Kitarat: soittaminen ›

asiaa, pistin lussan. ite kyllä soitan levyn mukana aika paljon..

Ehdottaisin, että Faqiksi tämä. Olen antanut tähän ketjuun varmaan enemmän plussia kuin muualle Mnettiin yhteensä.
 
Antero

--------

...ala nyt siinä kovana hevijätkänä plokkaa jotain hämähämähäkkiä.
 
Plokkaa sitten vaikka Smoke On the Waterin, kyllä niitä sopivan simppeleitä aloittelijalle sopivia juttuja löytyy melkein musasta kuin musasta. Kyllä väittäisin että ainakin alkuvaiheessa tuo "oikean musan" soittaminen mekaanisen skaalajurnutuksen sijaan tekee vaan hyvää koko harrastukselle pitkässä juoksussa. Ei pidä tappaa sitä orastavaa luovuutta alkuunsa. Kyllä plokkaamalla oppii riittävästi myös sitä tekniikkaa - teoriaa voi opetella sitten kun yleensä tietää minkä tyylistä tavaraa haluaa suoltaa.
 
Omassa soitossa nuo 1234-treenit on jäänyt todella pieneen osaan. Oikeastaan vain sormien lämmittelyyn tulee noita käytettyä. Yksi selkeä hyöty noista kyllä on: niitä jauhaessa oppii soittamaan tuolla "sormi-per-nauha -periaatteella, ja pikkurillikin saa varmasti harjoitusta.

mut jossain vaiheessa pistän jonkun biisin soimaan ja soitan siihen mikä omasta mielestä sopii en siis sillai yritä kopioida biisiä soittamalla se samalla lailla vaan laitan vaan omani siihen (ei varmaan kärsivällisyys riitä kopioimiseen)
 
Näin minäkin yleensä teen. Pitäisi varmaan aloittaa sellainen iso projekti, jossa plokkailisin lempikitaristien parhaita lickejä. Nyt on vain tullut sellainen inhottava tauko soittamiseen kun on Lespa huollossa. Pitäisi varmaan vaan ottaa Squieri kauniiseen käteen, kun ei Lespaa kuulu. :-/
 
Ja offtopiciksi mentiin että rutisi.

Pitäisi varmaan vaan ottaa Squieri kauniiseen käteen, kun ei Lespaa kuulu. :-/
 
Jos ei hommasta tuu Squierilla mitään niin tarviitko Lespaa lainaks? ;)

Sellasta pitäis vielä kysyy et mikä siinä on et jos joku kysyy jotain CoB:sta niin heti alkaa nälviminen. En siis todellakaan pidä CoB:sta mutta ihmettelan vaan kun on monta kaverii ketkä ei pidä CoB:sta
 
Cob nyt on vain tän "hämähämähäkin" muassa tommosii kärjistyksiä. Ei tässä kukaan CoB:tä oo haukkumassa. Soittaahan siinä suomen kovimmat pelimannit.

Soittaahan siinä suomen kovimmat pelimannit.
 
*Köh*
 
Allekirjoittanut keksii aika paljon kovempiakin pelimanneja, mutta ehkä omassa suppeassa genressään tuonkin orkesterin herrat tonttinsa hoitavat asiaankuuluvalla nop.. siis, tavalla. ;)
 
Plokkailu tosiaan kannattaa aloittaa semmoisesta matskusta, jonka pystyy plokkaamaan kunnolla. Ja tarkoitan siis sitä, että vaikka koko biisin (tai edes kokonaisen soolon) pystyy plokkaamisen jälkeen soittamaan, vaikka sitten vähän hitaammassa tempossa. Pari summittaista plokattua tahtia yleensä jäävät irrallisiksi ideoiksi ja niillä ei ole tapana viedä musiikillista ymmärrystä hirveästi eteenpäin isommassa mittakaavassa.

Jos on pakko joka tapauksessa plokata heviä, niin ei oikein ole muuta vaihtoehtoa kuin alkaa käydä hevin historiaa kronologisesti läpi. Muuten ei tahdo löytyä tarpeeksi selkeää materiaalia. Eli:
 
Deep Purple
Black Sabbath
Led Zeppelin
 
ja sitten AC/DC.
 
Ritchie Blackmoren ja Angus Youngin soolojen soisin olevan kaikkien uusien hevikitaristien perusharjoitusmateriaalia.
 
