Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Omasta mielestä jännää Maidenissa on ennen kaikkea, miten bändi on voinut olla tavattoman vaikutusvaltainen lukemattomille metallibändeille olematta varsinaisesti kovin metallinen, ja oikeastaan melko omalaatuisella kokonaissoundilla (basson/rumpujen yhteensoitto + leadkitarat pääosassa).
 
On nimittäin helppo pistää metallibiisiin Em-C-D -ratsastus rankalla säröllä, mutta Maidenin tunnelmaa ja yhteensoiton intensiivisyyttä onkin hankalampi saavuttaa.
 
Nyt täytyy myöntää, ettei oikeastaan tule enää aktiivikuunneltua (paitsi uusinta), mutta lähtemättömän vaikutuksen on orkesteri jättänyt.

Tutustuin bändiin joskus 92-93 ja siitä lähtien olen sitä kuunnellut välillä enemmän välillä vähemmän. Bändi taitaa olla minulle se kaikkien aikojen ykkönen vaikka ei oikeastaan ehkä se suurin suosikki ole ollut vähään aikaan. Mutta Maiden on ja pysyy. Välillä tulee tykättyä enemmän esim. System of Downeista, korneista ja Rammsteineista, mutta niin vain ne nuo muut bändit taantuvat sitten kokonaan unholaan hyvin usein ja sen jälkeen vertauskuvallisesti levysoittimesta löytyy taas joku maiden albumi. Itse en ole niin fiksu, että jaksaisin kaivella biiseistä jotain toistuvia sointukuvioita, mutta onhan se selvää, että monet biisit ovat samankaltaisia, mutta enpä tiedä bändiä jolla ei olisi. Lisäksi jos plakkarissa on jotain 150 biisiä niin oishan se aika hurjaa, jos ne olisivat kaikki täysin erilaisia. Tuleeko kenelläkään mieleen toista bändiä, joka vielä 14. albumillaan on näin suosittu tässä musagenressä?
 
Arvostan Maidenia suuresti, mutta onhan siinä paljon sellaista, mikä ärsyttääkin. Suurimpana ärsytyksen aiheena on vanhojen biisien uusintajulkaisut uutena sinkkuna, sekä osin siitäkin johtuen viime vuosina ollut hieman rahastukselta maistunut sivumaku(joojoo vaikka kuin olis osin hyväntekeväisyyttä). Livelevyjä on myös ehkä hiukan liikaa, kuin myös kokoelmia. Beastin jälkeen ei olisi saanut ilmestyä vielä ainotakaan. Uran loputtua olisi saanut ilmestyä vaikka "Best of the later beasts". Toki bändin suosio miellyttää, mutta jotenkin hienoa oli olla bändistä diggaaja Blazen aikoina, kun kaikki tuntuivat pitävän bändiä kuolleena. Itse olin Blazen aikana ihan yhtä suuri "fani" kuin Brucenkin aikana. Tärkeintä bändissä on minulle aina uudet albumit. Itse en niin livetaltioinneista välitä. Myös bändin historiajulkaisut ovat kiinnostaneet suuresti. (Run to the hills kirja, early days, visions of the beasts..)
 
Omat arvioni (mielipiteeni)
 
***** tähteä
 
SSOSS
AMOLAD
XFactor (ehkäpä suurin suosikkini)
SIT
 
**** tähteä
 
POM
Powerslave
DOD
BNW
 
*** tähteä
 
FOD
NOTB
Iron Maiden
NPFTD
 
** tähteä (edelleen kuitenkin kuunneltavia levyjä)
 
Killers
Virtual XI (ehkäpä se heikoin albumi)

Olen kuunnellut Maidenia -80 luvun lopusta alkaen. Täytyy myöntää että itselleni kolahtaa varsinkin yhtyeen -80 luvulla tehty tuotanto, Seventh soniin asti siis. Varsinkin ns.kulta-aikana tehdyt levyt, Piece of mind, Powerslave, Somewhere ja juuri tuo Seventh son on eniten Maidenin tuotannosta mun mieleen. Kahdesta ensimmäisestä levystä tykkään myös ja toki tykkään myös Number of the beastista. S/T:ssä sekä Killerssissä on muuten mainio -70 luvun fiilis ja muutenkin molemmilta levyiltä löytyy loistavia kappaleita.
 
