Kitarat: soittaminen ›

En ole oikein koskaan tajunnut tuota "laita kitara sivuun"-kommenttia. Kyllähän parin päivän tauko intensiivisen treenauksen jälkeen tekee hyvää, mutta jos innostus on kadonnut, niin ei se varmaan soittamattomuudella palaa - päinvastoin. Tauon jälkeen soittokunto on taas alempana ja sitä kautta motivaatiokin.
Innostus soittamiseen täytyisi pitää hengissä luomalla itselleen virikkeitä ja onnistumisen tunteita, jolloin positiiviset tunteet soitinta kohtaan heräävät. Eli jonkinnäköistä uutta bändiviritelmää, uutta musagenreä tai musaleiriä suosittelisin.
 
Monella se vain on oikeasti pakko päästä kokonaan irti siitä. Mua ei ainakaan jossain vaiheessa kiinnostanut ollenkaan koko touhu ja mä pitkään yritin rimpuilla vastaan sitä, kunnes mä tajusin, että se vie vain entisestään mielenkiintoa koko touhusta. Samaan aikaan bändi vielä hajosi ja helpotti/vaikeutti koko tuskaa. Seuraavina parina vuotena mun soittokerrat pysti varmastikin laskemaan kahden käden sormilla. Jossain vaiheessa sitten saimme toisen kaverin kanssa päähän hankkia treenikämpä ja kasata jonkinlainen bändi taas kasaan. Se saikin yht'äkkiä koko touhun taas kuulostamaan kivalta. Tiedä, mikä siinä sitten motivoi, aiemmin ei samat lääkkeet tepsinyt. Tauko ja sitä kautta asioiden miettiminen asian ympärillä auttoi mua ainakin näkemään sen hauskuuden uudelleen. Sitä kautta jaksoi taas treenatakin jonkin verran, ja aika nopeasti tatsi kuitenkin palaa. Soittaminen on vähän kuin pyörällä ajoa kuitenkin....
 
Yksilöllistä kaikki on tietenkin ja jokainen ratkaisee ongelmansa eri tavalla. Tietenkin tekniikan kannalta on paras, jos sen saa elvytettyä treenaamalla jotain uutta. Mutta väkisin pakottamalla siitä saattaa kadota hohto täysin ja sitten se ei enään välttämättä palaakaan.

Uusia kamoja vaan. Veivata sitte samoja vanhoja paskabiisejä uusilla kitarismikamoilla, on se niin mukavaa...
 
Elikkäs sama homma täälä, mikään ei tunnu miltään.

Tauon pitäminen auttaa todennäköisesti ja jos ei auta niin sille ei voi mitään. Turha itseään on pakottaa tekemään mitään sellaista, mikä ei huvita. Siihen tarkoitukseen on koulu ja työt, harrastuksien tulee olla sellaisia, joista nauttii.

Mun mielestä kyllästyminen ja touhuun puutuminen johtuu siitä, että kahlaa samoja juttuja ja ideoita jo useatta vuotta peräkkäin. Eli siis ei oo pitkään aikaan tullut "ahaa"-elämyksiä ja innostuksia esim. jonkun teoria-asian kanssa tai vastaavasti ei oo päässyt näyttämään taitojaan ja biisejään suuren yleisön eteen pitkään aikaan.
 
Itellänikin oli tuo vaihe intin jälkeen. Oli käytännössä puolen vuoden tauko soittamisessa, jolloin taidot ruostuivat ja joka johti turhautumiseen. Vielä kun taakkaa lisäsi intin takia pieleen menneet bändiprojektit niin oli kyllä vaikeeta päästä taas soittamisen makuun.
 
Mutta kyllä se sieltä taas lähti kun ei jumittunut soittamaan "tuttuja vanhoja" biisejä vaan lähti ihan kokonaan uusia biisejä ennakkoluulottomasti opettelemaan ja uutta bändiä kasaan.
 
Vaihtelu virkistää ja sille teippiä ovisilmään, joka vanhoja soittelee!:)
 
P.S. Reilu vuosi intistä pääsyn jälkeen on elämäni paras motivaatio ja into soittamiseen!

Itelläkin on vähä tuon motivaation kanssa ongelmia. tuntuu välillä etten oo kehittyny yhtään tämän yksivuotisen soittamisen kanssa. Mietin, että jos laittais tuon kepin piiloon muutamaks viikoks, josko se motivaatio sieltä takaisin tulis.
 