Asteikkoja tarvitaan hevissä luultavimmin siksi, että diatoninen asteikon soittaminen on tietyssä pisteessä ainoa tapa saada tarpeeksi paljon ääniä mahtumaan johonkin aikayksikköön. Diatonisen asteikon sormituksilla saadaan järjestettyä enemmän kuin kaksi ääntä kieltä kohden, jolloin pahin soittonopeutta alentava vitsaus, eli kielenvaihtokohdat, saadaan minimoitua. Hevanderit eivät yleensä ole kiinnostuneita asteikoista niiden musiikillisten sävyvaihtoehtojen vuoksi, vaan asteikkosoiton mahdollistaman nopeuden vuoksi.
 
Ei silti, ainakin Vailta ja Petruccilta löytyy hyviäkin ideoita myös asteikkotiluissaan. Mutta jos asteikot kiinnostavat aidosti, kannattaa alkaa tsekkaamaan jatsi- ja fuusiojazz -genrejä.

Itse plokkailin joskus näitä helppoja judas priestin, black sabbathin jne. biisejä, eihän ne kyllä ollut sinne päinkää mutta kyllä siinä oppi ja hauskaa oli. Soolojen tilalle soittelin yleensä komppia tai sitten jotain omaa pentatonista söhellystä.

Mutta joillekkin tämä kitaransoitto on vain mukava harrastus eikä tarkoitus ole kehittyä maailman parhaaksi kitaristiksi. Jos soittaa pari tuntia viikossa niin en ihmettele yhtään jos ei rupee plokkaileen
 
Siis itse harjoittelen kyllä plokkaamista ja tarkoitus on kehittyä maailman parhaaksi :D mutta monella kaverilla on juuri noin

Tätä plokkaamista olen harjoittanut harva se päivä siitä asti kun olen aloittanut soittamisen. Huvittavaa välillä huomata kuinka vaikeita biisejä sitä alkuun yrittikään soittaa. Nykyäänkin tulee vielä vastaan biisejä joita alkuun olin koittanut soittaa ja nykyään ne tuntuvatkin helpoilta.
En siis koskaan ole käynyt tunneilla enkä muutenkaan esiintynyt muille ihmisille. Soittanut pelkästään itselleni ja itsekseni omassa huoneessani jo kohta 6 vuotta! :|
 
Kaikki musiikin- ja soittamisen teoria on opittu itse kokeilemalla ja soveltamalla ja siksipä oma tyylini on sangen erilainen "oikeaoppiseen" soittotekniikkaan nähden.
Parasta harjoitusta minulle on ollut oman soiton kuunteleminen ja sen vertaaminen alkuperäiseen tuotokseen, josta huomaa ja kuulee omat virheensä. Koskaan en ole asteikkoihin koskenut. En tiedä ensimmäistäkään asteikkoa. Ensimmäiset soinnutkin opin tuntemaan nimeltä vasta tässä jaksossa kun koulussa tuli vastaan pakollinen Musiikin kurrsi 1. Enkä ole kyllä yhtään valittanut, päinvastoin. Oppipahan taas jotain uutta.
 
Tässä on vain yksi mutta. En soita läheskään koko soittotaito kapasiteetillani jos kuuntelemassa on joku! En pääse tavastani irti vaan hermostun sisäisesti ja joudun jopa miettimään mitä soitan. Mikä kuulostaisi hyvältä, mistä hän pitäisi jne. Tämä on sangen ärsyttävää sillä yksin soittaessani pääsen valloilleni ja soittokulkee miten vain biisistä seuraavaan. Tietysti huonojakin päiviä on jolloin soitto ei kulje ja se on normaalia.
 
Saattoi mennä aika paljon ohi aiheen ainakin tuo loppuosa tekstistä ja pahoittelen.
Kaikki muusikot on mun idoleita.
 
Edittiä: Ja mnetti on viimesen vuoden aikana ollut huippu paikka jos on ollut tekniikka vaikeuksia. Siitä paljon kiitoksia kirjottajille.

Olen itse ollut alusta alkaen plokkaamislinjalla, kun olen liian laiska ja paska lukemaan nuotteja/tabeja. Ärsyttävää yrittää käsittää jotain hieroglyfejä ja soittaa samaan aikaan. Plokaten voi pistää vaikka sängyllä rokaten. Voi katella vaikka itteä peilistä kun koittaa jotain levyltä napata.
 
