Keskustelua raskaammasta musiikista ›

No esim Story to Tell-biisin alkuriffi. Jo pelkkä pohjariffi kuulostaa ihan järkyttävältä ja päälle tuleva leadkitara lisää hämmennystä. Aiheutti myötähäpeää ensikuuntelulla.
 
Täh, mun mielestä se alku on kuningastavaraa. :)

 
Näistä kököistä "leadmelodioista" esimerkkinä vaikka Empty Words suurinpiirtein kohdassa 3:20. Miksi, oi miksi.
 
huh nyt koskit pyhään, iso mies.

Itse löydän Deathistä nämä valituksen aiheet:
 
- Leprosyn virvelisoundi
- Spiritual Healingin kolme viimeistä "vain hyvää" kappaletta
- SoP:n kahden viimeisen kappaleen ja Bite The Painin satunnaiset paskat riffit

Itse löydän Deathistä nämä valituksen aiheet:
 
- Leprosyn virvelisoundi
- Spiritual Healingin kolme viimeistä "vain hyvää" kappaletta
- SoP:n kahden viimeisen kappaleen ja Bite The Painin satunnaiset paskat riffit
 
Leprosyn virppa on legenda. :-D

Täh, mun mielestä se alku on kuningastavaraa. :)
 
Minusta se kuulostaa siltä, kuin puoli vuotta kitaraa soittanut tyyppi improvisoisi krapulassa.
 
huh nyt koskit pyhään, iso mies.
 
Enkä koskenu. Se on ihan turha kohta ja pilaa biisiä.

Minusta se kuulostaa siltä, kuin puoli vuotta kitaraa soittanut tyyppi improvisoisi krapulassa.
 
Niin, no eihän kaikkia voi miellyttää, mutta hyvä että jotkut riffit edes on hyviä. Tosin mullekin SoP on vähiten suosikki vaikka mainio onkin.
 
Muuten minkälainen se dvd on, joka tulee ton SoP:sen uuden version mukana?

Muuten minkälainen se dvd on, joka tulee ton SoP:sen uuden version mukana?
 
Siinä on kuvagalleria ja ilmeisesti jonkun yleisöstä käsivaralla kuvaama livetallenne vuodelta 1998. Oiskohan siinä joku 10 biisiä tullut, välispiikit oli leikattu pois. En nyt muista mistä keikalta se on mutta sen voin tarkistaa kotiin päästyäni...
 
Mukava yllätys kun luulin tilaavani kotiin vain sen cd:n hintaan 17e.. Ja ei se "heikko" kuvaaminen siinä haittaa yhtään.
 
e. "Live at Cottbus" eli Saksassa näemmä.

Enkä koskenu. Se on ihan turha kohta ja pilaa biisiä.
 
Vittu mikä jätkä.

Meikäläisen Death diggailu alkoi, kun kaveri pisti minulle KAIKKI death levyt kuunteluun viime kesänä. Levyhyllyyn on vasta eksynyt symbolic, mutta myös sound of perseverance ja individual thought patterns ovat ostoslistalla. Ihan helvetin kovia levyjä.

Vittu mikä jätkä.
 
Pyydän anteeksi jos loukkasin sinua sillä, etten tykkää surkeista tai keskinkertaisista melodioista. Muut saavat mun puolestani diggailla ihan mitä kakkaa haluavat. Mutta Symbolic menettää viidennen tähtensä noilla muutamalla tarpeettomalla kitarakuvioillaan.

Synbolicissä ei oo mitään tarpeetonta.
 
Minustapa on. Tällaisia hetkiä ei ole montaa, mutta joitakuita irrallisia juttuja mielestäni parista biisistä löytyy. Individualilla biisikokonaisuudet toimivat mielestäni paremmin, mutta toisaalta Symbolic on raskaampi ja saa helpommin pään heilumaan.

Omasta mielestäni Deathin kovimmat levyt ovat kaksi ensimmäistä. Scream Bloody Gorella vielä thrash-vaikutteet ovat pinnassa, mutta vain hyvällä tavalla. Chuckin vokaalit eivät ole kuulostaneet SBG:n jälkeen yhtä murhaavilta. Ja Autopsyn Chris Reifertin mielipuolisia rummutuksia ei voi jättää huomiotta. Leprosyllä taas toimivat parhaiten synkkyyttä huokuvat "sahariffit". Huonoja biisejä en kumpaiseltakaan levyltä tiedä.
 
Spiritual Healing on mielestäni jonkinlainen välivaiheen levy. Ei niinkään vanhaa perinteistä Deathia, muttei sitä teknisempääkään. Vähemmälle kuuntelulle jäänyt, koska se ei herättänyt kovinkaan suuria tunteita.
 
