Kitarat: soittaminen ›

Yksi yleisimmistä kysymyksistä kitarat: soittaminen -palstalla on, että "mitä asteikoita kannattaisi harjoitella", ja "mitä sitten kun jo osaa jotkin tietyt asteikot". Tarkoitukseni on nyt kyseenalaistaa koko asteikkotreeni, koska monilla tuntuu olevan sellainen mielikuva että asteikkojen hanskaaminen olisi jotenkin erityisen tärkeää. Näin ei kuitenkaan ole.
 
Toki asteikkotietoutta tarvitaan, ja on hyödyllistä opetella etsimään asteikkoja otelaudalta, mutta useimmiten asteikkotreeni syrjäyttää mielestäni paljon tärkeämpiä harjoiteltavia asioita. Näistä ensimmäinen on olemassaolevien äänitteiden plokkaus, eli kuuntelu ja kopiointi. Miksi nykysoittajat eivät opettele soittamaan levyjen mukana läheskään yhtä suuressa määrin kuin aikaisemmat sukupolvet, vaikka tekninen välineistö siihen ei ole koskaan ollut niin hyvä kuin nyt?
 
Soittotaito on eräässä mielessä sukupolvelta toiselle siirtyvää traditiota, joka opitaan tekemällä ja kuuntelemalla. Soittaminen on käsityötä, jossa jäljittely on välttämätön välivaihe jotta päästään yksilölliseen ilmaisuun. Mallioppiminen on ihmisen tehokkain oppimisen tapa. Musiikki koostuu suurimmaksi osaksi asioista joita ei voi ilmaista käsitteellisellä ajattelulla. Äänitteellä olevan musiikin jäljittely on suorin ja välittömin tapa opiskella musiikkia ja soittamista - suoraan sillä kielellä jolla se on esitetty, ilman tarpeetonta ja hidastavaa muunnosta rationaalisen ajattelun kielelle ja takaisin.
 
Plokkaaminen kehittää yhdellä kertaa koko muusikkoutta. Kaikki musiikin ilmöt ovat siinä koko ajan läsnä. Teknisemmässä harjoittelussa (asteikot, sointuarpeggiot ym.) katoaa ensimmäisenä asiayhteys. Millaisen musiikillisen ympäristön kanssa ollaan tekemisissä? Mikä on soiva todellisuus, musiikillinen kokonaisuus? Analyyttis-teknisen harjoittelun on tarkoitus auttaa ymmärtämään yksittäisiä, rajattuja ilmiöitä, eikä niinkään olla itsessään harjoittelun keskeinen sisältö. Muuten syntyy helposti esimerkiksi tilanne, että "miksi tämä ääni kuulostaa huonolta vaikka sen pitäisi teoriassa käydä tähän"?
 
Vanha sanonta on, että musiikin ja soittamisen tärkeimmät elementit ovat soundi, rytmi ja vire. Vireellä tarkoitetaan äänenkorkeuteen liittyviä asioita, ts. melodis-harmonisia asioita. Levyjen plokkaus ja biisien ynnä soolojen treenaaminen kehittää suoraan näitä tärkeimpiä elementtejä - soundi, time, vire. Tässä järjestyksessä ne myös vetoavat ihmisen mieleen ja tunteisiin. Periaatteessa soittaja tarvitsee vain hyvän soundin. Tätä ei ole mahdollista oppia muuten kuin kuuntelemalla esimerkkejä ja kultivoimalla soundikorvaansa vertailukohtien kautta. Vibrato, slurrit, dynamiikka, fraaseeraus, soittimen rooli jossain tyylissä tai tilanteessa, vahvistinsoundi.. nuo kaikki ovat järkyttävän paljon tärkeämpiä asioita kuin asteikot, mutta tahtovat vain helposti jäädä asteikkouskovaisuuden alle.
 
Ehkäpä yksi syy vähäiseen plokkausintoon on liian ehdoton musiikkimaku. Ei olla kiinnostuneita soittamisesta tai musiikista yleensä, vaan vain jostain tietystä bändistä ja soittajasta. Ei voida nöyrtyä sen verran, että plokattaisiin sen tasoista materiaalia joka omaan kehitysasteeseen sopii. Nöyrtymisen kautta voisi olla mahdollista siirtyä myöhemmin oman suosikkinsa pariin, kun valmiudet siihen ovat oikeasti kehittyneet. Samalla olisi saatu aimo annos yleissivistystä.
 
