Yleistä keskustelua musiikista ›

Meinasin lisätäkin tuon aiempaan kirjoitukseeni. Macho-kliseistähän on muutenkin tullut olennainen osa raskaampaa rockia. Niitä pystyy tekstien osalta havaitsemaan jo 20/30-l lamakauden bluesissa ja etenkin myöhemmässä Chicagobluesissa, joka vaikutti suuresti mm. aiemmin mainittuihin bluespohjaisiin rockyhtyeisiin.
 
Jos vielä palataan tähän liittyen "rajuuden" käyttämiseen tehokeinona, niin lainaan tähän Gillettin tektiä, koska en jaksa muotoilla ajatusta uusiksi ja se lienee tarpeetontakin:
 
"Kovaotteisen laulutavan hyöty oli siinä, että alusta asti tuli selväksi, ettei laulaja aikonut olla sentimentaalinen, minkä riskin pehmeästi laulavat aina ottivat. Raskaassa kappaleessa laulaja saattoi korostaa rehellisyyttään ja taitella tekopyhyyttä vastaan, olla kyyninen, sarkastinen ja realistinen."
 
Tässäpä yksi selitys taas. Kun olen monesti ihmetellyt sitäkin että vaikka monet rokkarit yrittävät olla rankkoja ja hurjia, mutta en ole vielä löytänyt rankkuudessa voittajaa vaikkapa Howling' Wolfille. Ja Wolfhan kuulostaa rankalta kuunteli sitä missä tahansa, ja millä volyymillä tahansa. Monet näistä rokkareista tuntuu yrittävän peitellä sitä rankkuuden puutetta volyymillä.
 
Mutta kuuntelepa tällaista volumerokkia kotona hiljaa stereoista. Kun se äänenpaine riisutaan pois, häviää kaikki ns. rankkuuskin siinä samalla. Motörhead poikkeuksena joka vahvistaa säännön. ;-)

olen melko varma, että esimerkiksi Rollareiden "kapinallinen" imago on ollut täysin harkittua myös itse bändin puolelta.
 
Alkuaikojen imagon loi pääosin Andrew "loog" Oldham niminen mies. Hän jopa pakotti Jaggerin ja Richardsin tekemään itse biisejään sulkemalla heidät kellariin koska nosteessa olevat Beatletkin tekivät itse biisinsä.
Tosin mies itse sanoo:
"People say I made the Stones. I didn't. They were there already. They only wanted exploiting. They were all bad boys when I found them. I just brought out the worst in them."

Alkuaikojen imagon loi pääosin Andrew "loog" Oldham niminen mies. Hän jopa pakotti Jaggerin ja Richardsin tekemään itse biisejään sulkemalla heidät kellariin koska nosteessa olevat Beatletkin tekivät itse biisinsä.
 
Aivan alkuajoista en tarkalleen tiedä, kun en ole perusteellisemmin tuohon bändiin tutustunut. Mutta kuulostaa kyllä uskottavalta, että siellä on ollut joku junailemassa asioita.. Uskon kuitenkin, että bändin jäsenet sisäistivät imagonsa ja sen merkityksen varsin nopeasti.

En ole koskaan ymmärtänyt mihin perustuu se väite ,että pelkällä volyymilla voi "peittää" soittomokia.Efekteillä se kyllä onnistuu.Huonosti soiva nuotti ei kuulu jos sotketaan vähän delayta jne.Pääasia efekteilläkin on yleensä monipuolistaa soundia ja luoda ns. oma soundi.Eikä volyymi kyllä tee mielestäni rockia.Rock on nykyisellään hieman samanlainen "yleiskäsite" kuin jazz joka pitää sisällään monenlaista tavaraa - sinällään ihan hyvä juttu.Rock itsessään on sitten yhä enenevässä määrin pirstoutunut lukuisiin alalajeihin.

Rock'n Roll on siinä hetkessä kun John Fogerty aloittaa vokaaliosuuden ensimmäiset rivit Born on the Bayou'lla.
 
Muitakin vastaavia hetkiä löytyy toki.

Rock'n Roll on siinä hetkessä kun John Fogerty aloittaa vokaaliosuuden ensimmäiset rivit Born on the Bayou'lla.
 
Muitakin vastaavia hetkiä löytyy toki.
 
Toi on kyllä munkin mielestäni aika hyvä määritelmä. Mulle rock´n roll on enemmänkin touhuiluihin liittyvää asennetta. Sitä ei oikeastaan voi määritellä muuten kuin hetkien, tunnelmien ja (myös) negaation kautta. Eli siis, että tietää, mikä ei ole rock´n rollia ja myös jossain hetkessä tietää, mikä on. Reseptiä ei voi kirjoittaa.
 