Siksi olenkin niin paska nykyäänkin. Alusta alkaen olen koittanut plokata liian vaikeita minulle, eikä voisi vähempää kiinnostaa opetella jotain muuta.

Ritchie Blackmoren ja Angus Youngin soolojen soisin olevan kaikkien uusien hevikitaristien perusharjoitusmateriaalia.
 
Toinen tykkää äidistä, toinen tyttärestä. Mulle ei ole Blackmoren sooloilu ikinä kolahtanut, vaikka kuinka olen yrittänyt. Purplen biisit on kyllä aivan uskomattomia. Mun mielestä Robben Fordin bluesrocklevyt (esim. Robben Ford & Blue Line, Mystic Mile jne.) on myös hyvää kamaa. Satunnaisia kohtia lukuunottamatta teknisesti aika simppeliä kamaa, mutta ideaa senkin edestä. Plokkaamisen arvoisia rockimpia (ja simppeleitä) biisejä Fordilta on esim. The Brother, He Don't Play Nothing But The Blues, Rugged Road jne..
 
Siitä jos vähän haastavampaa kamaa haluaa, niin Iron Maidenin Adrian Smith on ehdottomasti tutustumisen arvoinen tyyppi. Plokkausta helpottaa juurikin se, että muutamia poikkeuksia lukuunottamatta soolot ovat ihan läpisävellettyjä ja tarkkaan harkittuja. Niissä ei siis ole paljoakaan sellaisia juttuja, jotka olisi vaikeita plokata vain sen takia, että olisivat "sinne päin" soitettuja. Hyvää sooloilua Smithiltä esim. näissä biiseissä: Stranger In A Strange Land, Wasted Years, The Evil That Men Do, 2 Minutes To Midnight, Powerslave (molemmat, sekä murray että Smith).
 
Tästä vielä vähän haastavampaa (ja hevimpää) kamaa? Mun mielestä Michael Romeolla on tosi hyviä juttuja. Tyypin sooloissa on kyllä osansa myös sitä perus huttua (Of Sins And Shadows), mutta myös hienoja pilityksiä (Sea Of Lies, molemmat Accoladet, Communion And The Oracle..). Ja sitten ne Apricotin mainitsemat Vai & Petrucci, joilla on toisinaan aivan mieletöntä kamaa. Näitä tosin saa hidastella jollain ohjelmalla, ellei välttämättä halua tehdä hommaa vaikeamman kautta. Muuten ne on mun mielestä vähän väärällä tavalla vaikeita plokattavia. Eikä toki sovi unohtaa Eddie Van Halenia.
 
Joo, se hevistä. Lisää mun mielestä plokkaamisen arvoista musaa vähän kevyemmän musan ystäville.. Yellowjackets (esim. Even Song) ja Fordin vähän jazzimpi kama, ja ehdottomasti Bob Mitzerin soitto. Steely Danilla on aika kieroja juttuja, jotka kuulostavat perin yksinkertaisilta, mutta ovat jotain aivan muuta. Ns.. jazzareiden soittamaa poppia.. :-)
 
Jee jee, onhan näitä vaikka kuinka.. En mä sitten tiedä minkä takia näitä piti alkaa listata, mutta noi on sellaisia bändejä/soittajia, joista mä olen saanut erityisen paljon irti.
 
Edit: Itse asiasta mä olen tässä viimeaikoina kirjoitellutkin sen verran pariin ketjuun, etten näe tarpeelliseksi alkaa samoja juttuja toistamaan kuin mikäkin jukeboksi. :-)
 
Edit2: Jotain vielä näistä plokkaamisen arvoisista jutuista. Niitä on olemassa aivan järjetön määrä. Jos yrittää plokata ja omaksua kaikki mukamas tärkeät jutut, ei aika tahdo riittää, vaikka eläisi kymmenen elämää. Kannattaa siis keskittyä juuri niihin juttuihin, jotka itselle kolahtaa kovaa.

