Kitarat: kitarakamat ›

Joo!!! Luokkaretki Gibsonin tehtaalle (vitsit kun akarit tehään Montanassa... valinnanvikeus...ähh....)
 
No niin, tervetuloa Mnettiläiset Gibsondikkarit. Ensmäiseks, jokainen saa valita yhden näkemistään kitaroista tehtaan matsku + työtuntihintaan...........Heiii! takasin! Ei vielä!!
 
Kannatetaan! Montanasta haluisin kovin Doven, muuten kelpaa kyllä Nighthawk Custom, ei floikkaa, kiitos! =)

Joo!!! Luokkaretki Gibsonin tehtaalle (vitsit kun akarit tehään Montanassa... valinnanvikeus...ähh....)
 
No niin, tervetuloa Mnettiläiset Gibsondikkarit. Ensmäiseks, jokainen saa valita yhden näkemistään kitaroista tehtaan matsku + työtuntihintaan...........Heiii! takasin! Ei vielä!!
 
Tuli vielä mieleen että pitäshän sinne ottaa mukaan myös pari pahinta Gibsondissaajaa, ku mitä hyvä ekskursio olis ilman takapenkin häiriköitä?
 
Hjoo, menen nukkumaan ja uneksimaan Gibsonin tehtaanmyymälän koluamisesta.

http://www.gibson.com/Products/Gibs … om%20Acoustics/Doves%20in%20Flight/
 
En tajua doveja, mutta jos J-200 'Taistelevat metsot' -plekusuojalla...

Thriidin otsikko muuten on vähä outo.. Sinällään, kun kyseessä sentään on tehdas, joka omalla nimellään ei muualla valmista.
"Jos tädillä olis...."

Thriidin otsikko muuten on vähä outo.. Sinällään, kun kyseessä sentään on tehdas, joka omalla nimellään ei muualla valmista.
"Jos tädillä olis...."
 
Ehkä paikallisella soitinrakentajalla teettäminen alkaisi olla jo vakavasti otettava vaihtoehto jos olisi vara laittaa ~2K€ kitaraan?

http://www.gibson.com/Products/Gibs … om%20Acoustics/Doves%20in%20Flight/
 
En tajua doveja, mutta jos J-200 'Taistelevat metsot' plekusuojalla...
 
Dovehan on kirkasäänisempi versio Hummingbirdistä.. Kiven kans ollaan keskusteltu noista G:n akkareista jonkin verrankin.. Mulle tuo square-shoulder runko on enemmän mieleen, kuin tuo super-jumboisa malli. Silläpä niitä valmistetaan molempia, toki.
Sheryl Crow signature ehken myös, tai vanha Blue Ridge.

Dovehan on kirkasäänisempi versio Hummingbirdistä.. Kiven kans ollaan keskusteltu noista G:n akkareista jonkin verrankin.. Mulle tuo square-shoulder runko on enemmän mieleen, kuin tuo super-jumboisa malli. Silläpä niitä valmistetaan molempia, toki.
Sheryl Crow signature ehken myös, tai vanha Blue Ridge.
 
Yhtä 70-luvun square j-45 mallia kokeilin kerran ja pidin kovasti. Roundit näyttää omaan silmään nätimmiltä, onko soundissa mallin mukaisia eroja jos materiaalit on samat? Jumboista ei oikein ole mitään käsitystä.
 
E: J-200 on ainakin turhankin iso... ai niin, yhtä joskus kokeilinkin mutta se ei tehnyt vaikutusta, vuosikertakin varmaan noissa vaikuttaa, koko suunnittelifilosofia taisi olla jossain vaiheessa aika outo...

Ehkä paikallisella soitinrakentajalla teettäminen alkaisi olla jo vakavasti otettava vaihtoehto jos olisi vara laittaa ~2K€ kitaraan?
 
