä asennetta. Ja jonkinlainen auktoriteetti asema olis hyvä. Yritä saada leikin kautta kontakti lapseen. Taa-ti-ti osasto on toimiva ratkaisu. Kun olet hauska setä, niin sua kunnioitetaan (toivottavasti). Ja sen kautta tunnille on hauska tulla ja läksyjäkin on kivempi treenata.
 
Tällaisia kokemuksia mulla. Oon tosin tullut siihen tulokseen, että yritän pitää tulevaisuudessa oppilaiden alaikärajana about 10v. Pienten lasten opettaminen vie itseltä mehut jotenkin paljon nopeammin. Ehkä noi 10 vuotiaat on ehtiny istua koulussa jo sen verran, että ne on helpompia myös kitaraoppilaina.

oppilaiden alaikärajana about 10v. Pienten lasten opettaminen vie itseltä mehut
 
Sitähän se vaatii. Loputonta kärsivällisyyttä.:D Muttei pidä haukata liian suurta palaa kerralla. Ei sitä puolituntisen aikana ihmeitä ehdi tekemään ja pieni lapsi ei pysty omaksumaan koko maailmaa kerralla.

Todella mielenkiintoinen aihe jota olen myös itse miettinyt viime aikoina!
 
Esittäkääpä jotain konkreettisia vinkkejä. Onko paras tyyli laittaa oppilas suoraan soittamaan ihan mitä sattuu ja korjata samalla lennossa virheet ja soittaja oikealle polulle vai ottaa rauhallisemmin ja lähestyä ongelmaa akateemisemmin sointujen, skaalojen ja virittämisen kanssa..
 
Olen joskus hahmotellut soitonopettamista Stratovariuksen Stratosphere-biisin kautta. Ensin voisi opettaa soittoasennon (tulisiko muuten opettaa soittoasento välissä=ns. klassisen kitaran asento vai toisen jalan päällä?) ja sitten sen rentouden ja sen tarkkailemisen jokaisessa välissä. Kitaran neuvoisin aluksi virittämään mittarilla. Vielä päälle siihen otelautakäden sormien asento (etusormi linjassa nauhojen kanssa) sekä se kuinka vähän/paljon kieltä loppujen lopuksi tarvitsee painaa. Plektrakäden paikan ja asennon voisi määrittää niin, että laittaa plektrakäden nyrkin viidennelle nauhalle kaulalle ja kyynärvarren kaulan suuntaisesti. Siitä sitten lähtee liuuttamaan nyrkkiä alaspäin kohti tallaa ja siinä vaiheessa kun kyynärpää on keskimikin ja tallamikin kohdalla lähdetään viemään kyynärpäätä suoraan ylös kohti bodyn yläreunaa. Jatketaan samalla plektrakäden nyrkin liikettä kohti tallaa. Kun plektra saavuttaa keskimikin/akustisen kitaran aukon keskikohdan, on pikkauskäden asento kohdallaan.
 
Voisiko sitten aloittaa jopa pikkauksen harjoittelun esimerkiksi tuolla Stratospheren introriffillä ilman sitä 10. aseman Ynkkä-luritusta? Ei puhuttaisi vielä nuoteista tai kielten nimistä, vaan ihan vain ohuimmasta kielestä, numeroiduista väleistä ja neljästä nuotista iskulleen. Tuon aika-arvonkin voisi aluksi jättää pois, kunhan päästäisiin pikkauksessa yhdeltä kieleltä alkuun ja saataisiin tuntumaa siihen kuinka pieni sen plektran liikkeen tulee olla.
 
Kunhan siitä edettäisiin niin voisi ottaa yhdistettynä sen kahden kielen arpeggio-riffittelyn tai ainakin osia siitä, jossa tulisi opeteltua pull-offeja sekä pikkausta vierekkäisillä kielillä. Stratospheren lopussa saattaisi olla vielä mielenkiintoisempi ja kenties helpompi kuvio (tarkoitan sitä loppurymistelyn ja koko biisin lopettavaa tilutusta sieltä 12. välistä) jossa ei tarvitse niin hätäisesti olla vaihtamassa kieliä.
 