Asteikot ja muu analysoitavissa oleva tieto sisältyy plokkaamiseen yhdessä lukemattomien muiden elementtien kanssa. Miles Davis sanoi: "I´ll play it first and tell you what it is later". Mielestäni on tärkeämpää osata ylipäätään soittaa jotain kuin tietää siitä tekniset faktat. Ei myöskään ole kaukaa haettua väittää, että esim. runsas diatoninen (= asteittainen melodia) asteikkoharjoittelu tuottaa samankaltaista soittoa, koska suuri määrä energiaa käytetään niiden hermoratojen vahvistamiseen, jotka diatoniseen soittoon liittyvät. Ihminen on tunnetusti alistettu hermoverkkonsa suomiin mahdollisuuksiin. Mieluummin ehdollistan hermostoni niille kuvioille, joita lempisoittajani soittavat. Ja lempisoittajia minulla on monia.
 
Perimmäinen argumenttini on, että jos kerran asteikko palvelee musiikkia, niin miksi sitten ei etsisi suoraan sen asteikon käyttöesimerkkiä musiikista? Opiskelemme paljon asioita, jotka tuntuvat olevan todellisia ainoastaan soittotunneilla ja kitaralehtien kolumneissa. Mutta jos jokin idea on oikeasti tärkeä, on sen löydyttävä myös elävästä elämästä eli äänitteeltä. Toisaalta, kannattaa antaa kiinnostuksiensa ohjata analyysia, eli jazz -mollin toisesta moodista ei tarvitse olla kiinnostunut, jos sitä ei esiinny omilla lempilevyillä. Ja vaikka esiintyisikin, voi sitä huoletta soittaa ja kuunnella tietämättä sen nimeä.
 
Ihminen on hämmästyttävän oppivainen ja luova eläin. Se osaa soveltaa oppimaansa esimerkkiä suoraan uudessa tilanteessa, ja luoda lukemattomia variaatioita siitä ilman systemaattista harjoitteluakin. Käykäämme suoraan kokonaisuuden kimppuun, eikä vain sen osien.
 
Jumalauta.....kaikki toivo ei ookkaan menetetty.....++

Hyviä juttuja. Mutta voisko joku plokkaaja vielä selventää miten hommassa pääsee alkuun. Jos jotain biisiä pystyy hyräilemään tai viheltämään, niin periaatteessahan melodia on silloin hallussa ja plokkaus pitäisi onnistua. (Vai?) Mutta, jos biisiä ei silti kitarasta löydy, niin onko syynä se, että ei ole vielä riittävän tuttu soittimensa kanssa, kun ei tiedä mistä mikin nuotti lähtee. Tai sama toisinpäin: onko asteikkojen soittamisesta apua siihen, että löytää kitaran ja "vihellyksen" yhteyden? Aina tulee kuitenkin olemaan niin, että toisille plokkaaminen on helpompaa kuin toisille. Luulisi, että välttävälle tasolle voi jokainen asiaan paneutuva kuitenkin päästä. Ja opettavaista? Ilman muuta.
 
p.s. J. Karjalaisen Kolmen Cowboyn alku ei löydy millään :-(

Hyviä juttuja. Mutta voisko joku plokkaaja vielä selventää miten hommassa pääsee alkuun. Jos jotain biisiä pystyy hyräilemään tai viheltämään, niin periaatteessahan melodia on silloin hallussa ja plokkaus pitäisi onnistua. (Vai?) Mutta, jos biisiä ei silti kitarasta löydy, niin onko syynä se, että ei ole vielä riittävän tuttu soittimensa kanssa, kun ei tiedä mistä mikin nuotti lähtee. Tai sama toisinpäin: onko asteikkojen soittamisesta apua siihen, että löytää kitaran ja "vihellyksen" yhteyden? Aina tulee kuitenkin olemaan niin, että toisille plokkaaminen on helpompaa kuin toisille. Luulisi, että välttävälle tasolle voi jokainen asiaan paneutuva kuitenkin päästä. Ja opettavaista? Ilman muuta.
 
