Rummut: rumpukamat ›

Eilen treeneissä:
-Jemo, sää soitit ennen paljon kovempaa.
-Joo, niin soitin. Oon nyt yrittänyt opetella soittamaan hiljempaa. Ei mee kapuloitakaan ja kuulee paremmin juttuja, eikä jengi valita enää.
-Se kuulosti paljon paremmalta ennen. Lyö kovempaa niitä rumpuja! Tulee enemmän meininkiä!
-*epäuskoinen tuijotus* Oikeesti?
-Joo joo.
 
Sairasta tästä jutusta tekee sen, että KAKSI bändin jäsentä sanoivat minulle saman, kummatkin erillään, tietämättä toisistaan, ja tämä soundin hiljentyminen ei ole ollut mikään pikainen muutos vaan noin vuoden työn tulosta.
Kuinka useasti, arvon rumpaliveljet, kuulette jonkun kehottavan teitä lyömään rumpua kovaa? Oikeasti?
Noh, lahjahevosta ei ole suuhun katsomista.
*lataa kätensä kuin pumppuhaulikot*
 
-Jemo

Never, siis lujaa soittaminen on helppoa - ainakin minulle (aikanaan tullut opeteltua tekniikka ilman pompun tukea). Virveli alemmas ja volume laskee heti.

Hevanderi ja rokki hommissa tämä on melko yleistä. "V**tu mua v****taa sellaset rumpalit, joista pitää arvailla mitä ne soittaa...", kuten yksi entinen bändikaverini asian ytimekkäästi ilmaisi.
 
Tietysti kohtuus kaikessa, mutta ei mättötreeneihin kannata mennä Dave Weckl päällimmäisenä mielessä. Nämä volajutut ovat usein tapetilla bändihommissa. Kompromisseja vaan niin kyllä se siitä.
 
Sitähän se on se nuoruuden into. Vaikka kontrolli soitossa saattaakin välillä olla mitä on, niin intoa ja menoa riittää. Avonainen haitsu kohisee ja heiluu hullun lailla, kanttilyönnit syövät kapuloita pari paria joka treeneissä ja raidi heiluu kertosäkeissä kuin tuulimylly... Monille ei-rumpaleille tämä on vaakakupissa vähintään yhtä painava tekijä kuin se varsinainen tekniikka ja kontrolli.

Ei siinä tartte muuta, kuin bändin jätkien laskea vähän omaa volaansa, niin taas ollaan balanssissa. Välillä on niin helvetillistä yrittää paiskoa Marshallien tuplastäkkien ja Ampegin autotallin kanssa kilpaa, mutta jotenkin se on klaarattava. Rummut kuulostavat äänekkämmältä, kun nostaa vähän virettä ja ottaa dempit tomeista ja virvelistä pois (jos niitä nyt onkaan).

Lainaus kotisivuiltanne:
 
Last seen:
Starting to beat the fucking drums like a man again.
 
:-D

Helvetti jäätyy, joen virta vaihtaa suuntaa ja muuta erikoista
 
...lampaat susia söi aurinko kylmeni, maa kiersi kuuta...
 
Olipas oikeastaan viimme reeneissä hauska huomata kun toinen kitaristi valitti että ei kuullut rumpuja kun oli eri paikassa kuin normaalisti. Lisäksi valitti ettei mun haikat kuulosta niin hyvältä kun soittelin kokeeksi 13" K/Z-kustomeilla...

Meidän bändiläiset taas vaan valittaa siitä että soittaa liian kovaa.. Toisella kitaristilla on toinen korva kuulemma huonompi kun se on liian lähellä meikäläisen chinaa.

Kerran keikan jälkeen yksi hieman humalatilainen mies käsky rumpsauttamaan niitä rumpuja kovempaa.

Typerä otsikko.
 
Kuten liian kovaa soittaminen, myös liian hiljaa soittaminen on tyylivirhe. Rumpalin kanssa on vaikea soittaa, ellei se osaa potkia muuta bändiä perseelle. Eihän siinä tietenkään ole pelkästä volasta kyse, mutta rumpu on päällikkö, muistakaa se. Vaikka jengi jaksaa aina valittaa hiljaa soittamisen vaikeutta, tanakampaankin rumpsutteluun liittyy omat hankaluutensa.
 
Perkkuja soittaessa on toisinaan myös settirumpali kehissä ja meikäläisen suosikkeja ovat kyllä ne, joiden soittoa kuunnellessa ei tarvitse arpoa, mihin ne iskut läsähtävät. Tai ehkä pikemminkin ne, joita ei tarvitse sieltä marakassien alta korvat höröllä erikseen kuunnella. Rumpalin pitää käskeä mua, koska muuten mä joudun käskemään rumpalia ja silloin on tilanne päälaellaan. En tykkää rapistelijoista.
 