Keskellä biisiä on vielä se melodiaosa. Mitä ideoita olisi yleensä melodian soittamisen kannalla? Soinnut nyt ovat vaativampia kuin yksittäinen melodia. Kannattaisiko lähteä liikkeelle siitä että tavailisi mahdollisimman äkkiä (esim. asiakkaan eli oppilaan lempparibiisin) jonkun melodian, niin että yhteys soittimen kanssa löytyisi mahdollisimman äkkiä. Voisi esimerkiksi tehdä niin, että itse opettajana soittelisi komppia samalla kun oppilas yrittäisi soitella melodiaa. ihan sama mikä biisi, kunhan vedettäisiin vaan ja saataisiin aikaan musiikkia.
 
Mennäänkö tässä perse edellä puuhun? En nyt sen tarkemmin pureutunut opetussuunnitelmaan tai tuntikehyksiin, mutta toivoisin ajatuksia enemmän konkreettiselta tasolta yleismaailmallisen pyöristelyn sijaan!

Tähän aiheeseen olisi paljonkin sanottavaa, mutta ei nyt jaksa mitään esseitä ruveta vääntämään.
 
Tilanteen tekee palkitsevaksi, ja myös hankalaksi se, että nassikka tuli minulle yksityisoppilaaksi, eli minun ei tarvitse noudattaa minkäänlaista opetussuunnitelmaa, vaan voidaan keskittyä pelkästään siihen mikä tuntuu minusta ja hänestä järjelliseltä.
 
Opettajalla on oltava suunnitelma. Sitä voi kutsua opetussuunnitelmaksi tai miksi haluaa, mutta joku kokonaissuunnitelma pitää olla, jotta homma olisi vakaalla pohjalla. Suunnitelmaan sisällytetään ne asiat, jotka yhdessä oppilaan kanssa katsotaan tarpeellisiksi. Mitä nuorempi oppilas, sitä voimakkaammin opettaja ohjaa harjoittelua.
 
Jos kyseessä on 8 -vuotias oppilas, niin ei siinä oikeastaan paljoa neuvotella että mitä soitetaan, vaikka oppilaalle kannattaa kyllä antaa sellainen kuva että ikäänkuin hän olisi mukamas ollut päättämässä jostain. Harvalla 8 -vuotiaalla on edes mitään käsitystä soittamisesta tai musiikista. Opettaminen on vastuullista vallankäyttöä. Tilanne on se, että opettaja pitää oppilaalle kerran viikossa "treenit", kuten jalkapallossa tai missä vain harrastuksessa. Aina samoja asioita uudestaan, niin kauan että ne alkavat sujumaan kerta kerralta paremmin. Viikkojen kuluessa ujutetaan uusia asioita tuttujen asioiden sekaan.
 
Kontakti oppilaaseen on tärkeää. Lapsen kanssa pitää olla hauskasti, eikä saa jäädä jumittamaan yksittäiseen asiaan liian pitkäksi aikaa.
 
Hyviä asioita ovat mm. avosoinnut, kvinttiote, melodioita yhdellä ja kahdella kielellä, duuri- ja molliasteikot yhdellä kielellä. Edistyneen soittajan on erittäin vaikea ymmärtää, kuinka yksinkertaisista asioista aloittelijan kanssa pitää lähteä liikkeelle. Lapsilla ei sormivoimat välttämättä riitä moneenkaan juttuun, Smoke on the water yhdellä kielellä voi olla optimaalinen harjoitus, ja puolen vuoden treenaamisen jälkeen se saattaa sujua jo kahdellakin kielellä.
 
Oppilaaksi voi tietysti osua myös erityislahjakkuus, jollainen itse olin lapsena:)
 
** ** **
 
Jos opettajanpalveluksistaan ottaa rahallisen korvauksen, on kohtuullista että miettii koko ajan tarkkaan, mitä on tekemässä. Sikäli on hyvä, että tämä keskustelulanka on aloitettu.
 