No Prayer for the dying, Fear of the dark ei sitten ole muhun kolahtanut niin paljon kuin nuo aikaisemmat levyt. Ei ne huonoja levyjä ole mutta mielestäni liian vaihtelevia, tai sanotaan niin että kokonaisuutena ko. levyt ei ole läheskään noiden -80 luvulla tehtyjen levyjen tasolla. Toki levyiltä löytyy hyviä kappaleita mutta myös huonoja ja jotenkin täytemielessä levylle laitetuilta kappaleilta.
 
Blazen aikaisesta tuotantoon en ole perehtynyt, ehkä lähinnä siksi että en ole oikein koskaan pitänyt Blazen äänestä. Toki X-Factorilta ja Virtualilta löytyy sieltäkin hyviä kappaleita, kuten Sign of the cross ja Virtualilla vaikkapa Clansman.
 
Brave new world kolahti taas kympillä, mielestäni todella hyvä levy ja suurin osa levyn kappaleista on loistavaa kamaa. Tosi hyvä kokonaisuus mielestäni. DOD taas ei syystä tai toisesta mulle toimi niin kuin BNW mutta tämä uusin levy on kyllä taas täyttä tavaraa, tykkään. Takuu Maidenia siis. = )
 
Mielestäni kolme kitaraa toimii loistavasti, varsinkin livenä sen kuulee koska se musiikki tulee ämyreistä "vallina" kuuntelijaa kohden. Rock in Rio dvd:llä kuulee varsin hyvin miten hyvältä Maidenin biisit kuulostaa kolmella kitaralla. Brucen ääni oli tosiaan -90 taitteessa "outo", liekö miehellä ollut ongelmia äänensä kanssa mutta nyt tuntuu taas siltä että ääni on kunnossa ja kyllähän se hyvältä kuulostaa. Steve ja Nickokin sekä tottakai three amigos tuntuvat olevan edelleen yhtä hyvässä vedossa kuin 20 vuotta sitten joten mikäs tässä on bändin tuotantoa kuunnellessa.
 
Live levyjä on mun mielestä ihan sopivasti, itse tykkään melkeinpä välillä enemmän kuunnella live levyjä, varsinkin Live after death on loistava sellainen. Noita kokelma julkaisuja en jaksa ostaa koska kaikki biisit löytyy jo levyiltäkin. Mielestäni kohtuu turhia julkaisuja. DVD:t on tullut kerättyä hyllyyn, on mukavaa katsella Early days:in vanhoja keikkoja, Rock in Rion keikkaa sekä dokumentteja bändin historiasta ja toki bändin jäsenien haastatteluja.
 
Maiden rules, ei tässä varmaan voi muuta sanoa. Loistava bändi sen varmaan osoittaa yhtyeen nykyinen suosio ja loppuunmyydyt keikat ympäri pohjolaa ja eurooppaa.
 
Ai niin, Janick on paras Maidenin jäsenistä.. = )

Eipä keikkaankaan oo tosiaan enää kuin puolitoista kk, yay.

Helsinkiin oon menossa kattomaa jälkimmäiselle illale. Toinen kerta. Up the Irons!

Kyllä. Paras bändi. Sabbathin kanssa raskaan musiikin aatelistoa.
 
Minun tarinani: Tuossa muutama vuosi takaperin olin Hesassa ja ostin ensimmäisen Sabbath- levyni. Isäukko oli aiemmin soittanut minulle Paranoidia ja Iron Mania, kaikki muut biisit olivat mielestäni pappojen humppaa.. Väite tosin osoittautui vääräki, kun kuuntelin ekaa levyäni, Never Say Dietä ja siellähän olikin Junior's Eyes ja muita loistavuuksia. Siitä sitten vuosi eteenpäin, kun levyjä oli jo alkanut kertyä, oli aika perustaa oma bändi. Kaverin kanssa(kitaristi, Maiden-fani) alettiin soittelemaan ja muutahan ei osattu kuin Paranoidin perusriffi.
 
Oli aika tutustua minunkin Maideniin. Aikoinaan väitin, että AC/DC:kin on paljon parempi bändi kuin Maiden(hyvä iron_man_90, älä kommentoi). Mielipide tietenkin muuttui, kun alettiin niiden biisejä opettelemaan. Nehän on vittu maailman hauskimpia ja parhaita biisejä soittaa!! Ja tottahan toki, Stevestä tuli suurin idolini, ylijumala. Nyt on minullakin jo lähes kaikki Maidenin levyt kerätty, enkä näe toista bändiä, joka voisi ikinä vaikuttaa minuun suuremmalla voimalla.
 
