Yleistä keskustelua musiikista ›

Siihen kovaan volumeen on kyllä ihan treenikämpiltä lähtevät käytännön syyt. Nykyajan rumpalit eivät enää ole mitään Ringo Starreja Charlie Wattsista puhumattakaan, vaan paukuttavat todella kovaa. Kyllä tehokkaammankin putkivahvistimen joutuu säätämään jo pääteputkisäröä tuottaville tasoille, että sopivasti kuuluu. Näin siis ainakin bändeissä joissa olen itse soittanut, enkä muunlaisissa haluaisi soittaakaan. Keikoillahan sitä lavavolumea pitää sitten yrittää pitää paljon alempana, mikä tuottaa usein hankaluuksia. Kokonaan eri asia on sitten nämä jäähalli-kokoluokan keikat, joissa volumea alkaa järjestäen olemaan liikaa suojaamattomille korville.

. Rollarit olivat asenteeltaan mielestäni enemmän rock, kuin Beatles.
Asenne oli aika pitkälti markkinointia jonka hyödyn Jagger ja Oldham huomasivat. Tässä oli nuorisolle "kapinallisia". Beatle pojilla oli myös omat happo juttunsa joita ei niin paljon ruodittu julkisuudessa. Musiikillisesti tai jotain sellaista, Beatlesien rock coverit löivät menossa Rollarit mennen tullen. Kuunnelkaapa vaikkapa versio Long tall Sally

Niinhän tuo "kirkuva kääpiö" laulaa, mutta sillon olikin 70-luku. Pirun kova biisi kyllä. Ja kyllähän Black Metalkin tarkoitti jotain ihan muuta 80-luvulla kuin nykyään. Eikä Dio, vaikka jumalaa kai tarkoittaakin, määrää mikä sana tarkoittaa mitäkin.
 
Ja kuten olen joskus aikaisemminkin sanonut:
Paska biisi on paska biisi vaikka sitä soittais tuhannella desibelillä, kiljoona biljoonaa wattisilla vahvareilla, mutta hyvä rock-biisi vaan paranee kovemmalla volalla.

Asenne oli aika pitkälti markkinointia jonka hyödyn Jagger ja Oldham huomasivat. Tässä oli nuorisolle "kapinallisia". Beatle pojilla oli myös omat happo juttunsa joita ei niin paljon ruodittu julkisuudessa. Musiikillisesti tai jotain sellaista, Beatlesien rock coverit löivät menossa Rollarit mennen tullen. Kuunnelkaapa vaikkapa versio Long tall Sally
 
Tohon viimeiseen vaan vanhana puritaanina totean, että meno ja draivi Beatle:ssa perustu vaan Lennonin ja McCartneyn loistaviin lauluihin (siis ääniin), live-soitossa Rollarit pesi Beetlet 6-0 jo kultaisella kuuskyt-luvulla.
 
Edit: ajatus-korjaus

Baariblues oli kovaäänistä musiikkia, sen piti kantaa yli juopuneiden mokelluksen. Markkinamiehet huomasivat, että myös valkoinen amerikkainen nuoriso kuunteli tätä "viidakkomusiikkia" ja alkoivat hyödyntää huomiotaan kaupallisesti. Varhainen rock'n'roll oli bluesin tavoin usein kovaäänistä, rajua musiikkia sen ajan mittapuulla mitattuna.
 
Seuraavalla vuosikymmenellä monet rockartistit hakivat niinikää vaikutteita musiikkiinsa bluesin ja varhaisen rock'n'rollin parista. Niitä pidettiin "aitona asiana" ja sitä kautta myös kovaäänisyydestä ja rajuudesta tuli kuin vahingossa osa "aitoutta". Mitä kovempaa soitat / huudat, sitä "rehellisempi" ja "aidompi" olet.
 
60-luvun kulkiessa kohti loppuaan, tätä kovaäänisyyttä ja näennäistä rajuutta käytettiin yhä useammin tehokeinona tuomaan "aitoutta" rockiin, vaikkei siinä olisi ollut mitään sen kummempaa sisältöä. Kuluttaja oli jo saatu uskomaan "rajuuden" synnyttämään mielikuvaan aitoudesta, oli itse musiikki ja sen "rajuus" kuinka teennäistä tahansa. Myytti oli syntynyt ja elää edelleen.