Lou Reed on oman kertomansa mukaan käyttänyt koko elämänsä rock´n rollin kovan ytimen löytämiseen. Ainoa, minkä hän siitä tietää, on se, että se on liian arvokas asia annettavaksi alle viiskymppisten käsiin...
 
Vuonna -77 olin katsomassa Tukholmassa Göta Lejonissa Jonathan Richman & The Modern Loversia. Jos oikein muistan, heillä oli laulukamoina Voxin pilarit, lavalla yksi mikrofoni, koko bändi seilasi pitkin lavaa ja kun satuttiin mikin kohdalle, kuului. Paikalla oli 1200 ihmistä ja kun kaikki yrittivät keskittyä, oli hiljaisuus korviahuumaavaa. Volyymi ja voima tuli hiljaisuudesta. se oli rock´n rollia.
 
Mutta rock´n rollia oli myös Motorheadin keikka Scandinaviumissa, missä Lemmy nosti kätensä ja viipotti niitä: Bomber! Se oli rock´n rollia.
 
Tippaakaan, korostan tippaakaan, ei sen sijaan ollut rock´n rollia vaikka Leningrad Cowboyseissa, kun satuttiin samoille Messilän festivaaleille. Rock´n rollia ei välttämättä ole myöskään yksittäinen kappale, jos siinä hetkessä ei sitä ole.
 
Sen sijaan Depeche Mode oli 90-luvun lopulla aidosti uhkaavin rockbändi stadionluokassa.
 
Tähän on tietysti ikuisuuskeskustelu, mutta oikein hyvä. Eikö tätä voisi siirtää pysyväksi ja jatkettaisiin, kunnes se kova ydin löytyy, jos sitä on olemassa? Epäilen, ettei moista hevin (eikä ainakaan hevillä) löydy.

Tässäpä yksi selitys taas. Kun olen monesti ihmetellyt sitäkin että vaikka monet rokkarit yrittävät olla rankkoja ja hurjia, mutta en ole vielä löytänyt rankkuudessa voittajaa vaikkapa Howling' Wolfille. Ja Wolfhan kuulostaa rankalta kuunteli sitä missä tahansa, ja millä volyymillä tahansa. Monet näistä rokkareista tuntuu yrittävän peitellä sitä rankkuuden puutetta volyymillä.
 
Rankkuuden puutteen peittelemisen maailmanennätys lienee jollain Marilyn Mansonilla (Hieman paremmin nykynuorisolle tuotteistettu Alice Cooper klooni) hyvänä kakkosena tulee örinäbändit joissa rankat tekstit pitää printata levyn kanteen kun kun kukaan ei niistä muuten saisi selvää, tosin epäilen että pitääköhän niitä kukaan oikeasti rankkoina.

Tähän on tietysti ikuisuuskeskustelu, mutta oikein hyvä. Eikö tätä voisi siirtää pysyväksi ja jatkettaisiin, kunnes se kova ydin löytyy, jos sitä on olemassa? Epäilen, ettei moista hevin (eikä ainakaan hevillä) löydy.
 
Filosofisesti voisi ajatella, että se etsiminen on jo löytämistä. Mutta erittäin mielenkiintoisia ajatuksia muutenkin. Ehkä vastausta ei vain ole. Mutta uskon että jos sellainen on, se löytyy tunnepuolelta.

Rolling Stonesista tekee mielestäni rokkia se äijien "ei kiinnosta paskan vertaa"- asenne. Beatlesista taasen poppia heidän siloiteltu soittonsa.
 
Jos kuitenkin koittaa soitannon tasolla tarkastella näitä eroja, niin mielestäni huomaa selkeästi että Rolling Stonesin musa "elää", Beatlesin ei. RS:n soitto on erittäin hienovireistä ja harkitulla tavalla epäpuhdasta. Watts soittaa rumpuja tylyn löysästi ja Richards räväyttelee kitaraansa vähän kuin mäihällä.Vaaran tuntu" tulee mielestäni juuri tuosta soittotyylistä joka yhdistyy melko arveluttaviin teemoihin, kokonaispaketti kuullostaa rappiolliselta, koska siitä kuulee heti että soittajat ovat enemmän joitakin hörhöjä kuin "ammattimuusikoita"
 
Sitten vielä siitä että mikä kuullostaa livenä hyvältä. Minun korvaani vanhat RS livet ovat parhaita mitä löytyy. Esim. se Altamontin keikka jossa Hells Angelsit puukottivat sen yhden tyypin. Soitto on niin tylyä ja epäpuhdasta, ja kuitenkin niin rokkia kuin vain voi olla.
 
Täältähän löyty sielunveli :) IT's only Rock'n Roll...