Bänditoiminta ›

Itsemurha...

Itsemurha...
 
Meni vissiin hyvin?

Helpottunut

Ekan "oikean" bändikeikan jälkeen oli aivan mahtava fiilis. Seuraavana päivänä armoton morkkis siitä, miten perseelleen tuli soitettua. Tuo jälkimmäinen tunne on seurannut läpi elämän, eka fiilis tulee ehkä kerran vuodessa.

Mä en tarkoittanut välispiikkejä. Ne on tietenkin OK.
 
Mä tarkoitin sitä, että kappaleen jälkeen aletaan välittömästi keskustella siitä, että kenen vika, kun meni pieleen ja kuka on soittaja ja kenen ei olisi koskaan pitänyt soitinta ostaa etc.
 
Aha, joo. Suosittelen treenaamaan keikkoja varten selin muihin jo treenikämpällä, niin menee selkärankaan se biisien soittaminen ilman katsekontaktia. Ainakin meillä tulee vilkaistua muita soittajia ainoastaan noin niinku kannustusmielessä, sillai jalka-bassarin-päälle -asenteella, muuten katse pysyy koko ajan yleisössä ja salin takaseinässä - eihän lavalla yleensä oo mahdollisuuttakaan nähdä muita, jos on vähänkin valoja ja oma paikka etulinjassa. Paitsi... jossain biisinlopetusrymistelyissä vilkaistaan rumpaliin, ja ennen kuin lavan poikki lähtee juoksemaan, kannattaa katsoa mitä on väylällä.
:-)
 
Kun kappale on soitettu, se on soitettu, eikä siitä tarvi sen enempää keskustella ennen kuin ollaan taas turvallisesti oman väen parissa. Eläin aistii pelon;-)
 
Kaikki mitä biisien välissä sanotaan, sanotaan yleisölle. Monitorimiksaajalle viitotaan:-)

Kun kappale on soitettu, se on soitettu, eikä siitä tarvi sen enempää keskustella ennen kuin ollaan taas turvallisesti oman väen parissa. Eläin aistii pelon;-)
 
Kaikki mitä biisien välissä sanotaan, sanotaan yleisölle. Monitorimiksaajalle viitotaan:-)
 
Just niin!

Keikan jälkeen on aina aivan helvetin hyvä fiilis - yleensä tietenkin siksi kun se meni niin hyvin. Miten muuten se voi mennäkään? Pikkumokathan kuuluvat live-esiintymiseen (jos ei satu olemaan joku Jordan Rudess).
 
Keikan jälkeen me ainakin naurellaan toisten mokia ja omia mokia ja kaiken maailman spiikkejä ym. Täällä siihen on ainakin jo tottunut. Ne pitää ottaa hjyymörillä. "On se vain perkele kun piti sinun mennä soittamaan se soolo taas väärästä asteikosta. Etkö sinä nyt perkele ymmärrä, että se menee C:stä eikä mistään his mollista.. *kamala naurumyräkkä*"

menee selkärankaan se biisien soittaminen ilman katsekontaktia. ... katse pysyy koko ajan yleisössä ja salin takaseinässä - eihän lavalla yleensä oo mahdollisuuttakaan nähdä muita, jos on vähänkin valoja ja oma paikka etulinjassa. Paitsi... jossain biisinlopetusrymistelyissä vilkaistaan rumpaliin, ja ennen kuin lavan poikki lähtee juoksemaan, kannattaa katsoa mitä on väylällä.
:-)
 
Kun kappale on soitettu, se on soitettu, eikä siitä tarvi sen enempää keskustella ennen kuin ollaan taas turvallisesti oman väen parissa. Eläin aistii pelon;-)
 
Kaikki mitä biisien välissä sanotaan, sanotaan yleisölle. Monitorimiksaajalle viitotaan:-)
 
Tuosta keskustelusta olen täsmälleen samaa mieltä. Lavalla ei puhuta soittajien kesken eikä ainakaan ruveta arvioimaan soitettua biisiä. Ja pikku virheethän kuuluvat live-musaan, mutta kun biisi ei pysähdy, ei yleisö niitä edes virheiksi välttämättä huomaa.
 