Parasta:
 
The Number Of The Beast
A Matter Of Life And Death
Seventh Son Of A Seventh Son
 
Siinä parhaat ja kaikki muut tulevat perässä, mutta yhtään huonoa Maiden-albumia en omista, enkä usko että on olemassakaan. Blazen aikoja en mene liioin kehumaan. Skriiiim foooor miiiii!!!

It's time to testify brothers and sisters and I want to know: Are you ready to testify? Are you ready? Up the irons, headbangers, earthdogs, rivet heads, hell rats and metal maniacs!
 
Veljet ja siskot! Tai veljet, eipä taida paljon siskoja näkyä näissä ketjuissa. Haluan kertoa teille, että minäkin olen nähnyt valon. Näin sen nuorena poikana ja se valo oli kirkas. Se tuli rumpuintron muodossa jatkuen viiltävällä kitarariffillä. Se tuli kuin olisin paennut vuorille! Elin kirkkaassa valossa pitkään, tunsin eläväni kuoleman jälkeen. Sen jälkeen valo sammui ja elin pimeydessä kauan, kunnes elämäni kääntyessä ehtoopuolelle näin valon uudelleen ja silmäni avautuivat jälleen! Elin uudelleen nuoruuteni innoituksen hetket ja hankin kaikki valonlähteet itselleni.
 
Suuri ilo nousi mieleeni, kun vuosituhannen vaihteessa itse ylipappi palasi saarnaamaan joukkojensa eteen. Vaikka valo on himmentynyt palaa se silti edelleen voimakkaalla liekillä, nuoruuden into on kääntynyt seesteiseen vanhuuteen. Mutta liekki palaa edelleen.
 
I once was blind, but now I see!

IRON MAIDEN - IRON MAIDEN
1980
 
Vuonna 2006 Iron Maiden on jyrännyt jo yli 30 vuotta, ja näin ollen on hyvä muistella alkuaikoja ja sitä mistä kaikki lähti. Vuotta 1980 elettäessä ei ollut vielä tietoakaan Bruce Dickinsonista eikä Pedon Numerosta. Iron Maiden kuitenkin oli ja eli leveästi hymyillen, sillä vuoden 1979 loppua kohti kulkiessa oli EMI napannut bändin haaviinsa ja levytyssopimus oli allekirjoitettu. Seuraavan vuoden puolella oli aika nauttia Maidenin ensimmäisestä kokopitkästä, jota sinkku Running Free oli jo menestyneesti pohjustanut. Kuulijakunta oli jo hankittu vuosikausien uutteralla pubikeikkailulla, ja biisimateriaali oli lukuisilla keikoilla löytänyt oikean muotonsa. The Soundhouse Tapes-demo oli julkaistu pienen painoksen EP:nä, ja äänite oli menestys. Ennakko-odotukset olivat siis korkeat, ja lopulta bändi vetäytyi Kingsway Studioille Lontooseen äänittämään albumia, Will Malonen toimiessa tuottajana.
 
Perustajabasisti Steve Harris ja kitarasankari Dave Murray ovat ainoat jäljelläolevat jäsenet tänä päivänä, jotka aikoinaan EMI:n levytyssopimukseen nimensä kirjoittivat, ja kaksikko on aina toiminut bändin kivijalkana. Steve Harrisin ollessa varsinainen kapteeni, on Murray soittanut rallit iloisesti hymyillen ja lopputulos on ollut hieno. Näiden iloisten rosvojen lisäksi bändin debyyttilevyllä kuullaan rummuissa Clive Burria (joka nyttemmin on vetäytynyt soittohommista MS-taudin takia) ja toisessa kitarassa on muuan Dennis Stratton, joka buukattiin hätäisesti bändiin äänityksiä silmälläpitäen. Vokaaleissa kuullaan Paul Di´Annoa, jonka punkhenkinen laulanta on Iron Maidenin aikaisemmassa tuotannossa eräs kantavista voimista. Näillä eväin äänitettiin albumi "Iron Maiden." Äänitysprosessi itse mahtoi olla melko helppo, olihan bändillä kappaleet jo valmiina ja soittotaitoakin löytyi runsaasti. Will Malonen osuudesta tuottamiseen on hivenen kiistelty, ja Steven sanojen mukaan Malone sysäsi päävastuun Harrisille, eikä albumia ole varsinaisesti ammattimaisesti tuotettu. Sen kuulee lopputuloksesta, mutta toisaalta ei näitä vanhoja klassikoita osaisikaan myöhempien albumeiden timanttisenkirkkailla soundeilla toteutettuina kuvitella.
 