p.s. J. Karjalaisen Kolmen Cowboyn alku ei löydy millään :-(
 
Ota ensin ylös jotain. Ihan mitä tahansa. Se voi olla joku melodia jonka jo muistat entuudestaan mutta jota et ole ikinä soittanut kitaralla. Kunhan vaan saat jotain ylös ensi alkuun niin saat korvasi auki. Sitten yrität soittaa kuulemasi kitaralla, mieluiten niin että etsit alkuäänen, laulat jotain, mietit mitä se olisi kitaralla, ja vasta sitten soitat ja korjaat virheet. Aluksi, kun sävelet eivät meinaa löytyä, monet tekevät sen virheen että renkuttavat kitaraa ääni toisensa jälkeen ja laulavat päälle, syntyvästä kakofoniasta ei enää kukaan ota sen vertaa selvää että muistaisi mistä sävelestä lähdettiin liikkeelle. Rauhassa vaan.

Jos on pakko joka tapauksessa plokata heviä, niin ei oikein ole muuta vaihtoehtoa kuin alkaa käydä hevin historiaa kronologisesti läpi. Muuten ei tahdo löytyä tarpeeksi selkeää materiaalia. Eli:
 
Deep Purple
Black Sabbath
Led Zeppelin
 
ja sitten AC/DC.
 
Ritchie Blackmoren ja Angus Youngin soolojen soisin olevan kaikkien uusien hevikitaristien perusharjoitusmateriaalia.
 
Olen erittäin paljon samaa mieltä ketjun aloittajan kanssa ja olen sitä mieltä, että oppia kannattaa ottaa. Ja esimerkiksi noiden avulla on hyvä treenata Mutta tuossakaan ei minusta ole järkeä mennä liiallisuuksiin. En minä ymmärrä niitä soittajia, jotka osaavat vaikka jotkus Blackmoren soolot alusta loppuun siten, ettei yksikään vibraatto mene väärin. Mitä iloa siitä on? Jos minä haluan kuunnella vaikka Ritchien tai Yngwien sooloja, minä klikkaan koneelta levyn kuulumaan enkä suinkaan lähde keikalle kuuntelemaan jonkun kopioituja sooloja. Voisimpa sanoa, että arvostan enemmän minun tietokonetta enemmän kuin Yngwie-kopioita, koska tietokoneenikin soittaa aina ne yngwie-soolot oikein, mutta siitä on helpompi säätää volumea.
 
Oikeastaan minusta tärkeämpää on osata pilkkoa ne soolot fraaseiksi, joista ne koostuvat. Noiden klassiten hevimiesten soolot kuitenkin koostuvat hyvin usein muutamista bluesiin juurensa ulotttavista fraaseista, joita sitten yhdeistellään pidemmiksi sooloiksi. Ja kun näitä osaa käyttää, saa ne soimaan ja osaa yhdistellä, on minusta paljon pidemmällä kuin mitä koskaan kopioinnin tiellä voi päästä.
 
Toinen asia on sitten nuo skaalatreenit. Itse en jaksa skaaloja treenailla edes sen vuoksi, että sormet pysyvät vetreinä (no ei ne kyllä koskaan ole oikeasti sellaiset olleet...) Itsestäni on nykyään hauskempaa ottaa vanhoja kansanlauluja, joista osa on suoraansanottuna aika haastavia ja monesti Yngwien biisejä paremmin osoittavat, miksi Am soinnun kanssa toisinaan g on hyvä sävel, mutta toisinaan jopa samassa biisissä g# onkin paljon parempi.
 
Mutta kukin makunsa mukaan, onneksi kaikki eivät soita samalla tavalla ja samoja biisejä kopioiden, olisi nimittäin aika pirun tylsä kuunnella kun kaikki vetäisisivät samoja laihoja tai youngeja.

