Yleistä keskustelua musiikista ›

En mäkään sellaisille kavereille, joita ei kovin aktiivisesti näe. Ei jaksa soitella perään. Sen sijaan bändin keskuudessa on jatkuva levynvaihtorinki, kun kaikki seuraavat musiikkia aktiivisesti. Joka treeneissä kymmenkunta levyä vaihtaa käsiä.
 
Mulla tuo riippuu formaatista, vinyylejä en lainaa kenellekään ja tuosta periaatteesta ei ole poikkeuksia. Ihan siksi kun ei välttämättä tiedä kuinka jotkut käsittelee levyjä ja millaisella skraitalla ne niitä pyörittää. CD:n voin lainata kunhan kyseessä on sen verran hyvä ja luotettava tuttu jolta voi olla varma saavansa levyn takaisin kohtuuajassa ja samassa kunnossa kuin lainattaessa. Ja LP-levyt pidän hyllyssä aakkostettuna esittäjän nimen mukaan ja saman artistin levyt kronologisessa järjestyksessä. Itse kokoelmasta turha tässä alkaa sen enempää kertomaan, jos jotain kiinnostaa niin jäsenkuvauksen kautta voi käydä tsiigaamassa levylistaa. Tiedän, puuttuu vaikka kuinka paljon klassikoita jotka pitäisi omistaa, mutta pitäisi ensin voittaa lotossa, prkl. Levyjenkeräily on siitä kumma harrastus että nälkä kasvaa syödessä, aina uupuu joku olennainen levy. Ja levykauppaan en muuten mene selailemaan jos ei ole fyrkkaa, on pirullisen kamalaa jos silloin hyllystä löytyykin just se LP mitä on etsiskellyt muutaman vuoden.

Lähinnä tulee sellaista "klassikko" materiaalia kotiin kannettua. Olen sitä täällä jo jossain muussa keskustelussa tilittänyt että on jäänyt ennen tuota 70-luvun punkin syntyä tehty materiaali vähän heikolle huomiolle (pakollisia Black sabbatheja ja Zeppeliinejä lukuunottamatta) ja alkanut näin vanhempana sitten kiinnostamaan. 60-luvun lopun ja 70-luvun alun rocklevyjä enimmäkseen sitten tulee nyt hankittua. Aina välillä mukaan mahtuu jotain muutakin kokeilumielessä. Viimeksi esim. Black label societyn uusin. mutta aina tulee melkein todettua ettei musta ole oikein tuon nykymusiikin kuuntelijaksi (poikkeuksena jotkut elektro-akustiset ja IDM konejutut).
 
Mulla on levyjä tällähetkellä vain pari sataa. Ja kokoelma on silleen rikkonainen että nuoruuden punkit ja metallit ja muut tuli jossain vaiheessa myytyä kokonaisuudessaan hankalan elämäntilanteen johdosta, jopa stereot meni siinä samassa hässäkässä..Sain sitten pikkubroidilta jotkut mahtavat anttila streteot jossain vaiheessa ensi hätään ja harrastusta heräteltiin taas.
 
Mulla ei ole koskaan ollut minkäänlaista keräilyviettiä vaan levyt on ostettu siksi että niitä haluaa kuunnella. Ne on käyttötavaraa ja oppimateriaalia:)

Minun levykokoelmani sijaitsee suurimmaksi osaksi pahvilaatikossa huoneen nurkassa ja sen läheisyydessä, eikä se sisällä MITÄÄN, mikä kiinnostaisi teitä.

onhan siellä paljon ysäri-grungea mikä kiinnostaa moniakin.
 
Paljon? en omista yhtäkään aic:n tai pearl jamin levyä.

Paljon? en omista yhtäkään aic:n tai pearl jamin levyä.
 
tai ysäri-alternativea, ihansama.

onhan siellä paljon ysäri-grungea mikä kiinnostaa moniakin.
 
Tai sit todellakaan ei.

En ole laskenut mutta onhan noita, niin vinyylejä kuin CD:itäkin. Kun muutimme siipan kanssa yhteen havaitsimme omistavamme samat 60 levyä, osa vietiin divariin, osa (kuten Joy Divisionin 12" sinkut) sai jäädä tuplana talouteen. Niin ja tämä 60 levyä oli vain pieni osa kummankin kokoelmasta.
 
Skaala on melko laaja: klassisesta punkiin, 50-luvun rock'n'rollista homodiskoon, mukana myös kotimaista iskelmää, indietä, bluesia, teknoa, rapia, "huonoa" huumoria (Sliipparit!), musikaaleja, chansoneja, countrya... vain heavy metal ja proge loistavat poissaolollaan.

Minun levykokoelmani sijaitsee suurimmaksi osaksi pahvilaatikossa huoneen nurkassa ja sen läheisyydessä, eikä se sisällä MITÄÄN, mikä kiinnostaisi teitä.
 
Jahas, elitisti iski jälleen.

Kerro levykokoelmastasi, vai?
No joo... noin 900 CD-levyä lähinnä metallia (black, death, thrash, heavy jne.) ja rockia (late 60s, early 70s, hard, indie jne.)
 