Toki, jos
a) Ehdottomasti tietää, mitä haluaa
 
b) On määrättömästi (usea kuukausi) odotusaikaa
 
c) Mitään ei mene pieleen siinä rakennusvaiheessa
 
d) Ei ole tarvetta kantaa huolta siitä jälkimarkkinoinnista, sen verran monta custom-built keppiä katsellut. Ikävä kyllä ovat perin konstikkaita jälleenmyytäviä. Toki saattaa järjellisen hinnan saada, mutta se ei ollenkaan ole suhteessa niiden (useimmiten) loistavaan laatuun. Valitettavasti.
 
e) Eikä se soitinrakentajankaan tekemä kitara välttämättä ole mikään maaginen ihmesoitin, vaikka usein annetaan näin ymmärtää. Puuta se vaan on, ja osiensa summa. Monasti se pikku rakentaja joutuu puunsa hankkimaan mistä saa, toki se pystyy kompensoimaan hieman tarkalla valinnalla, mutta puussa itsessään olevia mahdollisia piilovikoja ei pysty kyllä selvittämään.
 
Minun mielestä nuo kaikki yllämainitut tulee ottaa huomioon siinä vaiheessa, kun tosiaan mennään tuonne higher-end kitaroihin. Ja entäpä jos sille soitinrakentajalle sattuu siinä odotusaikana (yleensä on hyvillä rakentajilla aika jumalattoman pitkät toimitusajat) jotain? Tai siinä 2 kiloeuron kitarassa on deadspotteja kaulassa? Tulee tarve myydä pikaisesti kitara, syystä tai toisesta?
Ja huom! Millään muotoa en soitinrakentajan työtä väheksy tai halveksi, yhtä vähän kuin oon ylipäänsä mitään soitinta ns. haukkunut. Eli saa vapaasti käyttää hakua...
8)

koko suunnittelifilosofia taisi olla jossain vaiheessa aika outo...
 
Ei noissa perinnemalleissa ainakaan, se oli se yks varsin onneton mallisarja, joka oli prototyyppejä lukuunottamatta epäonnistunut.
J-200 ja muut on käsittääkseni ihan perinteisellä yhdistelmäsysteemillä tehtyjä, eli soivan kannen alla on cross- ja fan-bracing.. Toki tuo suuri kannen ala tekee omat vaatimuksensa. Noita Giban akkareita, kutan jossain thriidissä muinoin mainitsin, on tosi harvakseltaan näkynyt, saati huoltotoimissa käytetty. Eli kyllä mun kokemus noista on myös melko minimaalinen..
Enemmän noista lawsuit-kopsuista sitten on, omistuksessa ja soitteloimisessa. Meidän soolokitaristilla on kas kaksittainkin noita, Ibanez ja tytärmerkkinsä Cimar... eikä pahempia ollenkaan, puukannella vieläpä.

Ei noissa perinnemalleissa ainakaan, se oli se yks varsin onneton mallisarja, joka oli prototyyppejä lukuunottamatta epäonnistunut.
 
Nyt ei malta olla kysymättä: mikä?
 
J-200 ja muut on käsittääkseni ihan perinteisellä yhdistelmäsysteemillä tehtyjä, eli soivan kannen alla on cross- ja fan-bracing.. Toki tuo suuri kannen ala tekee omat vaatimuksensa. Noita Giban akkareita, kutan jossain thriidissä muinoin mainitsin, on tosi harvakseltaan näkynyt, saati huoltotoimissa käytetty. Eli kyllä mun kokemus noista on myös melko minimaalinen..
 
Eikös G käyttänyt 60-luvulla jotain vankempaa 'kaksois-x' -rimoitusta nimenomaan J-200 mallissa ja oliko vielä jotain pinnaviritelmiäkin kierron estämiseksi? Raskaita säädettäviä talloja käytettiin myös. Pitäisi tarkistaa, mutta vahvasti muistan tuollaisista lukeneeni. Ainakaan 60-luvun J-160 ei tuntunut kovin heleästi resonoinoivan, mutta sehän onkin kai laminaattikantinen.
 
Enemmän noista lawsuit-kopsuista sitten on, omistuksessa ja soitteloimisessa. Meidän soolokitaristilla on kas kaksittainkin noita, Ibanez ja tytärmerkkinsä Cimar... eikä pahempia ollenkaan, puukannella vieläpä.
 
Velipojalla oli aikoinaan laminaattikantinen Ibanezin J-200 kopio, varsinkin soitettavuus oli oikeinkin hyvä.

