Rock, pop, alternative ›

Suositelkaas jotain aiheeseen liittyviä kirjoja. Please kill me on tietysti yksi parhaista, mutta mitäs muita löytyy? Seuraavaksi hankintalistalla miulla on ainakin From Velvets to Voidoids, joka kertoo ainoastaan New York punkista. Myös hieno kuvakirja CBGB & Omfug on lukemisen (katsomisen) arvoinen.

Suositelkaas jotain aiheeseen liittyviä kirjoja. Please kill me on tietysti yksi parhaista, mutta mitäs muita löytyy? Seuraavaksi hankintalistalla miulla on ainakin From Velvets to Voidoids, joka kertoo ainoastaan New York punkista. Myös hieno kuvakirja CBGB & Omfug on lukemisen (katsomisen) arvoinen.
 
Johann Onn mainitsikin jo ton "Punk - Rokkishokki" -kirjan. Se on mun mielestä ihan loistava aikansa kuva täältä Suomen näkökulmasta. Johnny Rottenin elämäkerta on tietysti myös lukemisen arvonen.
 
Ja jos löydät jostain Hilse-lehtiä tai jotain muita ton ajan pienjulkasuja, niin nehän on informaationlähteinä ihan korvaamattoman arvokkaita.

Löytyi sukulaisten kaapista muuten Never Mind The Bollocks alkuperäisvinyyli, ja nyt se tuolla levyhyllyssä komeilee. Vähän naarmuttuneena tosin, mutta eikö se ole aika punkkia?

Johann Onn mainitsikin jo ton "Punk - Rokkishokki" -kirjan. Se on mun mielestä ihan loistava aikansa kuva täältä Suomen näkökulmasta.
 
Mainio kirja!
 
Ja jos löydät jostain Hilse-lehtiä tai jotain muita ton ajan pienjulkasuja, niin nehän on informaationlähteinä ihan korvaamattoman arvokkaita.
 
Hilsettähän on taas viime aikoina pyörinyt ihan hyvin huuto.netin puolella.
 
Etkö sä Jani tehny Noitavasara-nimistä läpyskää?

Etkö sä Jani tehny Noitavasara-nimistä läpyskää?
 
Jumaleissön! Teinpä kyllä. Luulin että koko Noitis olis jo huuhtoutunut historian virtaan...
 
Ennen Noitavasaraa väsäsin viisi numeroa Särökitaristi -nimistä lehteä ja Noitista ilmestyi neljä numeroa. Tää siis vuosina 1996 - 1998.

Jumaleissön! Teinpä kyllä. Luulin että koko Noitis olis jo huuhtoutunut historian virtaan...
 
Ennen Noitavasaraa väsäsin viisi numeroa Särökitaristi -nimistä lehteä ja Noitista ilmestyi neljä numeroa. Tää siis vuosina 1996 - 1998.
 
Ei sulla ois ylimääräsiä kopioita? ;)

Ei sulla ois ylimääräsiä kopioita? ;)
 
Valitettavasti ei... Sitten kun mä oon oikeen tosi kuuluisa, niin ne vähät mitä niitä maailmalle lähti onkin tosi arvossaan. 8)

Johnny Thunders & The Heartbreakers ja Dead Boys on mun lemppareita! Tää osasto toimii kyllä.

Täällä on hyviä kirjoituksia aiheesta ja sitten ihan hanurista myös! olen itsekin"PILANNUT" nuoruuteni ja heittänyt itseni 16 vuotiaana juttuun mukaan.
Olihan Ramonesin ilmestyminen progebändien vierelle se juttu! Huomasi että ilman Sibeliusakateemiaakin voi tehdä musiikkia. Hienoja hetkiä ja itse asiassa siinä taisi mennä lähes 20 vuotta. Hyviä bändejä löytyy nytkin, 77 oli ja meni. Mitenkään halveeraamatta tai nostamatta framille.

Suositelkaas jotain aiheeseen liittyviä kirjoja. Please kill me on tietysti yksi parhaista, mutta mitäs muita löytyy? Seuraavaksi hankintalistalla miulla on ainakin From Velvets to Voidoids, joka kertoo ainoastaan New York punkista. Myös hieno kuvakirja CBGB & Omfug on lukemisen (katsomisen) arvoinen.
 