Sitten vinyyliosastolta löytyy reilu tuhat kiekkoa, joista noin 250kpl on Iron Maidenia. Tuli joskus keräiltyä Irmelin kiekkoja. Sen ohessa vinyköiden seasta löytyy kaikkea The Beatlesista The Doorsin kautta Pungent Stenchiin ja Satanic Warmasterista John Lee Hookeriin. Isäukolta sain noin 350 vinyyliä vanhaa rockia, bluesia (ja muuta roots-osastoa) sekä funkia/soulia/jazzia.
 
Kokoelma yhteensä kattaa hieman reilut 2000 artikkelia, joista osa on toki kopioita CD-julkaisujen kanssa. Vanhoja C-kassuja en tähän laita, kun kyseessä on LEVYkokoelmat.
 
Harvinaisuuksia löytyy monia. Muutaman tonnin arvoisia The Beatles original 1st pressing kiekkoja, Venomin vinykän testipainos, led zeppelinin ja the doorsin 1st pressing julkaisuja yms. yms. Hitosti on myös mennyt rahaa levyihin.

Vanhoja C-kassuja en tähän laita, kun kyseessä on LEVYkokoelmat.
 
Sä oot kuules niiiiin väärässä.

Ostan levyjä nykyään aika vähän, ehkä sellasta 2-3 kpl kuukausitahtia. Me and my Creative zen nano are best friends.

Ja sitten hieman psykologiaa, jollei jopa psykoanalyysia. Rytmi-lehdessä (7/06) Brunilan levyhyllyjutun yhteydessä mainitaan, että jotkut psykologit väittävät pakonomaisen keräilemisen ja tavaran haalimisen keinoksi luoda ja ylläpitää perusturvallisuudentunnetta, joka ei kehittynyt lapsuudessa normaaliin tapaan.
 
Miettikäämme tätä.

Miettikäämme tätä.
 
Juu, minäkin mietin tuota Rytmiä lukiessani. Toisaalta kuten kovin moni on täälläkin sanonut -minä myös- ettei keräile levyjä, vaikka niitä paljon olisikin. Kyseessä lienee vain itsensä pettäminen ja lapsuuden aikaisten traumojen kieltäminen...

Ja sitten hieman psykologiaa, jollei jopa psykoanalyysia. Rytmi-lehdessä (7/06) Brunilan levyhyllyjutun yhteydessä mainitaan, että jotkut psykologit väittävät pakonomaisen keräilemisen ja tavaran haalimisen keinoksi luoda ja ylläpitää perusturvallisuudentunnetta, joka ei kehittynyt lapsuudessa normaaliin tapaan.
 
Miettikäämme tätä.
 
Voi ollakin. Ainakin minä tunnen itseni perin kotoisaksi ja turvalliseksi levy- ja kirjakokoelmani parissa. Ja päinvastoin, jos olen kylässä, jossa ei ole yhtään kirjaa, pidän asuntoa jotenkin alastomana.
 
Musta keräileminen on eri asia kuin laaja levykokoelma. Yksi kaverini kerää suosikkibändiltään kaikki sinkut eri formaateissa, kaikki kokoelmat, bootlegit, kirjat jne. Mä en ole koskaan tehnyt tuota, vaikka monelta suosikkibändiltäni koko virallinen kokopitkätuotanto löytyykin.

Mitähän psykoanalyysi kertoisi minusta, kun tunnustan, että en raaskisi luopua yhdestäkään levystäni. Menettämisen pelko? Sairaalloinen omistamisen halu? Äääh, täytyykin vilkuilla levyjä id-ja superego -tasollakin.

Voi ollakin. Ainakin minä tunnen itseni perin kotoisaksi ja turvalliseksi levy- ja kirjakokoelmani parissa.
 
Kyllähän levy- ja kirjakokoelmat tuovat jonkinlaisen pysyvyyden ja lämmön tunteen. On niin tuttua ja turvallista kaivaa suosikkikirja hyllystä ja taas kerran lukea se. Tai kuunnella tuttu levy.
 
Pistää vähän kyllä miettimään, että puuttuiko lapsuudesta todellakin sitä perusturvallisuutta jotenkin.

Pistää vähän kyllä miettimään, että puuttuiko lapsuudesta todellakin sitä perusturvallisuutta jotenkin.
 
Nyt ollaan jo syvissä soissa; mokomien muovikiekkojen vuoksi.

Ja sitten hieman psykologiaa, jollei jopa psykoanalyysia. Rytmi-lehdessä (7/06) Brunilan levyhyllyjutun yhteydessä mainitaan, että jotkut psykologit väittävät pakonomaisen keräilemisen ja tavaran haalimisen keinoksi luoda ja ylläpitää perusturvallisuudentunnetta, joka ei kehittynyt lapsuudessa normaaliin tapaan.
 
Miettikäämme tätä.
 
On mietitty ja totta se on. Ainakin omalla kohdalla.
 
Enkä kerää ainoastaan levyjä joten perin perusturvaton taidan olla ma.

Ottaisikohan Dr. Jennifer Melfi vastaanotolleen. Kertoisin omistushaluisesta suhtautumisestani levyihin ja lapsuudestani, joka mielestäni oli turvallinen, mutta kunnon analyysin jälkeen se paljastuisikin ihan päinvastaiseksi.
 
Jostain putkahti mieleen Villi Pohjola (Northern Exposure)-sarjasta tämä Chris, joka työntää moottoripyöränsä rotkoon vapautuakseen omistamisen pakostaan.