Kitaran alkeisoppikirjoja kannattaa selailla, jotta saa osviittaa siitä millaisia asioita kannattaa käydä läpi - ja millä aikataululla. Monet asiat, joita ketjun alussa lueteltiin, eivät ole ajankohtaisia vielä vuosiin, mutta onhan niistä hyvä keskustella.

Opettajalla on oltava suunnitelma. Sitä voi kutsua opetussuunnitelmaksi tai miksi haluaa, mutta joku kokonaissuunnitelma pitää olla, jotta homma olisi vakaalla pohjalla.
Suunnitelma toki on -tai on ainakin pikkuhiljaa muodostumassa. Halusin vain täsmentää, että nyt ei olla esim. musiikkiopiston kirjoilla, jolloin toimintasuunnitelma olisi tutkintolähtöinen.
 
Harvalla 8 -vuotiaalla on edes mitään käsitystä soittamisesta tai musiikista.
Soittamisesta ei niinkään, toki perusperiaate on selvä. Kieliä lyödään ja niistä lähtee ääni. Mutta kyllä ainakin ko. 8-vuotias jo on hyvinkin perillä musiikin olemuksesta. Johtuu ehkä siitä että vanhemmat sisarukset ovat soittaneet pianoa.
 
Kitaran alkeisoppikirjoja kannattaa selailla, jotta saa osviittaa siitä millaisia asioita kannattaa käydä läpi
Onko muuten porukalla tietoa, onko olemassa alkeisoppaita joissa painotetaan nimenomaan kevyttä/pop-jazz/millänimellä-sitä-nyt-haluaakin-kutsua -musiikkia?
Ainakin minun tenavana kahlaamani opukset ovat olleet klassispainotteisia. Vaikkeivat voima ja tekniikka riittäisikään, minusta oppilaan olisi hyvä tietää jo varhaisessa vaiheessa sähkökitaran erityistekniikoita, esim bendit, hammer-onit... Jääväthän ne ainakin pääkoppaan muhimaan.
Tai jos ei ole, teen sellaisen oppaan itse koulutuksen päättötyönä;)

Onko muuten porukalla tietoa, onko olemassa alkeisoppaita joissa painotetaan nimenomaan kevyttä/pop-jazz/millänimellä-sitä-nyt-haluaakin-kutsua -musiikkia?
 
Tiedän kaksi kirjaa: jo legendaariseksi muodostunut Will Schmidin Kitarakoulu 1, ja Berkleen julkaisema Instant Guitar. Jälkimmäinen on tosi hauska, siinä tulee cd mukana, ja biisit ovat sopivan helppoja aloittelijalle. Cd:n soundit ovat tosi rock.
 
On tietysti Modern Method For Guitar, mutta se on jo auttamattomasti vanhanaikainen.
 
Lisäys: sähkökitaran peruskurssin vaatimuksia kannattaa kyllä selailla läpi, sieltä voi löytyä ideoita opetuksen sisältöön.

Kaveri on täyttänyt juuri kahdeksan.
 
Kiusallisen nuori. Kaverin pitää olla itse todella motivoitunut, jotta jaksaa treenailla tunneille läksyt jne.. Tuossa iässä on sormien motoriikka, käsien synkka ja sormivoimat vielä kovaa vauhtia kehittymässä ja pelkkä perussoittamisen tekniikka tästä syystä tuottaa vaikeuksia ja tuntuu ikävältä.
 
Monilla tuossa iässä aloitettu _kitaran_ soitto jää, ja löytyy kenties myöhemmin uudestaan. Pianoa jaksaa takoa paremmin. Tästä on tuttavapiirissä 40v empiirinen kokemus ja harvassa on olleet ne tyypit, jotka ovat aloiianeet tuossa iässä ja keskeyttämättä jatkaneet harrastusta.
 
Siitä CCR:stä ... niitä biisejä vois vaikkapa kuunnella soittotunnin alkuun, että mitä soundia ja komppaustyyliä haetaan. Kitaraa on paljon helpompi soittaa, kun kuulee rytmin. Tämä ainakin minun mielestä on ehdottoman tärkeää. CCR on klassista bändikurssimatskua, ja syystäkin.