En minä ymmärrä niitä soittajia, jotka osaavat vaikka jotkus Blackmoren soolot alusta loppuun siten, ettei yksikään vibraatto mene väärin. Mitä iloa siitä on? Jos minä haluan kuunnella vaikka Ritchien tai Yngwien sooloja, minä klikkaan koneelta levyn kuulumaan enkä suinkaan lähde keikalle kuuntelemaan jonkun kopioituja sooloja. Voisimpa sanoa, että arvostan enemmän minun tietokonetta enemmän kuin Yngwie-kopioita, koska tietokoneenikin soittaa aina ne yngwie-soolot oikein, mutta siitä on helpompi säätää volumea.
 
Kyse ei ole siitä, että pitäisi yrittää olla jotain mitä ei ole, vaan siitä, että kun kopioi yksi yhteen ne fraasit, oppii käytännössä miten joku makean kuuloinen licki soitetaan. Tai mikä tekee tuon soittajan soitosta noin hyvää, usein se on juurikin hänen oma fraseeraksensa. Kyllä mä voin myöntää, että olen opetellut mm. Eddie Van Halenin, Steve Lukatherin, Robben Fordin, Adrian Smithin, Bob Mintzerin, Miles Davisin, John Petruccin, ja vaikka kuinka monen muun tyypin sooloja prikulleen niin kuin ne menee levyllä.
 
Oikeastaan minusta tärkeämpää on osata pilkkoa ne soolot fraaseiksi, joista ne koostuvat.
 
Tämähän on vähän sellainen paradoksi. Mun mielestä kokonaisuus on aina ensisijaisen tärkeää. Mä voisin listata monta sooloja, jotka on täynnä hienoja fraaseja ja lickejä, mutta eivät kokonaisuudessaan toimi. Soolot on hyvä purkaa yksittäisiin fraaseihin ja miettiä mistä fraaseissa on kyse. Vähintäänkin yhtä tärkeää on yrittää löytää se fiilis mikä niissä on, miten fraasit nivoutuvat yhteen. Musiikissa kokonaisuus on aina enemmän kuin osiensa summa.

Mutta voisko joku plokkaaja vielä selventää miten hommassa pääsee alkuun. Jos jotain biisiä pystyy hyräilemään tai viheltämään, niin periaatteessahan melodia on silloin hallussa ja plokkaus pitäisi onnistua.
 
Periaattessa homman pitäisi onnistua joo, mitenkäs käytäntö? Ei onnistu vai? :-)
 
Yritä kiinnittää huomiota yksittäisiin elementteihin. Monien tapa kuunnella musiikkia on hyvin kokonaisvaltainen, minunkin, ja hyvä niin. Kuitenkin kun alkaa plokata jonkin biisin jotain kohtaa, siitä pitäisi päästä jollain tasolla eroon. Ihmisen aivot mieltävät samaan aikaan soitettavat soittimet yleensä yhdeksi kokonaisuudeksi, mutta tämän kokonaisuuden sijasta pitäisi yrittää kuunnella tarkkaan jotain tiettyä soitinta. Kontekstista voi saada vihjeitä, mutta se voi myös sotkea ajatusta.
 
Plokkaamisessa on hyötyä, jos vähänkin osaa musiikin teoriaa. Loppujen lopuksi länsimaisessa popmusassa toistuvat samat harmoniset ilmiöt uudestaan ja uudestaan. Kun tunnistaa useimmat nämä ilmiöt, plokkaaminen helpottuu. Niiden tunnistaminen ei tarkoita sitä, että ne pitäisi välttämättä osata määritellä hienosti musiikin teorian keinoin. Ne ilmiöt ovat olemassa, määriteltiin ne teorian avulla tai ei. Teorian osaaminen ei kuitenkaan ole välttämätöntä, vaan nimenomaan kuuntelu, ja oman soittimensa tunteminen.
 
Jos ei J. Karjalaisen biisit taivu, niin sitten kannattaa lähteä vielä yksinkertaisemmasta, vaikka siitä Ambituksen Hämähämähäkistä. Tai hyräilee vaikka Ukko Nooan, yrittää soittaa perässä, ja kirjoittaa melodian nuoteille. Tämä tuottaa monesti vaikeuksia, vaikka melodian muistaisi unissaankin. Se, että pystyy hyräilemään melodian on jo puoli voittoa. Enää pitää löytää äänet kitaran otelaudalta. Kun hyräilee melodiaa, ja sen jälkeen yrittää soittaa sitä kitaralla, saattaa ajatus hukkua, jos soitettu pätkä ei vastaakaan melodiaa täysin. Siihen ei ole oikein muuta lääkettä, kuin keskittyä vain kovemmin homman. Kokeile vaikka plokata Let It Be:n soinnut. Jos osaat soittaa C-, F-, G- ja Am-soinnut, homman pitäisi luonnistua.
 