Mutta joillekkin tämä kitaransoitto on vain mukava harrastus eikä tarkoitus ole kehittyä maailman parhaaksi kitaristiksi. Jos soittaa pari tuntia viikossa niin en ihmettele yhtään jos ei rupee plokkaileen
 
Kukaan ei ole sanonut, että olisi pakko plokkailla yhtään mitään. Tämä kaksi tuntia viikossa soittava esimerkkisi kaveri tuskin skaalojakaan niin paljoa treenaa. Apricotin pointti ei ollut se, että kaikkien olisi pakko alkaa plokkailemaan juttuja, vaan se, että on älyttömästi tehokkaampiakin tapoja treenata musiikkia, kun vaan skaalojen soittaminen.

Tämä asia on juuri näin... paras kirjoitus täällä vähään aikaan eli PLUSSAAAAA TULEE!!!!

Pistetään tähän nyt tavallaan hölmö kysymys:
 
Plokkailua on jonkin verran tullut harrastettua, mutta jotenkin tuntuu, että kaikki on liian vaikeaa. Ei varmaan ihme, (lainaan kuvaustani), kun ne kaikkein hoteimmat sävellykset löytyy esim. näiltä poppoilta:
 
Miles Davis, Pat Metheny, Ry Cooder, Richard Bona, Fareed Haque, Stanley Clarke, Jeff Beck, Wes Montogomery, Jethro Tull, King Crimson, Patti Smith, Kingston Wall, Tuomari Nurmio, J. Geils Band, Funkadelic jne.
 
Kyllä siinä aloittelevalta kitaristilta itku pääsee. Tai sitten olen vain kärsimätön. Osaisiko joku suositella jotain vastaavaa, helposti kitaralle taittuvaa kamaa näin aluksi, ettei heti tarvitse paiskata kitaraa nurkkaan, mielellään hiukan noista genreistä?
 
Antero

Osaisiko joku suositella jotain vastaavaa, helposti kitaralle taittuvaa kamaa näin aluksi, ettei heti tarvitse paiskata kitaraa nurkkaan, mielellään hiukan noista genreistä?
 
Kokeile Robben Fordia! Hyvä silta rockimmasta musasta jazzvihvahteiseen. Robben soittaa aika yksinkertaisia juttuja, mutta idea sointuihin reagoimisesta tulee hyvin esille. Hänen soittotyylinsä on aika rock, mutta rahkeet riittää helposti monimutkaisempaankin jazziin asti, se on tullut todettua mm. Yellowjacketsin levyiltä. Fordin musiikissa on ehdottomasti eniten vaikutteita bluesista, mutta monissa kappaleissaan hän käyttää jazzmusiikin harmonioita. Kokeile vaikka Talk To Your Daughter -levyltä löytyviä Ain't Got Nothing But The Bluesia ja Revelationia. Samalla levyllä on vielä vähän simppelimpää (mutta ihan yhtä hyvää kamaa), esim. Talk To Your Daugter ja Help The Poor.

Ja tähän väliin taas kerran muistutus kaikille plokkauksesta innostuneille: plokatkaa mahdollisimman paljon myös MUITA soittajia kuin kitaristeja. Yleensä kaikista kiinnostavimmat kitaristit ovat tutustuneet paljon esimerkiksi puhallinsoittajien materiaaliin, koska siellä on esimerkiksi paljon fraseeraukseen ja melodialinjojen kuljetukseen liittyviä juttuja, joita ei varmasti tule mieleen, jos kuuntelee vain kitaristeja, jotka ovat kuunnelleet vain kitaristeja, jotka ovat kuunnelleet vain kitaristeja, jotka....
 
Ihan samalla tavalla myös hyviä rumpaleita kuuntelemalla voi oppia paljon timestä ja rytmillisistä asioista, hyviä basisteja kuuntelemalla taas bassoäänen kuljetuksesta ja hyvästä svengistä. Huippu(jazz)pianisteilta taas voi oppia paljon sointujen kuljetuksesta, "voice-leadingista" ja erikoisista hajautuksista. Korvat ja mieli avoinna musiikista saa aika paljon irti ja uusia juttuja ja ideoita rikastuttamaan omaa soittoa.
 
Ja kyllä, mainio silta blues/rockin ja jazzin on Robben Ford. Myös Larry Carlton, John Scofield ja Mike Stern kannattaa katsastaa ehdottomasti osittain samasta, osittain muista syistä. Siitä onkin sitten helpompi lähteä Pat Methenyn, Joe Pass:in, Wes Montgomeryn ja Jim Hall:in suuntaan.