Imatralla oli eräs vuosi big band -kurssilla vierailevana liiderinä trumpetisti Charles "kill the drums" Tolliver, joka treeneissä kiipesi aina välillä mielellään setin taakse näyttämään, miten se homma oikein menee. Sen ukon rumpujensoiton oikeaoppisuudesta voi olla montaa mieltä, mutta kylläpähän tuli ulos sellaisella auktoriteetilla, ettei bändi kerrassaan voinut olla seuraamatta. Semmoista mä arvostan.
 
Kyllä sen oikean balanssin kuulee, jos on kuullakseen.

Imatralla oli eräs vuosi big band -kurssilla vierailevana liiderinä trumpetisti Charles "kill the drums" Tolliver, joka treeneissä kiipesi aina välillä mielellään setin taakse näyttämään, miten se homma oikein menee. Sen ukon rumpujensoiton oikeaoppisuudesta voi olla montaa mieltä, mutta kylläpähän tuli ulos sellaisella auktoriteetilla, ettei bändi kerrassaan voinut olla seuraamatta. Semmoista mä arvostan.
 
"You gotta go POW POW POW"

Ei kai sitä nyt niin lujaa tarvitse lyödä, että rummusta tulisi iso ääni. Kyllä se aina keikalla minä olen joka lavalta vuotaa, vaikken kaikkein raskaiten lyövä jannu olekaan.
 
Nimin. 115db lavalla.

Ei kai sitä nyt niin lujaa tarvitse lyödä, että rummusta tulisi iso ääni. Kyllä se aina keikalla minä olen joka lavalta vuotaa, vaikken kaikkein raskaiten lyövä jannu olekaan.
 
Nimin. 115db lavalla.
 
Kaikkihan on suhteelista. Jos soittosi piikki on 115 dB:tä niin olet kovaääninen rumpali, jos keskivolasi on 115 dB:tä niin olet ihan v***n kovääninen rumpali. On varmasti olemassa koväänisempiäkin, mutta varmasti aika paljon hiljaisempiakin. :)
 
Kyse on omasta mielestäni siitä että osaa suhteuttaa oman voluumin bändin balanssiin. Itse koetan aina olla soittamatta niin lujaa että muiden täytyisi nostaa volumea minun takia. Myöskin akustisesti soittaessa yleisön naamasta näkee monesti voluumin sopivuuden. On minuakin joskus pyydetty soittamaan hiljempaa tai kovempaa, ei se niin harvinaista ole tuo jälkimmäinenkään. Esim. joissakin bändeissä muut vain yksinkertaisesti tykkäävät että rummut tulevat tukevammin kuin toisissa bändeissä. Tärkeintä on kuitenkin käyttää korviaan, jos ei meinaa kuulla laulajaa crashien mäiskeen alta niin jotain on silloin vialla. Ja aika harvoin on kyse siitä että laulaja tulisi liian hiljaa, vaan siitä että mättää liian lujaa.

Piikkejähän noi 115 on, mutta esim ruotsissa, missä tiukka db-raja on 100, on vaikee vetää pienissä paikoissa laillisesti, ja yrittää vielä nauttiakin siitä(kun ei sitä snaree tarvi kuin hipaista niin sieltä tulee se piikki, ja vaikka löisi oikeesti lujaa niin ei se vola siitä kasva...)

Piikkejähän noi 115 on, mutta esim ruotsissa, missä tiukka db-raja on 100, on vaikee vetää pienissä paikoissa laillisesti, ja yrittää vielä nauttiakin siitä(kun ei sitä snaree tarvi kuin hipaista niin sieltä tulee se piikki, ja vaikka löisi oikeesti lujaa niin ei se vola siitä kasva...)
 
100 dB:tä siten ettei se hetkellisesti ylity salissa on todella vaikea raja, varsinkin jos kyse on vähänkään rajummasta musasta. Jos minun pitää soittaa "rajusti" mutta suht hiljaa, koetan esim. virittää snaren alemmas, vaihtaa pellit tummempiin, auttaa sekin tietty vähän.
 