Koklaas Jon Savage: England's Dreaming

Johnny Thundersilta olen kuullut vain tuota ainoaa omistamaani levyä So Alone ja se on kyllä varsin hyvä. Dead Boys oli myös mainio poppoo.

Punk kyllä kolisee ja kovasti!
 
Eppu Normaalia olen lähestulkoon koko pienen ikäni diggaillut, alkuun tosin lähinnä tätä "aikuisempaa" tuotantoa, mutta faniuden syventyessä myöskin tuo punkhomma alkoi kiinnostaa. Siitäpä tuo sitten onkin vain laajennut, suomalaisista Eppujen lisäksi kolahtaa etenkin Ypö-Viis, ulkolaisista Ramot ja Sex Pistols.
 
Oma soittoharrastuksenikin on paljon velkaa tälle punkherännäisyydelleni: oli hemmetin hieno fiilis tajuta että soittaminen voi olla hauskaa (ja että sitä ylipäätään saa tehdä) vaikkei ihan oikeasti mitään osaisikaan. Musta punkissa onkin parasta justiinsa se energia ja tekemisen riemu, ja ne paskat soundit saa mut oikeastaan vaan hyvälle mielelle!

Sex Pistolsin Never Mind The Bollocks oli kaikkien Ramones-lättyjen kanssa ainoita 70-luvun punk-ajan tuotoksia jotka omaan korvaan kuulostavat edelleen hyviltä. Tosin toi tekele on yksi parhaita rock-levyjä mitä on koskaan tehty.
 
Kyllä kirottiin kun Pistolsia ei päästetty Suomeen. Muistatteko kun Soundissa aikanaan dissattiin Pistolsia oikein huolella, ennen kuin täällä ymmärrettiin mistä oikein on kyse. Costellollakin Sensuurissa oli vähän toisenlainen asenne kuin nykyään. Niin se aika kuluu ...

Sex Pistolsin Never Mind The Bollocks oli kaikkien Ramones-lättyjen kanssa ainoita 70-luvun punk-ajan tuotoksia jotka omaan korvaan kuulostavat edelleen hyviltä. Tosin toi tekele on yksi parhaita rock-levyjä mitä on koskaan tehty.
 
Kyllä kirottiin kun Pistolsia ei päästetty Suomeen. Muistatteko kun Soundissa aikanaan dissattiin Pistolsia oikein huolella, ennen kuin täällä ymmärrettiin mistä oikein on kyse. Costellollakin Sensuurissa oli vähän toisenlainen asenne kuin nykyään. Niin se aika kuluu ...
 
niin kirottiinki, mul oli lippu jo ostettu sille keikalle, tais olla Työväentalolle jos oikeen muistan... voi olla etten muista....

Kyllä kirottiin kun Pistolsia ei päästetty Suomeen. Muistatteko kun Soundissa aikanaan dissattiin Pistolsia oikein huolella, ennen kuin täällä ymmärrettiin mistä oikein on kyse...
 
Eikös Sex Pistols kuitenkin tullut tiensä päähän ennen tuota sovittua Suomen keikkaa?
 
Olen jonkin verran hamstranut divareista 1970-luvun suomalaisia musiikkilehtiä, ja osa musiikkijournalisteista ei tosiaan yrittänyt peitellyt punkia kohtaan tuntemaa halveksuntaansa. Ohessa näyte The Damnedin debyyttilevyn arvostelusta Musa-lehden numerossa 6/1977:
 
Voiko rockista tehdä näin typerää metallisilla soundeilla ja kamikazevauhdilla? Kyllä! Tämä on todella kamala levy vielä kamalammalta yhtyeeltä, jossa ei ole edes yhtä prosenttia Ramones yhtyeen eleganttisuudesta (???). Röyhkeys on huipussaan, olkaa varuillanne. Toivottavasti nämä punk bändit hajoavat välittömästi kahden ensimmäisen alpuminsa (sic) jälkeen, eivät ne enää siitä kehity. Röh baby, nyt sikaillaan ja ...heitetään tikkaa.
 
PS: Jos nyt välttämättä haluatte pahoittaa ystävänne mielen ja iskeä rasvaiset kouranne tähän "uuteen" lump-musiikkiin niin tsekatkaapa Ramones-tuotteet tai vanhat MC-vitoset ennen muita.
 