Ero Beatlesin ja Rollaattorien välillä on se että kun Fab Four laulaa "I want to hold your hand", Rollaattorit laulaa "Lets spend the night together"
 
Ero niiden välillä oli se, että kun rollarit löhösivät britanniassa paremman väen taidekouluissa ja kauppaopistossa, Beatlesit elättivät itsensä soittamalla Hampurin huorabaareissa...
 
Mutta Rock'n'Roll on siis oikeasti tätä: Keskiluokkaisilla valkoisilla pojilla, jotka ovat huonoja urheilussa eivätkä ole erityisen rikkaasta perheestä, on vaikeuksia päästä tyttöjen pöksyihin ja näin lisääntymään. Olemalla Rok nämä mahdollisuudet jonkin verran paranevat.

Minulle riittää seuraava: Paul Mc Cartney - Eleanor Rigby. Ja John Lennon - A Day In The Life.

Baariblues oli kovaäänistä musiikkia, sen piti kantaa yli juopuneiden mokelluksen. Markkinamiehet huomasivat, että myös valkoinen amerikkainen nuoriso kuunteli tätä "viidakkomusiikkia" ja alkoivat hyödyntää huomiotaan kaupallisesti. Varhainen rock'n'roll oli bluesin tavoin usein kovaäänistä, rajua musiikkia sen ajan mittapuulla mitattuna.
 
Seuraavalla vuosikymmenellä monet rockartistit hakivat niinikää vaikutteita musiikkiinsa bluesin ja varhaisen rock'n'rollin parista. Niitä pidettiin "aitona asiana" ja sitä kautta myös kovaäänisyydestä ja rajuudesta tuli kuin vahingossa osa "aitoutta". Mitä kovempaa soitat / huudat, sitä "rehellisempi" ja "aidompi" olet.
 
60-luvun kulkiessa kohti loppuaan, tätä kovaäänisyyttä ja näennäistä rajuutta käytettiin yhä useammin tehokeinona tuomaan "aitoutta" rockiin, vaikkei siinä olisi ollut mitään sen kummempaa sisältöä. Kuluttaja oli jo saatu uskomaan "rajuuden" synnyttämään mielikuvaan aitoudesta, oli itse musiikki ja sen "rajuus" kuinka teennäistä tahansa. Myytti oli syntynyt ja elää edelleen.
 
Tässäpä mainiota pohdintaa, alkaa jo tuntumaan että näinhän se menee. Tuo "aitouden" käsite, ja mitkä mekanismit sen ovat luoneet olisi parhaimmillaan kokonaisen uuden keskustelun aihe. Koska Rock musiikki on tavallaan kuitenkin toisista musiikkityyleistä (blues, bluegrass, country ym). lainattujen aineksien muokkaamista, on se "aitouden" vaatimuskin tavallaan pohjaa vailla.
 
Harmittaa vain huolimaton keskustelunavaukseni, kun yritin avata juttua nimenomaan rockin volyymeistä. No onneksi tuli Blue Moon eksyneeksi tänne.

Tässäpä mainiota pohdintaa, alkaa jo tuntumaan että näinhän se menee.
 
Hyvä jos kelpasi, vaikka melkoisen yksinkertaistettu selitys olikin. Tämänkaltaista keskustelua olisi mielenkiintoista käydä enemmänkin mutta kiinnostuneita ei oikein tunnu löytyvän.
 
Tuo "aitouden" käsite, ja mitkä mekanismit sen ovat luoneet olisi parhaimmillaan kokonaisen uuden keskustelun aihe. Koska Rock musiikki on tavallaan kuitenkin toisista musiikkityyleistä (blues, bluegrass, country ym). lainattujen aineksien muokkaamista, on se "aitouden" vaatimuskin tavallaan pohjaa vailla.
 
Noinhan se on. Toinen seikka on, että kaupalliset intressit olivat jo rockin syntyessä huomattava osa sitä. Rock on useimmiten lähinnä populaarikulttuuria ja sellaisena sen yleisön makutottumuksia on tavattoman helppo ohjailla etenkin 60-luvun loppupuolelta jatkuneessa tilanteessa, jossa kilpailua ei käytännössä ole riippumattomien levy-yhtiöiden hävitessä lopullisesti pelin major-yhtiöille.
 
Lukemiseksi: Charlie Gillett: Sound of the City, Revisited Edition.

Noinhan se on. Toinen seikka on, että kaupalliset intressit olivat jo rockin syntyessä huomattava osa sitä.
 