Iron Maidenissa on aina ollut kyse hyvistä kappaleista, ja bändin debyytti sisältää monta sellaista kappaletta, jotka ovat bändin suurimpiin klassikoihin kuuluvia. Alkaen Prowlerin räkäisesti rullaavasta tykityksestä päättyen bändin nimibiisin kieroihin melodioihin. Albumia edeltänyt singlebiisi Running Free esittelee bändiä ajan hengen mukaan punk-henkisimmillään, kappaleen kompin jäädessä jauhamaan päähän. Transylvania esittelee bändin tyylitajua instrumentaalien suhteen, vaikka myöhempiin teoksiin verrattavissa Transylvania ei olekaan. Charlotte The Harlot on Dave Murrayn taidonnäyte jonka tarttuvat melodiat iskevät kerta toisensa jälkeen. Remember Tomorrow ja Strange World esittelevät Iron Maidenin hieman pehmeämpää puolta, ensiksi mainitun kiihtyessä loppua kohden kunnon heavymetal-runttaamiseksi, jälkimmäisen jäädessä hieman muiden biisien varjoon. Albumin parhaaksi vedoksi nousee Steven ensimmäinen eeppinen kappale ja bändin ehdottomaan parhaimmistoon kuuluva legendaarinen Phantom Of The Opera. Kappale esittelee samassa paketissa kaikki Iron Maidenin tunnuksenomaiset piirteet tahtilajinvaihdoksista kitaraharmonioihin ja soolojuoksutuksiin.
 
Kokonaisuus jää niin kappaleiltaan kuin soitoltaankin hieman karkeaksi, mikä kuitenkin sopii näihin kappaleisiin täydellisesti. Peruselementit kitaraharmonioista kaikkeen muuhun ovat jo kasassa, ja bändin muusikkous on debyyttilevyksi hyvällä tasolla, joskaan tämän levyn kitarasooloista ei voine puhua edes samassa lauseessa myöhempien albumeiden mestariteosten kanssa. Kitararatkaisut menevät lähinnä Dave Murrayn piikkiin, Dennis Strattonin toimiessa lähinnä linjan täydennyksenä ja kiertuevahvistuksena. Eipä mies suurta huomiota saanut, ja hänen seuraajansa Iron Maidenissa viimeistään sinetöi miehen jäämisen pienemmän piirin tietoon. Paul Di´Annon räkäisen punkmainen vokalisointi, Clive Burrin eläimellinen rumpalointi ja Steve Harrisin melodinen bassojuoksuttelu ovat kaikki kiintopisteitä, joita ilman ei tämän albumin kappaleita voisi kuvitella esitettävän.
 
Kaikenkaikkiaan Iron Maiden on oiva taidonnäyte tästä myöhemmän heavymetalin suurimpiin kuuluvan yhtyeen alkuajoilta, ja vaikka kokonaisuus jää karkean hiomattomaksi, ovat peruselementit jo kasassa. Hyvistä kappaleista Iron Maidenissa on aina ollut kysymys, eikä tästä ole lipsuttu yhdenkään albumin kohdalla.
 
4/5

Onhan Maidenia tullut kuuneltua n. 15 vuotta. Aikoinaan innosti ja soittelin myös paljon Maidenia kun kitaransoiton aloitin, mutta sittemmin alkoi tajuamaan, että mitä uutta bändi on saanut aikaan ekojen viiden levynsä jälkeen? Eipä mitään.
 
Nykyään Maiden soi yleensä kännissä (vrt. Final Countdown) ja coverien muodossa. Jotenkin Dickinsonin laulu on vain alkanut vituttamaan. Hyvinhän tuo laulaa, mutta kuten biisitkin, laulu on aina sitä samaa.
 