Kaipa tällaista motivaation puutetta esintyy jokaisella soittajalla jossain vaiheessa harrastusta, soittimesta riippumatta.

Tosta lähtee sellaset himot ja inspikset ettei meinaa kestää pää:
 
http://www.youtube.com/watch?v=hrKaWqmAtJc
 
Ton jälkeen jos ei sormet syyhyä otelautaa koluaan nii peli saattaa olla jo menetetty ..
 
Mulle tuli tosta vaan tosi paha olo. Yhrg, nyt jäi kitara sivuun pariksi päiväksi.

Tutustu johonkin uuteen bändiin, jossa helvetin hyvä kitaristi.
 
Edit. Esim. Camel voisi olla kova jos et ole vielä tutustunut. Latimerin kitarointi on hienoa ja todella melodista. Innostaa ainakin minua treenaamaan.

Tämä on mielestäni kiinnostava ja tärkeä keskusteluaihe.
 
Niinhän se on, että tässä elämässä on asioita jotka tulevat, ovat tärkeitä ja menevät ja unohtuvat. Musiikin ja sen tuottamisen, tässä tapauksessa kitaran välityksellä, olen kuitenkin kokenut yhdeksi elämän vakioista ja äärimmäisen tärkeäksi ja rikkaaksi itseilmaisun välineeksi. Toisia samanlaisia voi olla vaikka kirjoittaminen ja piirtäminen.
 
Itselläni on harrastusta takana jotain 25 vuotta ja vaikka usein on ollut kriisipisteitä niin koskaan ei itse soittaminen ole ollut kyseenalaistettuna; se on niin oleellinen osa minuuttani. Joskus oli äärimmäisen tärkeää kuulostaa Blackmorelta tai Pagelta; no näin varttuneempana näkee asian huvittavat puolet mutta kyllä tunnistettava fraseeraaminen tuo tyydytystä aina vaan ja vaikka soitan tasan keskenäni niin hyvältä se silti tuntuu.
 
Ehkä kannattaa tarkistaa tavoitteitaan: miksi soitan ja kenelle? Haluanko äärimmäisen tekniikan vaiko äärimmäisen soundin? Vai onko sittenkin tärkeintä se, että mitä en pysty ilmaisemaan sanoin on mahdollista sanoa musiikilla?
 
Yhden nuotin voi soittaa noin 25 eri tavalla ja se on minulle se juttu, asian ydin, jonkinasteista blues-ideologiaa johon ei tarvita puuvillapeltoa.
 
Kokemukseni mukaan myöskin harrastuksen laajentaminen soittamisen ulkopuolelle auttaa, kitaroitten ja vahvistimien modaaminen on kiehtovaa puuhaa! Kiitos netin osien hankkiminen on helppoa ja edullista.
 
Menee Tosi Köyhän Filosofian puolelle, mutta kitara on ystäväni joka kuuntelee ja joka ei moiti, lohduttaa pahoina päivinä ja iloitsee kanssani hyvinä. Ja kun lapsettaa, niin se vinkaisee Vai-äänellä :)

Mulle tuli tosta vaan tosi paha olo. Yhrg, nyt jäi kitara sivuun pariksi päiväksi.
 
Joo, siitä tosiaan lähtee kaikki inspikset ja himot.

Osallistu skaboihin. Se auttaa.
 
Nykyisellään Mnetin sooloskabat eivät ainakaan auta... vai eikö mun sarkasmitutka toimi?
 
Itse olen soitellut kitaraa parikymmentä vuotta vaihtelevalla innostuksella. Siitä alkuaikojen innostuksesta ollaan kuitenkin oltu kaukana jo toistakymmentä vuotta. Toki soittaminen on ollut koko ajan hauskaa, mutta kitara on saattanut jäädä nurkkaan välillä pariksikin viikoksi, jos ei ole ollut bänditreenejä.
 
Viime keväänä soittaminen alkoi kuitenkin äkisti maistua kuin teinipoikana. En kyllä keksi mitään järkevää syytä tuohon, mutta yhtäkkiä lupauduin mukaan kaikenlaisiin projekteihin vain siitä riemusta, että sai soittaa. Ehkä se oli myös uuden hakemista (heviä on tullut soitettua alusta asti, projektit ovat popimpaa ja rockimpaa coverosastoa), ja oikeasti Mnetin sooloskabat (tähän saakka) ovat myös tuoneet innoitusta.
 