Olisikin mielenkiintoista tietää kuinka paljon vanhojen klassikoiden syntyyn on vaikuttanut taiteilijan vapaus ja kuinka paljon manageroinnin ja levy-yhtiöiden talutusnuora (Beatles, Rollarit, Dylan yms.) Vaikka artistit ovat enenmän tai vähemmän kertoneet tehneensä aina oman päänsä mukaan, epäilen, että ohjeita ja päätöksiä ovat tehneet jo varhaisesta alusta managerit ja myöhemmin levy-yhtiöt. Eikös jo Elviksellä ollut se "Kenraali" (ei tu nimi mieleen) joka ajoi koko junaa ja Elvis vaan lapioi hiilet pesään. Beatleksen alkuajan image pukuineen oli taustaryhmien päätös. Lennon kertoi jossain jutussa kadehtineensa Rollareita siinä mielessä, että ne sai olla kapinallisia. Ehkä tämä oli osasyy siihen, että Beetle homma meni lopussa överiksi.
 
Aikanaan markkinointiin riitti helpommin pelkkä staran otsikoissa olo (huumeet ja pidätykset yms.) Nykyään joudutaan tekemään kaikki markkinointi- ja imagesuunnitelmat, siis pelkkää tuotteistamista.
 
Olihan esim. Rollarit ns. äänekäs bändi, aurinkoisen 60-luvun musta keskiyö, joka omalta osaltaan johdatti rock musaa siihen missä nyt ollaan, mutta edelleen olen sitä mieltä, että volyymi-musa alkoi Henkasta, Claptonista ja vaikkapa Yardbirds:sta. Itseasiassa Englannista, USA:ssa oltiin vaan kukka hatussa LOVE ja kuunneltiin Dylania ja Joan Baez:ia..Kunnes Hendrix meni takaisin kotiin ja Montereyhyn. Loppu lienee historiaa.

Olisikin mielenkiintoista tietää kuinka paljon vanhojen klassikoiden syntyyn on vaikuttanut taiteilijan vapaus ja kuinka paljon manageroinnin ja levy-yhtiöiden talutusnuora (Beatles, Rollarit, Dylan yms.) --- Lennon kertoi jossain jutussa kadehtineensa Rollareita siinä mielessä, että ne sai olla kapinallisia. Ehkä tämä oli osasyy siihen, että Beetle homma meni lopussa överiksi.
 
En mä sinänsä hirveästi epäile "taiteilijan vapautta" näissä esimerkeissäsi, vaikka markkinamiehillä varmaan osuutensa onkin.
 
Sen sijaan hämmästelen, kuinka nopeasti vaikkapa Rollarit ja Beatles menestyksensä myötä näyttävät taantuneen samaan "keskiluokkaiseen tyytyväisyyteen", jolle olivat aiemmin irvailleet (= elvis-ilmiö). Molempien siteet sen musiikin luonteeseen, joka niitä oli innoittanut, tuntuvat katkenneen.
 
Jagger esitti rajua blueslaulajaa käyden läpi mustan musiikin eri variaatioita vaihtelevalla menestyksellä. Beatlesistä tuli "maailman kekseliäin pop-yhtye" ja lahjakkaiden lauluntekijöidensä avulla se pystyi muuntamaan lähes minkä tahansa musiikillisen vaikutteen hitiksi, riippumatta siitä, kuinka kaukaa haettu vaikute oli kulttuurellisesti yhtyeen jäsenten taustaa vasten.
 
Esittikö kumpikaan enää musiikkia, joka jotenkin peilasi esittäjiään, oli "aitoa"? Vai oliko se lähinnä yleisön odotusten täyttämistä? Populaarikulttuurissa sillä ei ole merkitystä.
 
---edelleen olen sitä mieltä, että volyymi-musa alkoi Henkasta, Claptonista ja vaikkapa Yardbirds:sta.
 
Olet varmaankin pitkälle oikeassa. Tähän "uskottavuutta volyymillä - kampanjaanhan" lähti sitten mukaan ainakin hetkellisesti lähes kaikki sen ajan rajummat rockyhtyeet, the Who, Cream jne. Ja bluespohjaltahan ne kaikki pitkälti ponnisti.

Olet varmaankin pitkälle oikeassa. Tähän "uskottavuutta volyymillä - kampanjaanhan" lähti sitten mukaan ainakin hetkellisesti lähes kaikki sen ajan rajummat rockyhtyeet, the Who, Cream jne. Ja bluespohjaltahan ne kaikki pitkälti ponnisti.
 
