Keskustelua raskaammasta musiikista ›

IRON MAIDEN - A MATTER OF LIFE AND DEATH
EMI 2006
 
Iron Maiden on jo vuosikymmenien ajan kuulunut heavybändien kirkkaimpaan tähtikastiin, bändin luoden aikoinaan täysin uudet raamit sille miltä hyvän heavyn pitäisi parhaimmillaan kuulostaa. Pitkälle taipaleelle mahtuu tottakai myös alamäkiä, ja Iron Maidenille 1990-luku oli epävarmaa aikaa, bändin pudotessa grungen syrjäyttämänä B-sarjaan kaikkien muiden heavybändien seuraksi. 2000-luku toi kuitenkin raskaan musiikin ja 1980-luvun nostalgian pintaan vahvempana kuin koskaan, ja nopeasti nousi Iron Maiden jälleen parrasvaloihin päivitettyään kokoonpanoaan onnistuneesti vuosituhannen vaihteessa. "Brave New World" ja "Dance Of Death" esittivät kumpainenkin selvästi kehityskaaren, jota Iron Maiden oli kulkemassa. Molemmat albumit jäivät kokonaisuudessaan hieman puutteellisiksi, mutta molemmat kuitenkin esittelivät jatkuvasti kehittyvää, elämänsä vireessä olevaa Iron Maidenia. Dance Of Deathin kerätessä paikoin kriitikoilta loistaviakin arvosanoja, oli bändin suunta selvä. Fanien nälkä tyydytettiin 2005 vanhoja päiviä muistelemalla, kiertueella "Eddie Rips Up World Tour",joka tarjosi kuulijoille materiaalia ainoastaan bändin neljältä ensimmäiseltä albumilta. Nostalgiarundin jälkihöyryissä, jättisuosiossa paistatellen oli bändin hyvä vetäytyä vuoden alussa 2006 äänittämään neljännettätoista kokopitkäänsä.
 
"A Matter Of Life And Death" -paljastettiin albumin nimeksi, ja johan sitä pian pamautettiin internetiin levitykseen kappalelista tekijäkrediitteineen kaikkineen. Bändi oli runsaasti julkisuudessa promotessaan albumia, ja kautta linjan jokaisen jäsenen haastatteluista paistoivat samat punaiset langat esiin; albumi tulisi oleva eeppinen, pitkä ja kaikinpuolin iso kokonaisuus. Pitäisivätköhän Nicko McBrainin suuret puheet Seventh Sonin kaltaisesta teema-albumista paikkaansa? No, odottavan aika on pitkä, kuten sanotaan, ja siltikin lopulta alkoi tapahtua. "The Reincarnation Of Benjamin Breeg"-niminen uusi kappale videoineen näytettiin bändin nettisivuilla ennakkoon, ja kappale sai aikaan runsaan kohun fanien keskuudessa. Toisille ilmeisen synkkä tyyli upposi, toiset esittivät epäilyksiään tulevan materiaalin suhteen. Kauan ei Maiden-leirissä naureskeltu partoihin, vaan porukka pisti "Different World"-nimisen toisen näytteen nettiin ihmisten ihasteltavaksi. Vielä "Brighter Than A Thousand Suns", ja sen jälkeen alettiin odottaa Benjamin Breegistä julkaistavaa singleä. Benjaminin tapauksessa Maiden hoiti jälleen promohommat ihailtavasti, levittämällä nettiin tarinaa mystisesti kadonneesta Benjaminin hahmosta, fanien pähkäillessä kiivaasti mystisen hahmon katoamista tulkitsemalla singlen kantta ja etsimällä kuumeisesti tietoja eri lähteistä. Allekirjoittanut kävi vielä 24.08. hakemassa kaupan hyllyltä tuoreen Infernon, jossa bändi avautui uuden levyn tiimoilta, ja seuraavana päivänä kruunattiin koko paketti pyöräilemällä postin pihaan niin kovaa että kumi paloi.
 