Livenä nähty pari kertaa, mutta ei iske. Lähinnä Dickinsonin huonojen lavasuoritusten vuoksi. Jaksaahan se juosta, mutta keskittyisi siihen laulamiseenkin välillä. Gers vituttaa myös.
 
Enpä olisi asiaa voinut paremmin mainita, tosin oon kuunnellu vaan 5 vuotta ja siitäkin viimeiset vuodet yhä vähenemässä määrin. Ja livenä en oo nähny, enkä kyllä mee kattomaankaan...

Olen varmaan ainoa, joka pitää enemmän Di'Annon aikaisesta Maidenista, mutta ihastuinkin aikoinani bändiin "Purgatoryn" ja Killers -levyn kautta. Minkäs teet, se huuma ei ole laskeutunut vieläkään, kiljukoon Dickinson hainsa vaikka millä aksentilla. Ei silti, todella hyviä levyjä on yhtye saanut aikaan, juuri sellaisia, joita kuuntelen mielelläni. Mutta se oli se Killers silloin, ja se on se Killers nyt... ehkä jopa aina?

Olen varmaan ainoa, joka pitää enemmän Di'Annon aikaisesta Maidenista, mutta ihastuinkin aikoinani bändiin "Purgatoryn" ja Killers -levyn kautta. Minkäs teet, se huuma ei ole laskeutunut vieläkään, kiljukoon Dickinson hainsa vaikka millä aksentilla. Ei silti, todella hyviä levyjä on yhtye saanut aikaan, juuri sellaisia, joita kuuntelen mielelläni. Mutta se oli se Killers silloin, ja se on se Killers nyt... ehkä jopa aina?
 
mun mielestä homma on vaan niin. notta Di'Annon ääni vain kuulostaa jotenki ärsyttävältä, tuntuu kuin se ei vain osaisi laulaa, mutta pakottaa itsensä laulamaan.
 
_Oma mielipiteeni_

Olen varmaan ainoa, joka pitää enemmän Di'Annon aikaisesta Maidenista...
 
Et toki. Killers taitaa olla myös mun suosikki Maidenilta X Factorin ja Iron Maidenin ohella.

IRON MAIDEN - KILLERS
1981
 
Edellisvuonna ilmestynyt debyytti todellakin potkaisi Iron Maidenin matkan käyntiin, eikä laakereilla jääty lepäilemään vaan uutta studioalbumia alettiin kiivaasti valmistella. "Iron Maiden" oli saanut loistavan vastaanoton niin fanien kuin median keskuudessa nousten Englannin albumilistan sijalle 4. Ahkerana keikkabändinä tunnetulle ryhmälle löytyi kysyntää entistä enemmän, ja yleinen kiinnostus bändiä kohtaan oli huipussaan. Toinenkaan studiosessio ei ollut bändille kovin haastava, sillä Killersin kappaleet ovat debyyttialbumin tavoin vuosikaudet ennen julkaisuaan setissä pyörineitä, oikean muotonsa löytäneitä kappaleita. Bändi kuitenkin koki pari merkittävää muutosta ennen kuin albumin äänitys todella saattoi alkaa.
 
Debyyttialbumin äänityksiä silmälläpitäen bändiin hätäisesti buukattu Dennis Stratton sai lähteä. Kiertue Kissin kanssa oli aiheuttanut närää, eivätkä henkilökemiat enää sopineet yhteen. Tuuraajaa ei tarvinnut kovin kaukaa hakea, ja toiseen kitaraan pyydettiin pian Dave Murrayn vanhaa lapsuuden soittotoveria, Adrian Smithia. Mies oli jo ennen Strattonia saanut kutsun bändiin, mutta omien bänditouhujensa takia oli tällöin kieltäytynyt kutsusta. Toinen merkittävä muutos debyyttiin nähden löytyi tuottajapuolelta. Ritchie Blackmore oli soittanut Martin Birchille Iron Maidenin debyyttiä, ja sanonut Birchille että tämän pitäisi tuottaa bändiä. Deep Purplelle ja Black Sabbathillekin klassikoita tuottanut Birch innostui bändistä, ja pian olikin Maidenilla tuottaja valittuna toisen levynsä äänityksiä varten. Ilmeisen onnistunutta yhteistyö oli alusta alkaen, sillä Martin Birch tuotti bändiä vuoteen 1993 asti, ja on "vastuussa" kaikista suurimmista Maiden-klassikoista.
 