Sitten tämä teknisempi Death-osasto.... Human ja Individual Thought Patterns toimivat vielä. Human ehkä enemmän koska se on vielä "death metallisempi" kuin sitä seuraavat lätyt. Symbolicin ostin käytettynä ja pidin levystä kovasti... aluksi. Kuitenkaan pitempää kuuntelua se ei kestänyt, koska kappalerakenteet ovat pitemmän päälle aika tylsiä. (jos oikein muistan niin rakenne on aivan sama jokaisessa kappaleessa). The Sound of Perseverance on myös jäänyt vähemmälle huomiolle. Hiukan neutraali kuuntelukokemus. Ihan hyvä, muttei mitenkään järisyttäväkään.
 
Jokatapauksessa Death on ansainnut paikkansa death metalin historiassa ja omassa levyhyllyssäni.

Minulla Deathin kuuntelu alkoi Lack of Comprehensionin musavideosta, jonka näin & kuulin Headbangers Ballissa joskus Humanin ilmestymisen aikoihin tms. Human ei kokonaisuutena kolissut kympillä silloin, vaikka siellä muutamia helmiä olikin.
 
Sitten tuli Individual ja minua vietiin! Se piti hankkia vähillä rahoilla ihan CD:nä. Edelleenkin se on ehkäpä Deathin paras levy. Symbolic oli vähän aikaa "se paras", mutta ei kestä minusta niin paljon kuuntelua, kuin Individual. SoP on omalla laillaan loistava, mutta se eroaa niin paljon muista ettei ehkä kannata suoraan vertailla. Scott Clendeninin bassottelu sopii tälle levylle mainiosti, vaikka onkin miksattu monissa kohdissa melkein kuulumattomiin. Kuunnelkaapa esimerkki-erkkinä vaikkapa Scavengeria 0:50->.
 
Humania aiempi Death on minusta "ihan ok", Spiritual Healing ehkä niistä paras... tyyli on muuttunut niin paljon aikojen kuluessa, ettei suora vertailu kannata.

Tässä on minun mielipiteeni hyvin kirjoitettuna, paremmin ei voisi kukaan tai minä itsekään asiaa ilmaista. Chuck oli nimenomaan säveltäjä, ei niinkään kitaristivirtuoosi.
 
Lisäksi hänellä oli taito ympäröidä itsensä itseään paremmilla soittajilla, ja vaihtaa heitä niin usein että homma pysyi tuoreena. Olenko väärässä jos muistelen että yksikään Death-muusikko (Chuckin lisäksi siis) ei soittanut useammalla kuin kahdella levyllä?
 
Sitä harmittelen, että Masvidalille ei annettu Humanilla enempää tilaa, mikä sitten lieneekin ollut syynä. Paul taitaa soittaa pari hassua sooloa koko levyllä.
 
Tuli outo tarve hankkia hyllyyn koko Death-diskografia.

Olenko väärässä jos muistelen että yksikään Death-muusikko (Chuckin lisäksi siis) ei soittanut useammalla kuin kahdella levyllä?
 
Niin se kai on. Ja lisäksi kertaakaan ei ollut täysin sama kokoonpano kahta kertaa levyttämässä Deathissa.

Spiritual Healingin aikainen kokoonpano olisi saattanut kestää pidempää elleivät muut olisi lähteneet Euroopan kiertueelle ilman Chuckia.

Lisäksi hänellä oli taito ympäröidä itsensä itseään paremmilla soittajilla, ja vaihtaa heitä niin usein että homma pysyi tuoreena. Olenko väärässä jos muistelen että yksikään Death-muusikko (Chuckin lisäksi siis) ei soittanut useammalla kuin kahdella levyllä?
 
Steve DiGiorgio soitti kahdella (Human, Individual) ja lisäksi Control Deniedin levyllä, kun Chuck ei ollut tyytyväinen Clendeninin bassotteluun. Steveä ei käsittääkseni koskaan "potkittu" pois Deathista, vaan miehellä on ollut muita kiireitä oman ja muiden bändien kanssa, eikä ole voinut osallistua täysipainoisesti Deathin toimintaan. Chuck halusi, että levyllä mukana ollut kokoonpano oli sama myös kiertueilla, vaikkei se aina toteutunutkaan...

Sitä harmittelen, että Masvidalille ei annettu Humanilla enempää tilaa, mikä sitten lieneekin ollut syynä. Paul taitaa soittaa pari hassua sooloa koko levyllä.
 
Taisi olla joku levy-yhtiön juttu, että Reinert ja Masvidal eivät saaneet soittaa kuin yhdellä levyllä.

Individual Thougth Patterns on ollut tänään kuuntelussa. Potkii munille niin perhanasti! Ja mikä parasta, kasvaa joka kuuntelu kerralla. Kohokohtana itselleni toimii Out Of Touch.