Eikös G käyttänyt 60-luvulla jotain vankempaa 'kaksois-x' -rimoitusta nimenomaan J-200 mallissa ja oliko vielä jotain pinnaviritelmiäkin kierron estämiseksi? Raskaita säädettäviä talloja käytettiin myös. Pitäisi tarkistaa, mutta vahvasti muistan tuollaisista lukeneeni. Ainakaan 60-luvun J-160 ei tuntunut kovin heleästi resonoinoivan, mutta sehän onkin kai laminaattikantinen.
 
Juu, tuota tuos meinasin suuren kansipinta-alan vuoksi. Kiven kanssa tosiaan keskustellessa oli kummallakin samansuuntaiset käsitykset - Gibsonin akustiset on tarkoitettu sellaseen vähän "rotevampaan" menoon oikeesti, niitä saa hieman kovemmalla kätösellä käskeä, ennenkuin soivat. Ominaisuus, ei vika. Nazarethin kitarat on sitten erikseen.. ;)
Enpäs muista J-160stä mitään, vaan eiköpä siit ole J-160E eli sillä otelaudan päässä olevalla mikillä varustettu malli??
 
Tuo epäonnistunut sarja on Mark-series.. Tuosta 80-luvun alkupuolen, tai 70-luvun ihan lopun paikkeilta. Sen piti olla mullistava kaikin puolin, vaan tais mullistaa vaan tuon akustisten rakennuspuolen Gibsonin tehtaalla. Käyn tupakilla, ja muistelen samalla, mitä kaikkia vikoja niissä oli. Sitten täältä saavat muutamat kaverit uusia virikkeitä.. ;)
Oikeestaan vois kirjata myös tuon McCartyn jälkeisen ajan ison ES-ongelmankin, ja 58-60 LP Special-vaivat.. Myös sideways-vibrola ansaitsis luvun. Mitähän muuta sitä muistelisi? Fenderin syytteet! (jenkkilän sisäinen lawsuitti)

eiköpä siit ole J-160E eli sillä otelaudan päässä olevalla mikillä varustettu malli??
 
Sitä tarkoitin joo.
 
Tuo epäonnistunut sarja on Mark-series.. Tuosta 80-luvun alkupuolen, tai 70-luvun ihan lopun paikkeilta. Sen piti olla mullistava kaikin puolin, vaan tais mullistaa vaan tuon akustisten rakennuspuolen Gibsonin tehtaalla.
 
Siksi niitä siis myydään halvalla. Siinähän oli kai alunperin joku tuollainen idea joka ilmeisesti vesittyi jossain vaiheessa:
http://www.jthbass.com/kasha.html
 
sillä noita on kai saatu joskus toimimaankin? Joni Mitchellillä on kai ko. teorian pohjalta rakennettu kitara käytössä ja Taylorin akustisella bassolla on jotain tekemistä myös dr. Kashan kanssa jos muistan oikein.
 
Käyn tupakilla
 
Mielenkiintoista juttua, palataan.

Siksi niitä siis myydään halvalla. Sehän oli kai alunperin joku tuollainen idea
http://www.jthbass.com/kasha.html
 
Periaatteessa ne, jotka on jäljellä, ovat kaiketi ihan toimivia kitaroita.. Jos kohta maine aiheuttaa halvahkot hinnat..
 
... joka kai on saatu joskus toimimaankin? joni Mitchellillä on kai ko. teorian pohjalta rakennettu kitara käytössä ja Taylorin akustisella bassolla on jotain tekemistä myös dr. Kashan kanssa jos muistan oikein.
 