Sen sijaan tuosta katsekontaktista olen eri mieltä. Lopetuksessa tietysti katsotaan rumpaliin, jos lopetus ei ole aivan betonissa, mutta kyllähän me muutenkin vähän inspiroidaan ja vedetään omiamme, jolloin nämä katsekontaktit ja pienet päännyökkäykset kertovat, missä mennään. Ja antavat yhteishenkeä, joka on pirun tärkeää. Ei me mulkoilla toisiamme, vaan hymyillään...
 
Alkuperäiseen kyssään: ekan keikan jälkeen olo oli mielettömän hyvä. Ja niin on ollut kaikkien muidenkin keikkojen jälkeen.

Ensimmäisestä keikasta on jotain hämäriä muistikuvia. Ennen performanssia taisin katsahtaa stagen suuntaan:"Ja tonne en kyllä mene." Tapauksen jälkeen, piirun verran helpottuneena: "Öh, tääkö oli sit niinku se paljon puhuttu keikka?"
 
Taisimme klaarata tilanteen pelkästään siksi, että fuzz-boxi oli Multialla tuohon aikaan jotain uutta ja eksoottista.

Eka keikka tapahtui tuossa Halloweeninä. Soitettiin erään koulun nollapromillejuhlissa. Itse ainakin pidin. Niinsanottu "lava" oli täysin päin helvettiä suunnattu, 20 ihmistä oli lavan sivussa ja ehkä 5 edessä.
 
Kovin pahoja soittomokia ei sattunut, itselle ei juurikaan mainittavimpia. Jotain 4 omaa biisiä soitettiin ja sitten kitaristi-laulajan ja rumpalin entisen punkbändin pari biisiä ikäänkuin loppukevennyksenä:)
 
Hieman seikkailun makua tuli kuitenkin soittoon, kun parin ekan biisin jälkeen kaverilta meni kieli paskaksi, ja siitä sitten vaan vaihtamaan (olisi ollut toinen kitarakin, mutta fiksuina poikina emme huomioineet hihnalukkoja:D). Vedettiin siinä sitten basistin kanssa improvisaatiota viitisen minuuttia. Sitten myös sellainen pikkumoka sattui, että kun vaihdoin kitaran(eri vire yhdessä biisissä) ja en tarkistanut vahvistimen asetuksia, tuli aivan hirveä bassopuurosoundi yhteen näppäilysoittoon; oli oma kitara ollut ilmeisesti sen verran treblempi luonnostaan, että tuo toinen sitten kuullosti samoilla asetuksilla aivan hirveltä.
 
Keikan jälkeen tuli ihan hyvää palautetta, etenkin sitä juhlaa järjestämässä olleet tyypit tykkäsi. Myös yleisön joukossa olleet kaverin kaverit pitivät. Vielä kun saataisiin se video käsiimme, jonka joku kuvasi:)
 
Nyt pitäisi sitten vain päästä kotikaupungin bändi-iltaan. Ainoana esteenä tuntuu vain olevan, että basisti ja rumpali pelkäävät pimpansaantinsa 13-vuotiailta tytöiltä häiriintyvän, jos meidän musiikkimme ei kuullostakaan niiden mielestä tarpeeksi Apulannalta, eivät meinaa uskaltaa esiintyä.

Tärinä alkoi n. puolituntia ennen keikkaa ja jatkui siihen saakka, että sain unta(mikä kesti kauan). Heti keikan jälkeen korvissa soi noin tunnin ajan, koska päätimme tyhminä ettemme tarvitse korvatulppia, kun ei yleisökään tarvitse. Olo oli siis semmoinen helpottuneen ja sekavan olotilan välimuoto. Ihan tyytyväinen soittoon lukuunottamatta unforgivenin sooloa, joka oli pikkasen liian kova haaste soitettavaksi ekalla keikalla. Kohta tulossa uusi keikka samalla nuokkarilla, saas nähdä jos nyt pystyis soittaa vähän rennommin ja nauttien.