Lisäksi nimimerkin O-M taakse kätkeytyvä toimittaja kertoo vokalisti Dave Vanianin "yrittävän olla kovasti hullu tai sairas tai mikä se nyt on, homon poikaystävä"... Melkoista tekstiä! En sitten tiedä, oliko kyseessä vain yhden toimittajan mielipide (ja kyllähän tuossakin the Ramonesia sympataan, tavallaan), sillä toisaalta Musan numerossa 2/76 oli jo mittava kansikuvajuttu "rockin uudeksi kuningattareksi" nimetystä Patti Smithista.

Musa oli huomattavasti punkvastaisempi sen jälkeen kun alkuperäiset Musa -miehet (Wallenius, Markkula, Niemi etc.) perustivat Soundin vuonna 1975. Jotkut noista arvosteluista ovat tosiaan aika huvittavaa luettavaa. Kyllä ne joitain bändejä kehuivatkin, kuten esim. The Stranglersia, mutta yleisesti ottaen Soundi oli kuitenkin enempi ajan hermolla.

Musa oli huomattavasti punkvastaisempi sen jälkeen kun alkuperäiset Musa -miehet (Wallenius, Markkula, Niemi etc.) perustivat Soundin vuonna 1975. Jotkut noista arvosteluista ovat tosiaan aika huvittavaa luettavaa. Kyllä ne joitain bändejä kehuivatkin, kuten esim. The Stranglersia, mutta yleisesti ottaen Soundi oli kuitenkin enempi ajan hermolla.
 

 
Näinhän se meni. Siihen aikaan tuli toki tsekattua kaikki ne lehdet jossa oli rivikin punkista. Musa oli niitä harvoja jotka jotain kirjoitti. Muutenhan se oli vanhojen pierujen paskaprogelehti.

Musa oli niitä harvoja jotka jotain kirjoitti. Muutenhan se oli vanhojen pierujen paskaprogelehti.
 
Heh, voihan sen tietysti noinkin ilmaista, ainakin kun 70 -luvun lopun Musasta
puhutaan. 70-luvun alussa lehti oli näin jälkikäteen luettuna melkoisen hyvä, selkeästi musiikkifanien tekemä. Samaa linjaa jatkoivat sitten Soundissa, joka kirjoitti myös progesta ja muista "vanhoista pieruista" 70 -luvun lopulla. Soundin linja oli vaan jotenkin selkeämpi ja maanläheisempi, Musan levyarvosteluista tulee välillä mieleen, että ne on tehty tyyliin "eihän tämä kovin hyvä levy ole, mutta kehutaan nyt kun soitto on niin hyvää ja ainahan tämä sen punkin räimeen voittaa".:) Siis kärjistäen sanottuna.

kivi: Mut tavallaan juttu olikin siinä, että kaikesta sai diggata, aluksi, jazzista ja kantrista ja hipeistä ja vieläpä rockabillystäkin jos ei pelännyt saavansa turpiin. Se kapeakatseisuus tuli oikeastaan vaatimukseksi vasta HC:n myötä, 1981-82, jolloin mun piti olla erittäin hiljaa siitä, että jopa studioreissulla kuuntelin kasettimankasta Wigwamia, tavoite oli kuunnella koko Wigujen tuotanto silloin läpi koska olihan se pahinta huurua mitä pystyttiin kuvittelemaan jos ei Vanilla Fudgea lasketa, ja kotona lempilevyjä oli Rollarien "Their Satanic Majesties Request", Beatlesin Abbey Road, Doorsin koko tuotanto ja sillä hetkellä "punkin" puoleltakin lähinnä Buzzcocksin ja Undertonesin "vaikeammat" levyt, jotka olivat auttamatta enemmän kuin vähän psykedeelistä poppia.
 
Skenen kapeneminen näet aiheutti mussa valtavan vastareaktion, joka huipentui siihen että 1983 pistin myyntiin pilkkahintaan noin 600 punklevyä, nykyään keräilykamaa kaikki, ja tein pesäeron silloiseen hc-skeneen.
 
Muistoja herättävää ajankuvaa kiveltä.
 
Tuo skenen kapeneminen oli musta vastareaktio siihen, että '77 - orkat alkoivat olla punk-näkökulmasta ihan samaa hämyilyä kuin ne, joiden vastapainoksi ne olivat alunperin syntyneet. HC-skene oli tietoisesti kapea, armoton ja ehdoton, alakulttuuria.