Juu, siin oli tohtori Kasha ja eräs toinen Dr. ja tarkoituksena oli luoda oskilloskooppitutkimuksella aivan ainutkertaisia soittimia, ikävä kyllä puu ei ole koskaan samanlaista molekyylibiologian teorioitten pohjalta, joten Mark-series acoustics vähän floppas. Ajankohta noille oli vähän pielessä, tulivat julkisuuteen elokuussa 1975 ja poistuivat mallistosta ennen 1980-lukua pikku hiljaa. Stan Rendell oli silloin vastuussa pajasta, ja tuo(kin) aiheutti hänelle ongelmia.. Takuupalautusprosentti akustisille oli 14 kun se oli vastaavana aikana sähkiksille 0,75 %.. Elikkäs, virheettömiä soittimia eivät tietenkään ole Gibsonitkaan, jos joku on kuvitellut. Paljonkohan takuupalautuksia mahtaa muilla olla? Tuskin kertoilevatkaan..
Rendellin aika Gibsonilla oli muutenkin synkähkö.. 1969 ES-insidentti oli yks tapaus, ja samaan aikaanhan tuolla oli se kaikkein synkin aikakausi muutenkin.. 1968-69..

8-10 miestyötuntia kestää sarja-Les Paulin teko Gibsonin tehtaalla.
 
Tostahan tulee Suomen hinnoilla baut 200€ työn osuudeksi per luuttu.
 
Paljonkohan puiden osuus on? Hardware tuskin maksaa ihan samaa kuin Luthmanin kuvastossa?

Nyt tulee pitkä kirjoitus :) Mutta eikö kukaan muista, että Gibson on itseasiassa tehty kitaroita japanissa Orville nimellä? Tuo poikkeaa mielestäni näistä epiphone by Gibson siinä, että niiden laatu oli paljon parempaa ja olivat ilmeisesti niin hyviä, että emoyhtiö pelästyi ja vetäisi piuhat irti seinästä. Olisi muuten vaikuttanut negatiivisesti itse Gibson merkillä valmistettavien kitaroiden myyntiin...
 
Gibson alkoi käyttämään tupla X-tukirimoitusta 1960-luvun lopussa tarkoituksena vahvistaa akustisten kantta ja vähentää takuuhuoltoon tuotujen kitaroiden määrää. Tupla X-tukirimoitus tappoi paljon akustisesta soinnista ja vintage-markkinoilla näkee suuren eron siinä onko kitara tehty 50/60-luvun alussa vain sen jälkeen. Esim. J-45 kitaroita 70-luvulta näkee ebayssa reippaasti alle tonnilla usein myynnissä. Tuota tupla rimoitusta usein ryyditetiin vielä paksulla tallan alle kanteen asennetulla vaneripalalla, joka entisestään huononsi soundia. Näiden muutosten johdosta takuutyöt jonkun verran vähenivät, mutta samalla kitaroiden myynti alkoi tippumaan ja Gibsonin maine heikkeni.
 
Mark-sarja oli tarkoitus olla jotain vallankumouksellista ja siihen Gibson sijoitti aikanaan hyvin paljon rahaa antaen Dr. Kashan tehdä protyyppejä ja kehitellä tukirimoitusta joka olisi optimi sekä akustisen soinnin, että kestävyyden kannalta. Toisin kuin sanotaan projetki oli onnistunut ja koekappaleet olivat hyvältä kuulostavia kitaroita, mutta kun nämä opit tuotiin sarjatuotantoon kävi nopeasti selväksi, että niiden toteuttaminen ei onnistu liukuhinnalla ja niistä tehtiin ns. juosten kustu versio, lähinnä säilyttäen rimoituksen ulkonäön mutta ei sen kaikkia hienouksia. Seuraukset olivat kuten saattaa odottaa huonot. Nämä Mark-sarjan kitarat eivät huippumalleja lukuunottamatta ole ilmeisesti kovin hyviä kitaroita, tai ainakaan ostava yleisö ei näitä löytänyt ja pian koko sarja haudattiin suurin tappioin. Tässä tehtyä pioneerityötä silti arvostetaan ja Kashan tekemiä tutkimuksia käytetään monien käsityönä tehtävien huippuakustisten valmistuksessa.
 