Kyllä sitä oli kuin euroopan omistaja...

Ei tosi rokkarit tarvitse mitään korvatulppia..
 

 
..tuo oli sitten läppä..

Ei tosi rokkarit tarvitse mitään korvatulppia..
 

 
..tuo oli sitten läppä..
 
Joo, tulpat korviin jos vähääkään siltä tuntuu. Kuulon kanssa ei ole pelleilemistä. Mun omalla rokkibändillä on aina niin hiljanen lavameteli, ettei tulppia oikeastaan voi edes käyttää, että kuulee mahdollisimman hyvin. Tästä menee kiitos rumpalille, joka soittelee enimmäkseen hiljaa, muttei silti pelkästään hivele niitä kannuja.
 
Sanoin aiemmin että tuntui helpottuneelta. Sitä en vedä takaisin, mutta lisäisin, että kyllä sellainen pieni kuningasolo oli päällä pari tuntia.

Joo, tulpat korviin jos vähääkään siltä tuntuu.
 
Itselläni on periaate, että aina, vaikkei tuntuisikaan.
 
Eihän sitä tarvitse kuin yhden kerran potkaista se laulajan SM58 telineestä rokkihypyllä tantereeseen, niin saa kuunnella loppuikänsä piipitystä.

No enpä usko, että noin vähästä menee kuulo aivan romuksi. Enpä nyt sitten kuitenkaan suosittelekaan moista.

No enpä usko, että noin vähästä menee kuulo aivan romuksi. Enpä nyt sitten kuitenkaan suosittelekaan moista.
 
No älä "usko".
 
Sehän on fakta, että tinnituksen puhkeamiseen ei pahimmassa tapauksessa vaadita kuin yksi piikki.
 
http://www.tinnitusyhdistys.fi/tinnitus.html
 
http://www.kuulonhuoltoliitto.fi/kh … 392507C22567DD004884DA?OpenDocument
 
http://www.tsr.fi/tiedonsilta/tsw12002/pages/08tarjoilija.htm

Entisen bändin kanssa vedetty ensimmäinen klubikeikka oli ikimuistoinen. Ensinnäkin jännitti niin perkeleesti että lumpiot löi yhteen kun kastanjetit. No jännityksestä pääsi tietysti eroon kätevästi maltaalla. Ja sitähän juotiin! Alkoi parintunnin backstage-ryyppäämisen jälkeen pelottamaan että kukaan ei tuu keikalle ja otettiin vähän lisää kaljaa. Vika tunti ennen keikan alkua vedettiin bändin ja kaveriporukan kanssa yhteislauluja takahuoneessa ja sitten lavalle. Väkee oli kun pipoo ja soitto sujui mainiosti. Kaks settiä rykästiin ja sen jälkeen oli uskomattoman antaumuksellinen fiilis. Pari isokeuhkoista tsubua tuli pyörimään takahuoneeseen keikan jälkeen ja tuli hyvä mieli vaikka en herrasmiehenä heihin koskenutkaan.
 
Harvoin on tullut näin hyvä fiilis keikan jälkeen kuin tämän ensimmäisen klubikeikan ja varmaan tulee niin kauan soitettua jokaisessa mahdollisessa kissanristiäisissä että voisi vielä kokea samanlaisen fiiliksen.

Mua vähän harmittaa, että eka "keikka" tuli soitettua niin aikaisessa vaiheessa. Olin aloittanut soittamisen vajaa vuosi takaperin enkä osannut juuri mitään. Ennen keikkaa jännitti ihan hirveesti, en meinannu uskaltaa mennä lavalle enkä muistanu yhtään, että mitäs nyt sitten olis tarkotus soittaa. Muuten keikasta ja sen jälkeisestä olotilasta en muista en sitten yhtään mitään.
 
Hassua muuten, että nykyään keikka ei jännitä pätkääkään, mutta jos joudun pitämään jonkin suullisen esityksen niin meinaan joka kerta kuolla siihen paikkaan. Kerran tosin pidin onnistuneen esitelmän koiranpaskasta :)