Killers on monessa suhteessa Iron Maidenia kehittyneempi albumi. Soundipuolella on otettu huima harppaus eteenpäin onnistuneen tuottajavalinnan ansiosta, ja bändin yleissoundi on rennon livemäinen. Musiikillisesti Iron Maiden on kehittynyt aina, ja tälläkin albumilla kuullaan parempaa soittoa. Kuten sanottu, kappaleet olivat bändille jo vanhoja tuttuja, eikä itse albumia varten tarvinnut paljon biisimateriaalin kanssa touhuta. Kahden kitaran harmoniat, Maidenin tavaramerkki, ovat Killersillä jo edeltäjää paremmin hallussa, ja tällä kertaa niitä esitetäänkin jo legendaarisen kaksikon Murray/Smith-toimesta. Paul Di´Anno on Killersillä parhaimmillaan, vaikka mies itse taitaa pitääkin Killersiä kehnona albumina. Clive Burr ja Steve Harris vastaavat onnistuneesti rytmiryhmän tehtävistä, kuten aina.
 
Kappalemateriaali on kautta linjan tasaisen vahvaa, yhtä pienehköä notkahdusta lukuunottamatta. The Ides Of March käynnistää albumin mahtipontisen voimakkaasti, ja tämän jälkeen albumi pääsee jyräämään omalla painollaan. Heti albumin alkupuolella kuullaan joitakin ikivihreitä Maiden-klassikoita, kuten tänä päivänäkin keikkasetissä viihtyvä Wrathchild, mahtava teatterirepäisy Murders In The Rue Morgue ja viime vuoden nostalgiarundillakin kuultu nopean jyräävä Another Life. Ghengis Khan ja Purgatory esittelevät Maidenin nopeampaa puolta runsaiden riffien ja melodiajuoksutusten höystäminä. Prodigal Son jää oikeastaan albumin ainoaksi heikoksi kappaleeksi, sen rauhallisen tunnelmoinnin erottuen liikaa muun kappalemateriaalin tyylistä. Innocent Exile on yksi Iron Maidenin vanhimpia kappaleita, jossa Steve pääsee kunnolla revittelemään bassollaan. Drifter kuljettaa melodioineen albumin loppua kohti tehokkaasti. Albumin ehdottomasti parhaaksi vedoksi nousee maaninen nimi biisi Killers, jonka synkät melodiat ja hiiviskelevä alku nostattavat aina kylmän väreet selkään.
 
Kokonaisuutena Killers on erittäin pätevä esitys, ja debyyttialbumin tapaan on periaatteessa vain kokoelma Maidenin alkuaikojen keikkabiisejä. Tällaisenaan se esittelee mahtavaa melodista heavymetalia, tyylitajuisesti toteutettuna. Albumina Killers on jäänyt pahasti muiden Maiden-kiekkojen varjoon, ja täysin syyttä. Allekirjoittanut pitää sitä klassista The Number Of The Beastia parempana kokonaisuutena. Killers on eräs useiten kuuntelemistani Maiden-albumeista, eikä se menetä hohtoaan koskaan. Bändi kuulostaa livemäiseltä ja eloisalta, kokonaisuudessa on mukana paljon nuorta innokkuutta ja paloa, jollaista voi löytää ainoastaan bändien ensimmäisiltä levyiltä.
 
Killers on mahtava Iron Maiden-albumi, jota voi suositella vaikka ensimmäiseksi tutustumiseksi bändiin. Tiukka kokonaisuus ajan parhaita heavymetal-klassikoita tyylikkäästi toteutettuna.
 
__ 4½/5

Iron Maiden on harvinaisen tylsä bändi. Sävellykset ja kappaleiden rakenteet ovat keskinkertaisia tai muuten vaan tylsiä, eikä niissä ole mitään tarttumapintaa, jopa soolot ovat mielikuvituksettomia. Pidän kuitenkin Dickinsonista laulajana, mutta eipä se paljon sitä tilannetta pelasta, että ei sitä Maidenia vaan jaksa kuunnella. Parempia bändejä löytyy vaikka millä mitalla. Kaikki bändin suurimmat hititkin ovat erittäin tylsiä, ennalta-arvattavia ja simppeleitä sointukiertoja myöten.

