Yleistä keskustelua musiikista ›

Vinyylejä joitakin kymmeniä, Musa-DVD:tä ehkä noin kymmenkunta, loput CD-muodossa. Yhteensä yli 600 kpl (M.netin levylistalla nimellä: Mr. Mustardin musiikkiformaatit; tätä kirjoitettaessa 646 kpl). Kaikki vinyylit (joihin kuuluu mm. kaikki Beatlesin studiolevyt + muuta) ovat vaimoni samaten kaikki reilut 50 Elviksen CD:tä + melkein kaikki Paul McCartneyn ja John Lennonin soolotuotanto. Vaimoni ostamat levyt keskittyvät muutamiin artistiin/bändeihin, joista sitten on melkein koko tuotanto. Nykyään levymme ovat yhteistä kokoelmaa, vaikka kumpikaan ei kaikkia toisen ostamia kelpuuttaisikaan;)
 
Minä olen se, joka enemmän levyjä ostaa. Vaimo ostaa ehkä 5 levyä vuodessa, minä reilut 100 kpl, vaikka tänä vuonna on ollut aika hidas tahti.
 
Levymme ovat kätevissä pyörivissä levykaruselleissa, joissa yhteen jalustansa ympäri pörivään karuselliin mahtuu 200 levyä, eli karusellin yhdelle sivulle mahtuu 50 levyä, jotka ovat vaakatasossa päällekkäin siten, että joka levylle on oma lokero. Meillä on kolme karusellia, joista kaksi on täynnä ja kolmas viittä vaille, joten täytyy käydä kyselemässä vieläkö noita myytäisiin. Ovat olleet käteviä, kun yksi karuselli ei vie tilaa kuin about 4X30 cm + korkeus noin metrin. Karuselliin ei mahdu kuin normaalikokoiset CD-kotelot, joten paksummat paketit ovat eri hyllyssä.
 
Kotimaisia levyjä on reilut satakunta, eli noin 1/6 kaikista. Levyt ovat aakkosjärjestyksessä ja saman artistin useat levyt ovat aikajärjestyksessä (alkuperäisen)ilmestymisvuotensa mukaan. Kokoelmat sijoitan artistin muiden levyjen joukkoon samalla ilmestymisvuosiperiaatteella.
 
Eri esittäjiä sisältävät kokoelmat olen laittanut omaan osastoonsa yhdelle levykarusellin sivuista. Samaten kotimaisen levyt ovat erotettu muista omaan karuselliinsa aakkosjärjestykseen. Eli kaksi ekaa karusellia ovat ulkomaisia levyjä, ja kolmannesta karusellista puolet kotimaisia, 1/4 kokoelmia ja 1/4 ulkomaisia levyjä, jotka eivät mahtuneet kahteen ekaan karuselliin. Tajusikohan kukaan?;)
 
Levykokoelmaa haittaa, jotkut vaimon Laura Pausinit;), mutta olen pyrkinyt hommaamaan tietyllä tapaa ns. klassikkolevyt rockin ja popin osalta. Eli Abbasta Zappaan löytyy. Kokoelman pääpaino on 60-70-lukujen musassa. 80-luku on aliedustetuin. Olen vähitellen taipumassa sille kannalle, että 70-luvulla tehtiin vähintään yhtä hyvää musaa kuin 60-luvulla, mutta silti Beatles on kaikkein paras. 60-luku on kaikkein paras siksi, että silloin oli Beatles.
 
Ihanteenani on tehdä kokoelmastani klassikoiden minikirjasto. Samalla tavoin kirjastossa voi sivistää itseään, myös omalla levykokoelmalla voi tehdä samoin. Minua viihdyttää ajatus siitä, että tunnen populaarimusiikin historian pääpiirteittäin, kuten ammattini puolesta myös historiaa yleensä. Tottakai valitsen populaarimusiikin kirjastooni niitä levyjä, joista nautin itse, ja onkin onni, että makuni on kehittynyt teinihevivuosista melko laajaksi ja suht avaraksi. Oikeastaan mikä tahansa tyyli käy periaatteessa paitsi Tekno, Rap, lista R&B (ja kaikki muu MTV-jööti), kotimainen iskelmä/tanssimusiikki.
 