Albumin on tuottanut Kevin Shirley, josta on tullut jo eräänlainen 2000-luvun Martin Birch. Allekirjoittanut ja muut fanit löytävät kuitenkin paljon valitettavaa kahden aiemman studioalbumin tuotannosta, ja tässä suhteessa A Matter Of Life And Death löi todella jalat alta. Sen lisäksi, että bändissä on aina ollut erittäin tasokkaita muusikoita, on myös kokonaisuuden tiivis yhteistyö ollut puolet koko potista. Yleensä bändi on tarvinnut jonkun ulkopuolisen pitämään paketin kasassa, ja Kevin Shirley hoitaa tonttinsa bändin neljännellätoista albumilla täydellisesti. Iron Maiden on aina ollut ennen muuta livebändi, ja AMOLAD tarjoaa faneille livemäisen rentoa, kuitenkin selvää ja kompromissitonta Iron Maidenia. Yksi tiedonmurusista ennen albumin julkaisua oli se, että Steve Harrisin päätöksestä ei uutta albumia masteroitaisi ollenkaan. Tämän taustalla oli bändin ajatus saada lopputulos kuulostamaan faneille täysin samalta kuin heille itsellensä, studiossa. Soundeiltaan Maiden on monessa suhteessa parhaimmillaan; ainoastaan Somewhere In Time vetää vielä voiton vanhempiin albumeihin verratessa. Adrian Smith toimi todellisena hengenluojana albumin tekoprosessia käynnistellessä; kertoohan jotain sekin että nimenomaan Adrianin kotona alettiin hioa albumia, jonka kappaleista viittä on Smith itse ollut tekemässä. Todellisena kapteenina ja kappaleiden pääasiallisena säveltäjänä tunnettu Harris on yksin tehnyt albumille vain yhden kappaleen, ollessa kuitenkin albumin kaikilla muilla kappaleilla myös mukana. Murray on vastuussa Harrisin kanssa yhdestä kappaleesta, ja Gers häärii mukana kahdella kappaleella. Dickinsonin nimi näkyy puolella levyn kappaleista. Eli siis sävellyksellinen vastuu jakaantuu melko hyvin eri osapuolten välille, Smithin ollessa yllättäen kapteeninomaisena hahmona; ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1986 klassisen Somewhere In Timen.
 
Albumi alkaa pirteällä startterilla "Different World", joka esittelee tyypilliseen Maiden-tyyliin melodista riffittelyä, vokalisoinnin käydessä niin ylä kuin alarekistereissäkin, Smithin kruunatessa kokonaisuuden loistavalla soololla. Onneksi kappaletta ei julkaistu singlenä Benjamin sijasta, sillä vaikka kyseessä on loistava kappale ja ennenkaikkea erinomainen avausbiisi, antaa kappale kuitenkin väärän kuvan albumista kokonaisuutena, sen ollessa muuhun materiaaliin nähden pirteä.
"These Colours Don´t Run" on noussut sittemmin yhdeksi suurimmista suosikeistani albumilta, ja kappale onkin erinomainen paketti melodisenkauniita kitaroita ja tiivistä tunnelmaa. Sanoitukset ovat Maidenmaisen hyvää tavaraa alusta loppuun. "Brighter Than A Thousand Suns" on jo todellisen tyylipuhdasta AMOLAD-Maidenia, kappaleen junnatessa raskaasti koukeroisen riffin tahdittamana erikoisessa tahtilajissa. Kaksi ensimmäistä kappaletta nostavat tasoa koko ajan monimutkaisemmaksi, ja Brighter tarjoaa jo täyttä, Maidenin mittapuulla progressiivistakin materiaalia. Bändi esittelee tällä kappaleella ja albumilla yleensäkin hieman raskaampaa puolta itsestään, ja kolmen kitaran tukeva yhteistyö on vihdoin löytänyt oman tyylinsä tällä levyllä.
"The Pilgrim" on Gersin ja Harrisin yhdessä väsäämä mestariteos, joka mässäilee maukkailla melodioilla ja sekopäisesti kolisevalla bassolla. Uskonnolliseen suuntaan taipuneet sanoituksetkin ovat erittäin kiinnostavat. "The Longest Day" on jälleen yksi Smithin tulevaisuuden klassikoista, höystettynä tottakai Harrisin ja Dickinsonin intensiivisellä työskentelyllä. Kappale kuvailee sodan tunnelmia riipaisevan tehokkaasti, ja viimeistään tässä kohtaa albumia tajuaa sen faktan, että eipä ole Nicko McBrain rummuissa muuttunut miksikään; paranee kuin laatuviini konsanaan iän myötä.
 
Albumin ensimmäinen puolisko on täyttä tavaraa, ja loistavaa Iron Maidenia. Tässä vaiheessa ollaan jo selvillä albumin yleisluonteesta, mutta toinen puolisko sinetöi vielä vahvemmin albumin eeppisyyden ja kasvavuuden loppua kohti mennessä. "Out Of The Shadows" on Dickinsonin johtama kappale, joka on miehen yhdessä Steven kanssa tekemä, yllättäen hieman rauhallisempi Maiden-kappale. Biisissä kuullaan hienoa akustista kitarointia ja tunteikasta tulkintaa Brucen toimesta. Dickinson todistaa jo viidenkymmenen vuoden ikää lähestyessä, että kykenee yhä saamaan ne samat kylmänväreet selkäpiihin, ja näin fanilasien turvaamana voinen sanoa albumin olevan parasta Brucea sitten Seventh Sonin. Seuraavaksi kuultava kappale on "The Reincarnation Of Benjamin Breeg." Ennakkoon kuultuna kappale oli pelkkä hieno Maiden-biisi, mutta kun sen ensimmäistä kertaa kuuli omassa maastossaan muiden kappaleiden seassa kokonaisuuden osana, oli reaktio hyytävä. Kun Dave Murray tekee kappaleen, kappale on laatua. Niin myös tässä tapauksessa. Pääriffi yksi raskaimmista koskaan, eikö?
 