Iron Maiden on harvinaisen tylsä bändi. Sävellykset ja kappaleiden rakenteet ovat keskinkertaisia tai muuten vaan tylsiä, eikä niissä ole mitään tarttumapintaa, jopa soolot ovat mielikuvituksettomia. Pidän kuitenkin Dickinsonista laulajana, mutta eipä se paljon sitä tilannetta pelasta, että ei sitä Maidenia vaan jaksa kuunnella. Parempia bändejä löytyy vaikka millä mitalla. Kaikki bändin suurimmat hititkin ovat erittäin tylsiä, ennalta-arvattavia ja simppeleitä sointukiertoja myöten.
 
yksinkertaisuus.. mitä vikaa siinä on? pitäisikö aina olla sellaisia ihmeriffeja ja sointukiertoja, joita olisi mahdoton seurata? tosin kaikilla saa olla mielipiteensä. en tuomitse, yleensä.

Ihan Ok. Muutamia hienoja juttuja ja sooloja siellä täällä, mutta siihen se jääkin. Henkilökohtaisesti parhaimpana levynä pidän Debyyttiä. Mielestäni Di'anno on karismaattisempi laulaja, kuin Dickinson. En itse asiassa edes pidä Dickinsonin älinästä.

yksinkertaisuus.. mitä vikaa siinä on? pitäisikö aina olla sellaisia ihmeriffeja ja sointukiertoja, joita olisi mahdoton seurata? tosin kaikilla saa olla mielipiteensä. en tuomitse, yleensä.
 
Ei tarvitse olla ihmeriffejä ja saa olla yksinkertaista. Mutta kun Maideni ei osaa tehdä kunnolla edes sitä yksinkertaista, ei jaksa mielenkiinto säilyä.

Olen varmaan ainoa, joka pitää enemmän Di'Annon aikaisesta Maidenista, mutta ihastuinkin aikoinani bändiin "Purgatoryn" ja Killers -levyn kautta. Minkäs teet, se huuma ei ole laskeutunut vieläkään, kiljukoon Dickinson hainsa vaikka millä aksentilla. Ei silti, todella hyviä levyjä on yhtye saanut aikaan, juuri sellaisia, joita kuuntelen mielelläni. Mutta se oli se Killers silloin, ja se on se Killers nyt... ehkä jopa aina?
 
Et todellakaan ole. oon aina pitäny Di`annon laulusta enemmän ku Dicksinsonin. Ei Dickinsonkaan hunosti laula, mutta siinä Di`annon äänessä on vaan sitä jotain

IRON MAIDEN - THE NUMBER OF THE BEAST
1982
 
Jos Iron Maiden ja Killers olivat tasaiseen tahtiin nostaneet Iron Maidenia kartalle, oli viimeistään vuoden 1982 The Number Of The Beast todellinen merkkipaalu, joka sinetöi yhtyeen nousun maailman suurimpien heavymetal-bändien joukkoon. "The Number Of The Beast" on eräs metallimaailman tunnetuimmista albumeista, josta kuulemisesta tuskin kukaan metallifani on voinut välttyä. Kolmannella pitkäsoitollaan Iron Maiden löysi vihdoin oman soundinsa, ja vaikka kokoonpano olikin vielä yhtä miestä vajaa klassisesta kokoonpanosta, olivat perusasiat jo kohdallaan. The Number Of The Beast nousi ilmestyttyään suoraan Englannin listaykköseksi, ja toimi todellisena lippulaivana bändin Amerikan valloitusta silmällä pitäen. Albumi aloitti tasaisen nousukiidon huimaan suosioon, joka ei näyttänyt päättyvän ollenkaan.
 