Mitä helpommista jutuista aloittaa, sitä enemmän niitä saa tietysti plokattua, ja sitä enemmän tietenkin saa onnistumisen kokemuksia. Jos yrittää liian vaikeita juttuja jotka eivät luonnistu, todennäköisesti turhautuu. Opetellaan siis kävelemään ennen kuin yritetään juosta. Pätee muukunkin kuin biisien plokkaamiseen. :-) Toivottavasti tästä oli jotain apua.

Mun mielestä Robben Fordin bluesrocklevyt (esim. Robben Ford & Blue Line, Mystic Mile jne.) on myös hyvää kamaa. Satunnaisia kohtia lukuunottamatta teknisesti aika simppeliä kamaa, mutta ideaa senkin edestä.
 
Kyllä. Ja mielestäni Fordin paras satunnainen kohta on sitten Misdirected Bluesin soolo.
 
Siitä jos vähän haastavampaa kamaa haluaa, niin Iron Maidenin Adrian Smith on ehdottomasti tutustumisen arvoinen tyyppi.
 
Meinasinkin laittaa Maidenin eli Smithin siihen listaan, mutta sitten ollaan jo 80 -luvulla ja saadaan uudet tappelut aikaan siitä että kuka oli hyvä ja kuka ei:) Smithin soolot on tosiaan juuri sopivan järkeviä, selkeästi soitettuja eikä liian nopeita, vrt. taisteluparinsa syheröt.

Kiinnostus asteikoihin voi tulla tietty siksikin, että ei keksi mitään muuta treenattavaa. Jos on harjaantumaton korvakuulo, voi olla vaikeaa keksiä ylipäätään mitään harjoitusmateriaalia. Silti kannattaa pitää ne asteikot sivussa, ja mieluummin etsiä kirjastosta tai nuottikaupasta tabulatuurikirjoja. Vaikka ei osaisi lukea nuotteja tai ymmärtäisi tabulatuurimerkintöjä, niin ne yhdessä äänilevyn kanssa on jo kenelle tahansa riittävä yhdistelmä. Nuotti auttaa pääsemään alkuun, ja toisaalta ne kohdat joita ei tajua nuotista / tabulatuurista, voi päätellä sen perusteella mitä kuulee levyltä. Nuotti ja levy täydentävät toisiaan. Loppu on kiinni sitten omasta kiinnostuksesta.
 
Voidaan ajatella, että plokkaaminen jakautuu kahteen lajiin:
 
1. Selvitetään mitä jossain biisissä / soolossa tapahtuu; mitä ääniä siellä on. Tämä tyydyttää perustiedonjanon, ja tekee musiikista vähemmän mystistä ja enemmän konkreettista.
 
2. Yritetään opetella soittamaan sama juttu; jos pystyy, niin pyritään alkuperäiseen tempoon; jos taas ei pysty, niin silti treenataan siihen tempoon mihin lähikehitysalue riittää.
 
Kohta 1 riittää hyvinkin pitkälle musiikissa yleisesti, kohta 2 on niille jotka haluavat oikeasti oppia soittamaan. Periaatteessa on olemassa kohta 3, jossa vielä analysoidaan biisi / soolo, ja siinä vaiheessa ne asteikot sun muut astuvat kuvaan. Mutta tärkeämpää olisi opetella vain soittamaan. Jos analysoidaan pelkkä idea jostain, on pian pää täynnä pelkkiä ideoita mutta pää ei osaa käskeä sormia soittamaan hyvän kuuloisia fraaseja, eikä sormet taas tottele päätä. Kohta 3 voi tehdä musiikista taas mystisempää kuin se onkaan:)
 
Legendaarinen pop/jazz -pedagogi: "korva kuulee - pää käskee - kädet tottelee". Kuka tunnistaa? :)

Legendaarinen pop/jazz -pedagogi: \\\\\\\"korva kuulee - pää käskee - kädet tottelee\\\\\\\". Kuka tunnistaa? :)
 
Ari Swän?
 