Benjaminia seuraa albumin ehdoton huippuhetki "For The Greater Good Of God." Juuri tällä tavoin voin uskoa Steve Harrisin näyttävän todelliset kykynsä; albumille mies tekee yksin vain yhden kappaleen, ja kappale on kiistatta levyn paras. Minä olen täysin voipa nostamaan FTGGOG:n kilpailemaan Steven aiempien mestariteosten sarjaan Hallowed Be Thy Namen ja Rime Of The Ancient Marinerin kovaan seuraan. Kappale tiivistää kaiken sen, mikä Maidenissa on niin parasta että tulen hautaan asti vannomaan sen maailman parhaaksi bändiksi. Brucen selkäpiitä karmiva tunnelmointi, kitaroiden melodiavalli, basson maalailut ja raskas, maanitteleva rumputyöskentely.
Onko tässä nyt se kaikkien aikojen kovin kappale?
"Lord Of Light" jatkaa albumia mainiosti, esitellen synkkää melodiointia, raskasta kitarariffittelyä ja iki-ihanaa basson kolinaa. Maiden jyrää heavyjuhlaansa nopeasti, melodioilla ammuskellen, kokonaisuuden laukatessa päämääräänsä kohti määrätietoisesti ja tyylitajuisesti, ilman pienintäkään kauneusvirhettä. Lord Of Light valmisaa viimeiseen koetukseen, albumin päätöskappaleeseen.
"The Legacy" on tähän astisen Iron Maidenin massiivisin kappale, ja vaikka se ei kestoltaan ylitä bändin pisimpiä kappaleita, pääsee se vertahyytävässä tunnelmassaan samaan sarjaan. Alussa uhkaavaa akustista kitarointia, Bruce tarinankerrontaa, ja välillä introkin räjähtää käsiin jättiläismäiseksi oopperaksi. Kun kappale lopulta alkaa jyrätä, on kaikki hyvin selvää. Silmät kiinni ja annetaan musiikin viedä. Kappaleen lopun Maidenmaisen tyypilliset melodiat pistävät melkein kyyneleen silmäkulmaan kauneudessaan, ja kun levy lopulta päättyy kitaran akustiseen sointuun, tätä tahtoo välittömästi lisää.
 
Neljännellätoista albumillaan Iron Maiden todistaa lyövänsä samaan pyrkijöille luun kurkkuun, edelleen. Bändi ei ole iän myötä menettänyt tippaakaan viehätysvoimaansa ja äärimmäistä tunnelmaansa, vaan pikemminkin aikuistuneena ja kypsempänä pakettina tekee kuulijaan suuremman vaikutuksen. AMOLAD on monessakin suhteessa Iron Maidenin uran huippu, sen kuitaten kahden edellisalbumin kehityskaaren kliimaksin, mutta myös todistaen vihdoin bändin pystyvän ylittämään omat, aiemmat klassikkonsa. Kyllä, nyt päästään siihen osuuteen, jota minä jaksan aina albumista puhuessa jauhaa. "A Matter Of Life And Death" on allekirjoittaneen mielestä tämän itselleni niin rakkaan bändin ehdottomasti paras albumi. Vaikka 1980-luvulta löytyy pari albumia, joille voi kiistatta antaa arvostelussa täydet pisteet, kiilaa AMOLAD näiden ohitse sillä pienellä erotuksella, että yhtäkään väliinputoajaa ei tältä albumilta voi löytää. Missä on "Can I Play With Madness" 2006-vuoden Maiden-levyllä?
 
Olen kuunnellut fanipojan uutteralla tarmolla albumin niin monta kertaa sen ilmestymisen jälkeen, että mahtaako kenties peitota kuuntelukerroissa vanhatkin Maiden-levyt omasta hyllystäni. Nuorena poikana (15v.) sitä silti tiedostaa asiat hyvin, ja se on fakta että Maiden ei porskuta eteenpäin enää kovin kauaa. A Matter Of Life And Death kuitenkin odotuksen aiheuttamine jännityksineen, ennakkotietojen etsimisineen ja lopulta albumin kuuntelun aiheuttamine kylmänväreineen on tunnearvoltaan ehdottomasti tärkein levyni, jota olen valmis vannomaan jo reilun kuukauden ajalta milloin albumi ylipäänsä on ollut saatavilla. Nuorella kaverilla asiat bändifanituksen suhteen eivät ole ihan samanlaisia kun bändiä vuodesta 1984 luukuttaneesta kaverista, mutta se palava rakkaus musiikkia itseään kohtaan voi molemmissa tapauksissa olla hyvin samanlaista.