Tärkein yksittäinen muutos Killersiin on tietysti vokalistivalinta. Beastilla äänihuuliaan aukoo ensimmäistä kertaa Maidenin riveissä legendaarinen Bruce Dickinson, joka päätyi Maideniin edellisvuoden puolella Samsonin joukoista. Adrian Smith ja Dave Murray kitaroissa, Steve Harris bassossa ja vielä kerran Clive Burr rummuissa lähdettiin nauhoittamaan kolmatta kokopitkää, josta oli tuleva klassikko. Tällä kertaa myös kappalemateriaalin suhteen oli eroava tilanne edellislevyihin nähden. Yhtäkään kappaletta ei ollut enää varastossa, ja bändi joutui ensimmäistä kertaa kirjoittamaan kaikki kappaleet nimenomaan tulevaa albumia varten. Iron Maiden ja Killers olivat puhdistaneet arkistot, ja alkuaikojen keikkabiiseistä ei ollut TNOTB:a tehdessä enää yhtäkään jäljellä. Killers oli saanut lehdistössä negatiivista palautetta, ja odotukset olivat varmasti ristiriitaiset. Paul Di´Annon potkut saivat jotkut fanit vannomaan yhtyeen kuolemaa. Eivätpä enempää väärässä olisivat voineet olla.
 
Martin Birch tuottajanaan vetäytyi bändi Battery Studioille Pedon Numeroa tekemään.
Kappalemateriaalin suhteen tuskin tarvitsee epäilyksiä esittää, ja albumi onkin yhtä klassikkoa alusta loppuun. Levyn soundit ovat Maidenille tyypillisesti hyvät ja eloisat, joskin tällä saralla oli vielä paljon parannusta luvassa. Steve Harris on yksin kirjoittanut albumille viisi kappaletta, joista kaksi päätyi singleiksi. The Number Of The Beast ja Run To The Hills julkaistiin sinkkuina, ja nämä legendaariset kappaleet kuuluvat yhä tänä päivänä bändin keikkasettiin. Invaders on pätevä startteri ja vauhdikas kappale, joka käynnistää albumin hienosti. Children Of The Damned alkaa rauhallisesti, mutta kasvaa uhkaavan tunnelman alaisena loppua kohden rankaksi heavy-rypistelyksi, tuoden mieleen debyyttialbumin Remember Tomorrown. The Prisoner ja 22 Acacia Avenue ovat Steven yhdessä Adrian Smithin kanssa tekemiä kappaleita, joista ensiksimainitussa kerrotaan samannimisestä TV-sarjasta. 22 Acacia Avenue taas on Smithin aiemmasta bändistään mukana tuoma klassikko, joka on tarinaltaan jatkoa debyyttilevyn Charlotte The Harlotille.
Gangland on Clive Burrin ja Smithin yhdessä tekemä kappale, ja vaikka yritystä löytyy, jää kappale väkisinkin muiden varjoon ollen albumin selvä väliinputoaja. Hallowed Be Thy Name on albumin paras kappale, ja yksi kaikkien aikojen suurimmista Maiden-klassikoista. Alkaen kuoleman kelloista päätyen sekopäiseen heavyjuoksutukseen ja poukkoileviin kitarasooloihin.
 
The Number Of The Beast on hyvä albumi, jolla kuitenkin tietyt kappaleet ovat kärsineet kulumisessta. The Number Of The Beast ja Run To The Hills ovat jo livesetissä sen verran kulutettuja, ettei niitä jaksa enää albumiversioinakaan kuunnella. Muuten albumi sisältää Ganglandia lukuunottamatta hienoa tavaraa, joista varsinkin Children Of The Damned jää nykypäivänä liian vähälle huomiolle. Bruce Dickinson laulaa loistavasti. Miehen Maiden-debytoinnilla kuullaan mielestäni vapautuneen nuorta laulua, eikä Dickinson koskaan päässyt samalle tasolle fiiliksen suhteen vaikka hänen tekniikkansa kehittyi koko ajan. Monet ovat sanoneet TNOTB:lla Brucen suoritusten jäävän myöhempien jalkoihin, mutta minä edustan taas toista kantaa. Pedon Numero jää Clive Burrin jäähyväisalbumiksi Maidenin parissa, miehen eläimellisen soiton jäädessä ainakin allekirjoittaneen mieleen. Tällä albumilla Maiden totaalisesti löysi itsensä, ja tämän jälkeen julkaistiin monia sellaisia albumeita, joita nykyään pidetään heavyn suurimpina klassikoina. The Number Of The Beast käynnisti Iron Maidenin kehityskaaren ja potkaisi bändin kovaan suosioon, joka jatkui ylöspäin vuosikausien ajan.
 
The Number Of The Beast on yksi metallimusiikin suurimmista klassikoista, ja esittää kuulijalle hyvää, parhaimmillaan loistavaa Iron Maidenia bändin suurimman murroskauden ajalta.
 
___4/5