Olisiko tässäkin osaltaan mukana tämä maskuliinisuuden korostaminen? Kun ei enää pysty fyysisyydellä oikein sitä miehisyyttään korostamaan, niin korostettakoon sitä jollain muulla. Ja isoilla kamoillahan se käy, samoin suurilla volyymeillä. Joku Deadin- Wall of sound on sitten se täydellistetty manifestaatio tästä.
 
Minulle -70 luvun mielenkiintoisin ilmiö, progressiivinen rock taisi olla jopa hiljaisempaa kuin se bluespuoli rockista. Ainakin kun tutkii niitä laitepuolia, oli vaikkapa Jethro Tullilla huomattavasti pienemmät laitteet kuin Creamilla. Ehkä se juttu oli sitten ne "vaikeat" biisit. Ja tämä kehityshän taisi vasta alkaa silloin -70 luvulla, ja ylettömyyksiin siinä suhteessa menemisestä vastaavat oikeastaan vasta -80 luvun puolella aloittaneet progemetallibändit. Nämä progemetallibändit tuntuvat kyllä ottaneen tosissaan myös tuon äänenpaineen ylettömyyden.

Jagger esitti rajua blueslaulajaa käyden läpi mustan musiikin eri variaatioita vaihtelevalla menestyksellä. Beatlesistä tuli "maailman kekseliäin pop-yhtye" ja lahjakkaiden lauluntekijöidensä avulla se pystyi muuntamaan lähes minkä tahansa musiikillisen vaikutteen hitiksi, riippumatta siitä, kuinka kaukaa haettu vaikute oli kulttuurellisesti yhtyeen jäsenten taustaa vasten.
 
Näitä kun verrataan niin mun nähdäkseni esim. Beatles ajautui lopulta tilanteeseen jossa musiikki oli jo niin suurta ja sovitettua, ettei se enää onnistunut livenä, Rollarit yritti samaa (Satanic Majestic Rollareiden STG Pepper ) ja epäonnistui, onneksi. Rollarit teki Jumping Jack:n ja palasi "juurilleen" perus R & R'n pariin ja Beatles loppui, pitkälti ymmärtääkseni siihen, että McCartney halusi soittaa livenä, Harrison ei, Ringo oli jo pölyssä, Lennon Yokon kanssa lakanan alla. Rollareista Brian Jones potkittiin pois pitkälti sen takia, ettei ollut enää soittokunnossa. Jumping Jack Flash :sta Tattoo You:hon on se "väli" miksi Rollarit on mulle ollut se "suurin juttu".
 
Jagger ja kaiketi tässä kohtaa Richards tekivät viisaasti todetessaan, että he ovat vaan se simppeli R & R'n bändi. Beatles ei koskaan ole sytyttänyt minua samalla tavalla. En kiistä heidän kykyään lauluntekijöinä ja varsinkin Lennonin ja Maccan kyvyt laulajina ovat vertaansa vailla rockmusiikin historiassa, mutta mutta.. esim. Lennonin performance ja poikkitaiteellisuus on vienyt maun monesta jutusta. Okei ehkä mun älli ei riitä ymmärtämään moisia.
 
Jaggerin esittämä blueslaulaja on hänen omien sanojensa mukaan kopioitu James Brown'lta ja Ike & Tina Turnerilta. Siinä mielestäni Rollarit ovat tehneet ison kiitoksen Amerikkalaiselle mustalle bluesille, että he eivät ole koskaan kiistäneet esikuviaan, ovat pikemminkin tuoneet heitä todelliseen julkisuuteen (esim. vaikka Muddy Waters)
 
Kyllähän Rollareiden 80 ja 90-lukujen laskelmoitu kaupallisuus on ollut silläkin saralla esimerkkinä ja "standardina" monelle musiikkibisneksessä, mutta koska Keith Richards on cool ja maailman paras kitaristi se hyväksytään, ainakin täällä meillä :)

Olisikin mielenkiintoista tietää kuinka paljon vanhojen klassikoiden syntyyn on vaikuttanut taiteilijan vapaus ja kuinka paljon manageroinnin ja levy-yhtiöiden talutusnuora (Beatles, Rollarit, Dylan yms.) Vaikka artistit ovat enenmän tai vähemmän kertoneet tehneensä aina oman päänsä mukaan, epäilen, että ohjeita ja päätöksiä ovat tehneet jo varhaisesta alusta managerit ja myöhemmin levy-yhtiöt.
 