 

 
.

Loistava aloitusviesti, mahtavaa. Juuri näin se on, juuri näin se todellakin on.
Ei ole muuta sanottavaa, siinä on kaikki. +

Legendaarinen pop/jazz -pedagogi: "korva kuulee - pää käskee - kädet tottelee". Kuka tunnistaa? :)
 
En ole fraasia kuullut koskaan, mutta voisin arvata että vois olla Leivon Jaken suusta.

Yleensä kuuntelen biisiä läpi pari kertaa ja jos se ei sillä jää suorilta päähän ja kappale ei mitään mahdotonta risuaitaa ole niin kahden tai neljän tahdin pätkissä yleensä "opettelen" siellä tapahtuvat asiat. Sen jälkeen soittelen äänitteen mukana ja kun kuulostaa samalta, olen valmis.
 
Perus pop-rockbiisistä kyllä pystyy plokkaamaan paljon pidempiä pätkiä kerralla kuin jostain 1/16-osista koostuvasta jatsisoolosta, se on selvä. :)

Mitenkäs tämä levyltä plokkailu käytännössä tapahtuu?
Eli kuunteletteko vaikka noin 10 säveltä -> Pausea --> hyräilette uudelleen ja uudelleen --> yritätte soittaa kitaralla.
 
Riippuu biisin tai soolon vaikeusasteesta, mutta periaatteessa juuri tuolla tavalla.
 
Plokkaaminen on samalla myös pause -napin ja takaisinkelauksen opettelemista:) Jotain ääntä tai muutaman äänen kuviota voi joutua toistamaan 50 kertaa, ennenkuin sen saa selville. Pitää pysäyttää välittömästi sen äänen jälkeen, josta ei saa selvää. Ääni jää ikäänkuin soimaan päähän, se on helpompi erottaa kokonaisuudesta. Joskus joutuu tekemään näin jokaisen äänen kohdalla, jos kyseessä on esim. nopea jazz -soolo ja siinä jokin pitkä lirutus. Tai Ynkän soolo.

Ja mielestäni Fordin paras satunnainen kohta on sitten Misdirected Bluesin soolo.
 
Hehe, niin munkin mielestä, Ain't Got Nothing But The Bluesin soolon kanssa. :-)
 
Pitää pysäyttää välittömästi sen äänen jälkeen, josta ei saa selvää. Ääni jää ikäänkuin soimaan päähän, se on helpompi erottaa kokonaisuudesta.
 
Tämä on oikeasti todella tärkeää. Ja se on muuten osoitettu ihan psykologisten testien avulla. George Sperling aikanaan todisti ns. ikonimuistin olemassaolon, tutkimalla kuinka paljon ihminen voi havaita yksityiskohtia kuvasta, jonka hän näkee vain vähän aikaa. Hän väläytti sekunnin murto-osan ajan ihmisille kolmesta neljän kirjaimen rivistä koostuvia kirjainmatriiseja. Samalla annettiin äänimerkki, jonka korkeus kertoi koehenkilölle minkä rivin kirjaimet hänen tuli kertoa. Keskimäärin kolme neljästä kirjaimesta pystyttiin kertomaan. Koe toistettiin niin, että äänimerkki kuului vasta hetken päästä kirjainmatriisin väläyttämisen jälkeen. Jos koehenkilölle väläytettiin uutta matriisia, tai viive kasvoi tarpeeksi isoksi, vanhoja ei enää muistettu (vrt. uusien äänien kuuleminen biisissä, jotka häiritsevät aikaisempien muistamista). Ikonimuistin kestoksi määriteltiin n. 0,5 sekuntia. Samaa ilmiötä on tutkittu myös kuuloaistissa, päädytty samoin tuloksiin, ja sitä kutsutaan kaikumuistiksi. Ääni ikäänkuin jää kaikumaan päähän, niinkun sanoit.

Kuinkahan suuri osa SOITOSTA, tämän kannattaisi/pitäisi olla? Tai tuohon ei vissiin ole oikeaa vastausta niin kysympä että kuinka suuri osa se teillä on?
 