Rumpali kuulee kylläkin rumpusoundin ja volan eritavalla kuin muut. Kyllä (ainakin tietyt) virvelit nostavat ihan kuuliaisesti volaansa kun niitä alkaa soittamaan oikeasti lujaa, mutta olen huomannut että monesti rumpali ei itse pidä volaa tai sen muuttumista suurena. Luulen että se johtuu siitä että äänen tuottaa itse, sitä volaa ei samalla tavalla pelästy kuin esim. vieressä istuva. Jostain syystä sitä itse aina väheksyy soittonsa dynamiikkaa, ja ajattelee ettei se volan muutos nyt niin iso ollut. Itse ainakin huomaan monesti ajattelevani näin. Siksi koetankin soitossani liioitella dynamiikkaa.
Olen aika paljon seurannut ihan läheltä eri rumpaleita ja soittovoluumeita bigband-ympyröissä, joissa monesti on bändissä useampi rumpali ja toisen täytyy aina osotella soittovuoroaan esim tambuuriinia heilutellen rumpalin selän takana istuen. Eikä kyse ole yleensäkään hiljaa soittamisesta esim. Boston Promenade, jossa nykyään soitan, on aika hiton kovaääninen bändi. 13 puhaltajaa, jotka soittavat lujaa, ja arrit jotka pääsääntöisesti ovat dynamiikaltaan f-fff.

Studiossa on tullu muuteman kerran äänittäjältä kommenttia, etta "LYÖ sitä rumpua, niinkuin mies" tms. Niinpäs reenasin sit lyömään/"soittamaan" sitä rumpua. Tietty se balanssien haltsaaminen on tärkee homma. Ja sehän ei toimi, jos ei osaa soittaa kovaa tai jos ei hissuttelu toimi.
Ainoo probleemi on kyllä ollu sillon, kun ei ite kuule muita soittajia. Saundi toimii kyllä!
 
-Pitäähän sitä rumpua lyödä, eikä naputella.

Lainaus kotisivuiltanne
 
:'D
Meillä on tapana aina vaihtaa noita kuvauksia toisten selkien takana. Omaan ei saa koskea. Enpä ollut huomannut tuotakaan :)
 
...lampaat susia söi aurinko kylmeni, maa kiersi kuuta...
 
Ei mahtunut topiikkiin, lyhensin vähän. :)
 
---
 
Olisi muuten kiva tietää, minkälainen treenivola jollain Kuoppamäen Samilla on. Tai kuinka kovaa käskytti Bonhamin John. Tony Williams käsittääkseni löi aina täysillä, kun taas joku Bill Bruford pitää volumen erittäin hiljaisena.
 
-Jemo

Rokissa täytyy soittaa napakasti ja määrätietoisesti. Virveliä saa soittaa kovaa ja basariakin saa polkea ihan antaumuksella. Itse soitan omasta mielestä sopivalla volalla. Balladit sitten hiljempaa mutta silti napakasti.
Kerran soitimme yhdellä keikalla jossa rumpuja eik mikitetty , mutta kaverit vetivät Marshallin half-stackeilla. Yrittäppä siinä sitten saada rummut kuulumaan. No 2 ekaa biisiä yritin hakata kovaa mutta kädet puutuivat ja time heitteli pahasti.
Loppu keikan vedinkin sillä normi voluumillä ja keikan jälkeen sanoivat että oisit voinu soittaa vähän kovempaa. :S Minkäs teet.

Nyttemmin juu sanotaan aika usein, että kovempaa pitäisi soittaa. Minusta hiljempaa on paljon kivempi soittaa, saundi on korvalleni mieluisempi.
Eikä pelkästään jazz-soitossa. Jos nyt vertaa Bernard Purdien saundia vaikka Nykäsen saundiin, niin kyllä minä Purdieta mielummin kuuntelen. Nolässynlää, joka tapauksessa kovempaa pitäisi minun kuulemma soittaa.

juu no kerran äänimies sano "lyö niitä rumpuja jum****ta!! sä et anna mulle mitään työstettävää!! LYÖ NIITÄ RUMPUJA JA NÄYTÄ ETTÄ OLET MIES!!!"
 
johon minä sitten vastasin toki omalla salaperäisellä huumorillani "rumpuja voin lyödä mutta nyt en kyllä näytä että olen mies.."
 
kuitenkin bändin jätkät aina vikisee että soittaa liian kovaa vaikka soittaisikin hiljaa. se on vähän asenne kysymys. ite tykkäänkin soittaa melko hiljaa, koska kun kämpällä alkaa paiskomaan ei kuule johtoriffiä eikä paljon muutakaan, joka yleensä jelppii vähän biisin kasassa pysymistä. on lahja osata soittaa hiljaa, mutta apinanraivoakin pitää löytyä tarvittaessa.