Tietynlainen imago on varmasti ollut erittäin keskeinen menestystekijä mainitsemillesi bändeille. On melko vaikeaa arvioida mitkä asiat juontuvat itse bändistä ja mitkä esimerkiksi levy-yhtiöstä, mutta olen melko varma, että esimerkiksi Rollareiden "kapinallinen" imago on ollut täysin harkittua myös itse bändin puolelta.
 
Imagon merkityksestä kertoo esimerkiksi se, että bluespohjainen musiikki alkoi kelvata amerikkalaisille massoille vasta, kun brittibändit toivat sen takaisin hyvin pienin muutoksin.

Rock on kaikkea sitä, mitä nykyajan teinien suosikkimusiikki ei ole.

R R for E: Näitä kun verrataan niin mun nähdäkseni esim. Beatles ajautui lopulta tilanteeseen jossa musiikki oli jo niin suurta ja sovitettua, ettei se enää onnistunut livenä, Rollarit yritti samaa (Satanic Majestic Rollareiden STG Pepper ) ja epäonnistui, onneksi. Rollarit teki Jumping Jack:n ja palasi "juurilleen" perus R & R'n pariin ja Beatles loppui, pitkälti ymmärtääkseni siihen, että McCartney halusi soittaa livenä, Harrison ei, Ringo oli jo pölyssä, Lennon Yokon kanssa lakanan alla.
 
Lisätään tähän, että kyllähän myös Beatles - tai ainakin Lennon - palasi heti "Pepperin" surrealististen kokeilujen jälkeen suoraviivaisempaan ilmaisuun, joka oli huomattavasti lähempänä yhtyeiden musiikin alunperin synnyttäneen musiikin ajatusta tunteiden ilmaisusta.
 
Jagger ja kaiketi tässä kohtaa Richards tekivät viisaasti todetessaan, että he ovat vaan se simppeli R & R'n bändi.
 
Epäilemättä. Toisaalta en yhtään ihmettele, miksi punk löi läpi 70-l puolenvälin jälkeen "aitona asiana" vs. rokkia soittavat monimiljonäärit. :-)
 
koska Keith Richards on cool ja maailman paras kitaristi se hyväksytään, ainakin täällä meillä :)
 
Kyllä minäkin kuuntelen sekä Rollareita että Beatlesia.
 
Shaft: Imagon merkityksestä kertoo esimerkiksi se, että bluespohjainen musiikki alkoi kelvata amerikkalaisille massoille vasta, kun brittibändit toivat sen takaisin hyvin pienin muutoksin.
 
Aivan.

arva: Olisiko tässäkin osaltaan mukana tämä maskuliinisuuden korostaminen? Kun ei enää pysty fyysisyydellä oikein sitä miehisyyttään korostamaan, niin korostettakoon sitä jollain muulla.
 
Meinasin lisätäkin tuon aiempaan kirjoitukseeni. Macho-kliseistähän on muutenkin tullut olennainen osa raskaampaa rockia. Niitä pystyy tekstien osalta havaitsemaan jo 20/30-l lamakauden bluesissa ja etenkin myöhemmässä Chicagobluesissa, joka vaikutti suuresti mm. aiemmin mainittuihin bluespohjaisiin rockyhtyeisiin.
 
Jos vielä palataan tähän liittyen "rajuuden" käyttämiseen tehokeinona, niin lainaan tähän Gillettin tektiä, koska en jaksa muotoilla ajatusta uusiksi ja se lienee tarpeetontakin:
 
"Kovaotteisen laulutavan hyöty oli siinä, että alusta asti tuli selväksi, ettei laulaja aikonut olla sentimentaalinen, minkä riskin pehmeästi laulavat aina ottivat. Raskaassa kappaleessa laulaja saattoi korostaa rehellisyyttään ja taitella tekopyhyyttä vastaan, olla kyyninen, sarkastinen ja realistinen."

live-soitossa Rollarit pesi Beetlet 6-0 jo kultaisella kuuskyt-luvulla.
Makunsa kullakin sano koira kun per...ttä nuoli.

Makunsa kullakin sano koira kun per...ttä nuoli.
 
Ei tää ole makuasia, kuulee ihan äänitteiltä !