Yleensä pyrin hommaamaan levyjä, jotka kestävät aikaa. Arvonsa osoittaneet klassikot päätyvätkin yleensä hyllyyni. Koska en vie levyjäni koskaan divariin, niin mietin aina ostaessani onko tämä se levy minkä kanssa oikeasti haluan viettää aikani elämäni loppuun asti, vai rumentaako se kokoelmaani?
 
Koska nykypäivänä on niin paljon uutta musiikkia, ettei kaikkeen ehdi tutustua, hankin yleensä uusien artistien levyjä pienellä viiveellä. Jos näistä uusista lupauksista puhutaan positiivisesti vielä viidenkin vuoden kuluttua, saatan innostua tsekkaamaan mistä on kyse. Kyllä noita hutejakin on tullut hankittua, mutta silti pidän ne hyllyssä. Elämän virheetkin ovat osa minua, mitä niitä piilottelemaan;)
 
Usein käy niin, että hankittu levy kuunnellaan läpi kerran ja pettyneenä pannaan hyllyyn pariksi vuodeksi, sitten kun alitajunta on työstänyt tarpeeksi, otetaan levy uudelleen kuunteluun ja saattaa hyvällä säkää tapahtua raju kolahdus ja into levyä kohtaan. Esim. kun aloitin tutustumiseni Pink Floydiin, hankin ensiksi paljon puhutun Dark Side of The Moonin, joka oli "ihan kiva", mutta ei säväyttänyt. Parin vuoden kuluttua annoin uuden mahdollisuuden ja sen jälkeen on tullut fanitettua bändiä sen verran, että muitakin levyjä on hyllyyn eksynyt. Tästäkin on niin monta esimerkkiä, että olen vannonut, etten vie levyjäni divariin vaikka tuntuisikin "turhalta levyltä".
 
Pääsääntöisesti olen ollut tyytyväinen valintoihini, teenkin usein netin ja musiikkilehtien kautta tutkimusta etukäteen, ihan sokkona ostan harvoin. Netti on kätevä, kun löytyy näytteitä esim. bändeistä, joista ei ole aiemmin kuullut mitään.
 
Kun katson levykokoelmani kuuttasataa nimikettä, niin eri esittäjiä on päälle 200 kpl. Se ei ole älyttömän paljon, mutta jos puhutaan suurista ja keskisuurista nimistä ja jätetään underground/indie musaa tms. pois, niin onhan tuossa jo melko monta tärkeää nimeä.
 
Tällä hetkellä uusien (tai minulle uusien) kiinnostavien esittäjien löytäminen on hankalampaa, sillä kovimmat klassikot ovat jo aika hyvin haarukassa. Kokoelmani päivittyykin lähinnä tuttujen esittäjien levyillä, jotka vielä puuttuvat. Esim. David Bowien 70-luvun ja Rolling Stonesien puuttuvaa tuotantoa päivitän innokkaasti. Kai tuo on jo jonkinlaista keräilyä, sillä esim. Rollarienkaan joka levy ei ole uraa uurtava merkkiteos.
 
Uusi harrastukseni onkin tehdä omia kokoelmalevyjä, sillä pitkät työmatkani kuljen autolla ja radion huonon tarjonnan vuoksi pitää kuunneella omia levyjä. Erityisesti sellaiset levyt, jotka eivät kokonaisuutena innosta, mutta joissa on pari kuolematonta vetoa on kätevää vetää omalle kokoelmalle.
 
Kyllä tunnustan omaavani jonkinlaista keräilymieltäkin, mutta kyllä ensin tulee itse musiikki. Rakkaus musiikkin sitten aiheuttaa kaiken muun friikkiyden, kuten sen että levynkansia ja levyhyllyä pitää silloin tällöin ihan käsin hipelöidä ja ihailla.