Nyt tosin olen alkanut opetella äänittämisen ja miksaamisen ihmeellisyyksiä, ja soittaminen on taas jäänyt vähän taka-alalle. Tosin omaa bändiä tässä äänitellään, joten soittaminen kuuluu olennaisena osana tähänkin projektiin. Eli eiköhän se uusien haasteiden kohtaaminen jollain tasolla ole avainasia tässä ongelmassa, vaikka alkuun pääseminen monasti onkin se kaikkein vaikein haaste.

hmm. jos jotain intoa kadottaa tai ei huvita tehdä miksi pitää sitä väkisin hengissä?? Tottakai se uutudenviehätys häviää siinä 2-5 vuoden jälkeen, mutta jossain vaiheessa sitä tajuaa että kitarismin suo on loputon ja sinne joko uppoaa tai ei. Mutta kun kerran sinne oot uponnu et pinnalle pääse.
 
Pist kirves sivuun ja testaa. Vuoden sisällä oot joko ruvennut taas soittamaan tai huomannut ettei tää ollutkaan sun juttu.
Edit: Jos oot 12 vuotta soittanut, niin todennäköisesti et pysty edes puolta vuotta olemaan koskematta siihen keppiin kertaakaan :)
 
Hmm.. mäkin oon 20 vuotta soittanut, voishan sitä joku päivä joskus 20 vuoden päästä naulata se kitara kattoon vuodeks ja todeta että vituiks män.

Uusia kamoja vaan. Veivata sitte samoja vanhoja paskabiisejä uusilla kitarismikamoilla, on se niin mukavaa...
 
Elikkäs sama homma täälä, mikään ei tunnu miltään.
 
Tässä tilanteessa auttaa opettaja, joka kuljettaa vetelän suon yli. Aivan sama miten kauan on soittanut tai taitava. Myös bändisoitto auttaa, mutt sekin saattaa kyllästyttää.

Veivata sitte samoja vanhoja paskabiisejä uusilla kitarismikamoilla, on se niin mukavaa... - Tässä tilanteessa auttaa se, ett soittaa uusia biisejä. Ja mielummin omia.

Eli...
 
...Tai sitten tämä voi olla tietty virstanpylväs soitossa. Kumminkin 12 vuotta takana. Ehkä.
 
Oot ilmeisesti metallimiehiä? Kato se dokumentti Metal: A Headbangers Journey ajatuksella. Se inspiroi mua tosi paljon taas treenaamaan!

Oot ilmeisesti metallimiehiä? Kato se dokumentti Metal: A Headbangers Journey ajatuksella. Se inspiroi mua tosi paljon taas treenaamaan!
 
PoLFus on lahjakas yleismies, ei missään nimessä mikään varsinainen metallimies, jos multa kysytään. Ja luulenpa, että miestä kiinnostaa saada soittoonsa uutta potkua ihan muiden asioiden kuin sormitreenien ja tilutuksen kautta.
 
No, viikonloppuna jamitellaan ja katotaan missä mennään. Sauna lämpiää Tampereella, yllätysvieraatkin ovat tervetulleita. :)

luulenpa, että miestä kiinnostaa saada soittoonsa uutta potkua ihan muiden asioiden kuin sormitreenien ja tilutuksen kautta.
 
Miksi luulet että siitä on pelkästään kyse?

Kuuntelen just Bal-Sagothin uusinta levyä Chthonic Chronicles. Vaikka se ei olekaan ihan niin hyvä kuin aiemmat levyt niin kitarointi on kiitettävän kimuranttia eikä edelleenkään turhilla tilusooloilla pilattua. Tässä riittäisi varmaan inspiraatiota harjoitella, kun homma ei ole ihan perusvääntöä.

Joskus, kun on tylsää, eikä viitsi aivojaan vaivata (tätä on nykyään usein itsellä), soittelen levyjen päälle. Siinä tavallaan automaattisesti kuullostaa hyvältä, mutta itsekin kehittyy pitemmän päälle. Ennen kaikkea, se on hauskaa.

Mulla taas tuntuu olevan semmonen ongelma, että kun kiinnostaa kyllä soittaa ja kehittyä, mutta kun tuntuu, että vaikka samaa asiaa treenaa, ei se meinaa luonnistua. ja sitten vituttaa kun ei osaa.
 
Ja sitten bändisoitoissakin miettii, että helvetti kun ite on se osa bändissä joka ei osaa.