EDIT: Kertokaa toki, mitä ne muut osat on.

Kuinkahan suuri osa SOITOSTA, tämän kannattaisi/pitäisi olla? Tai tuohon ei vissiin ole oikeaa vastausta niin kysympä että kuinka suuri osa se teillä on?
 
Mä plokkaan kaikki kipaleet jotka opettelen omasta mielenkiinnosta. Tiukalla aikataululla opeteltavat keikkabiisit on erikseen, niihin hommataan nuotit, tai ainakin soinnut ja rakenteet. Niiden kanssa on turha piinata itseään, varsinkin kun keikoilla ei luonnollisesti aina soiteta sellaista musaa joka itseä kiinnostaisi.
 
Jos teoriapuoli biiseistä vähääkään kiinnostaa, kannattaa myös nuotintaa mielenkiintoiset jutut. Siinä joutuu ajattelemaan vielä paljon enemmän. Tulee harmoniapuoli ja rytmiikka tutuksi. Monet jutut jotka on simppeleitä soittaa, onkin hemmetin vaikeita kirjoittaa järkevästi nuoteille. Tai toisinpäin: vaikeat jutut voi näyttää nuoteilla kovin yksinkertaisilta.
 
Koittakaa soittaa biisien sointuja myös vaikka pianolla. Ei tarvitse osata soittaa sitä biisiä, riittää kun löytää omaa tahtiaan soinnut pianon koskettimilta. Ne näyttääkin aika erilaisilta, ja se logiikan hajotuksissa ja äänenkuljetuksessa hahmottaa paljon helpommin. Mun näkemystä harmoniasta avarsi todella paljon juuri pianon opettelu. Rumpujen soitto on taas rytmiikan opettelussa hyvä apuväline. No joo, tää ei enää liity plokkaamiseen, mutta samapa se. :-)

Vieläpä lisäksi sellainen kysymys, että yritättekös oikeasti opetella sen biisin, että siis voisitte soittaa sen uudelleen ja uudelleen tuosta vain. Vai kahlaatteko te vaan sen läpi ja ette kokoa niitä lickejä kokonaiseksi kappaleeksi?

Vieläpä lisäksi sellainen kysymys, että yritättekös oikeasti opetella sen biisin, että siis voisitte soittaa sen uudelleen ja uudelleen tuosta vain. Vai kahlaatteko te vaan sen läpi ja ette kokoa niitä lickejä kokonaiseksi kappaleeksi?
 
Yleensä opettelen soittamaan myös kaiken minkä plokkaan. Tai sanotaanko ennemmin niin, ettei mulla ole aikaa plokkailla sellaisia joita ei kiinnosta soittaa, kun niitä opeteltaviakin on aivan hirvittävä määrä. :-) Kyllä mä joskus saatan opetella vaan hyvän riffin tai soolon. Jos opettelen soolon, otan selville myös soinnut taustalla ja mietin vähän mistä soolon fraaseissa on kyse, ja mitä niissä tapahtuu.

Yleensä opettelen soittamaan myös kaiken minkä plokkaan...
 
Minulla on sama systeemi. On pakko myöntää että joskus biisissä on kiinnostavaa pelkkä soolo, jolloin plokkaan vain sen.
 
Treenauksen kannalta ei ole väliä, harjoitteleeko koko biisin vai pelkästään jonkun tietyn osan. Esimerkiksi kerran treenasin DT:n Caught In a Web:istä pelkästään sen unisono -kohdan + kitarasoolon. Se palveli plektratekniikkaharjoituksena. Tuli oikein urheilumieli; tsemppi kasvoi.
 
Koko biisin harjoittelemisesta saa usein mielettömät kiksit, tuntuu siltä kuin soittaisi oikeasti levyllä olevan bändin kanssa. Silti, jos jaksaa treenata kunnolla yhdenkin säkeistön jostain biisistä, on se arvokkaampaa kuin vähän sinne päin vedelty kokonainen teos. Esim. intro + ensimmäinen säkeistö Hendrixin Wind Cries Mary:sta valaisee suurimman osan Henkan ko. soittotavasta.
 
Pääasia että tekee kunnolla sen minkä valitsee tehtäväkseen.