Samalla kun Gibson omistussuhteen muuttuivat lähti akustisten laatu parantumaan ja 90-luvun alusta tupla X-rimoituksesta luovuttiin ja siirryttiin tekemään kopioita kultaisten vuosien kitaroista, joita soittajat arvostivat. Koska samalla tuotantolaitos siirtyi Montanaan, niin luonnolliset laatu ym. ongelmat vaivasit Gibsonin akustisia. Olen kuullut erittäin huonoja kommentteja eteenkin 100-vuotismalleista, jotka valmistetiin vuonna 1994. Silloin tehtiin monista malleista 100kpl sarjoja ja ilmeisesti liian suuri työmäärä näkyy laadun heikentymisenä. Kuitenkin parhaista 90-luvun akustisista tulee vuosikymmenissä niitä entisaikojen haluttuja ja hyvä soundisia Gibsoneita, koska perusasiat olivat taas kunnossa (kitarat tarpeeksi kevyesti rakennettuja ja akustisesti soivia).

Sisältäen lakkauksen ja kuivumisajat?
 
tuskin, mutta siihen ei tarvita miestä valvomaan että se kuivuu.

tuskin, mutta siihen ei tarvita miestä valvomaan että se kuivuu.
 
Lähinnä näin..
 
Tuost 160:sesta vielä, speksit sannoo notta "laminated spruce top, ladder bracing"
Ja muuten olen täysin samaa mieltä Flattopguitarin tekstistä, sen verran lisäystä, että olikohan se toinen tohtori Houtsma nimeltään, joka oli tuota Mark-sarjaa kehittelemässä.. Joka tapauksessa, ei lunastanut odotuksia se, mutta toki siitä tuli kitaranrakennukselle tutkimustyön muodossa paljon hyvääkin, Gibson oli mukana vuodesta -73 koko panostuksella. Tuo täytynee jostain tsekkailla oliko se Houtsma, kuitenkin.

tuskin, mutta siihen ei tarvita miestä valvomaan että se kuivuu.
 
Tämäpä on juuri se mikä maksaa ja paljon. Äkkiseltään voisi kuvitella että tuosta ei koidu kustannuksia, mutta mutta...
 
Jos kitaroita pidetään lakkaamossa kuivumassa pitkiä aikoja, ovat ne kitarat tuotantoon sitoutunutta pääomaa. Tätä pääomaa ei saada ulos ennen kuin lakat ovat kuivuneet ja kepit myyty. Asiaa voi ajatella sillä tavalla että jos meillä on 100.000 dollarin arvosta tavaraa varastossa josta me saamme vaikka 30% katteen kun saamme myytyä sen eteenpäin 1 viikon kuivumisajan jälkeen. Tällöin saamamme kate on 1 viikossa 30.000 dollaria. Eli tehdas tuottaa 30.000 dollaria viikossa. Mutta entäpä jos joudummekin kuivattelemaan lakkaa 2 viikkoa. Silloin saammekin saman 30.000 dollairia mutta vain joka toinen viikko eli 15.000 dollaria viikko. Kate tippuu puoleen ja vain sen takia että lakan kuivuminen kestää 2x pidempään.
 
Ideana tehokkaassa tuotantolaitoksessa on että puolivalmisteet ja valmisteet olisivat mahdollisimman vähän aikaa laitoksessa sisällä.
 
Siinä ei auta vaikka työntekijät painaisivat muita osia vaikka millä tahdilla jos lakkaamon kiertoaika on hirvittävän pitkä ja estää tuotteiden pääsyn markkinoille. Tätä kutsutaan ns. tuotannon pullonkaulaksi. Gibsonilla on aikanaan ollut juurikin viimeistelyn kanssa ongelmia koska se tahtoo kestää niin pitkään. Tästä löytyy juttua googlella.
 
Eli jos käytetään tuotannossa esim. lyhyemmän aikaa kuivattuja puita (pienempi pääoma kiinni puuvarastossa) ja esim. nopeasti levitettävää sekä kuivuvaa poly-lakkaa, voivat tuotannon säästöt olla todella huomattavia.

Mutta eikö kukaan muista, että Gibson on itseasiassa tehty kitaroita japanissa Orville nimellä?
 
Toki, mut tässä keskustelussa on lähtökohtana juuri tuo Gibson nimellä valmistus. Lavassa lukisi siis tämän peljoittavan olettamuksen mukaan esim.
 
"Gibson crafted in Japan" Mites tuohon, tai hrrrrrrrrrr crafted in Mehiko sopis tämä:
Underneath the glam and glitz, it's pure Gibson muscle, though.