Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Huhhuijaa.. Elkää lyökö kovin lujaa, mutta en ollu kuullut hirveästi Deathia. Nyt tällä hetkellä sen päätin että otan perkele selvää kun kaikki siitä hehkuttavat.

Kannattaa katsastaa kirja "Choosing Death" (Death metallin ja grindcoren hämmästyttävä historia). Siinä on juttua Chuckista ja sen bändeistä.

Huhhuijaa.. Elkää lyökö kovin lujaa, mutta en ollu kuullut hirveästi Deathia. Nyt tällä hetkellä sen päätin että otan perkele selvää kun kaikki siitä hehkuttavat.
 
Lyön! Vasaralla! Hammerrr....
 
Sitten voidaan ottaa Zombie Ritual coveriksi kun sääkin innostut :)

DVD-SOITTIMELLE plussaa, loistavaa tekstiä. Ja allekirjoitan kaiken. Nyt lähtee Leprosy pyörimään.

Minäkin ostin kesäkuussa Individualin kun tuli halvalla vastaan. Ensimäisellä kuuntelukerralla ei niin kolahtanut, mutta seuraavana päivänä päätin yrittää vielä uudestaan. Silloin kuulosti jo paremmalta, ja sen jälkeen se imaisi minut täysin mukaansa. Muita levyjä en ole vielä kerennyt hankkimaan, mutta eiköhän niitäkin pikkuhiljaa ilmesty.

Perkeles empä tienny että Chuck kuoli mun syntymäpäivänä. Kai se 13. päivä merkkaa sitten jotain.
Mutta kyllä Death on äärimmäisen kova, ikuisesti.

Nyt kuuntelen Humania ja siltä Suicide Machineä. Aivan mahtava biisi ja levy!

Lyön! Vasaralla! Hammerrr....
 
Sitten voidaan ottaa Zombie Ritual coveriksi kun sääkin innostut :)
 
Ja sit kääpiö tulee tanssiin ripaskaa. Tota, katotaan nyt innostunko mä edes. Se Live in L.A. vaikuttaa ainakin hyvältä mitä sillon joskus katteltiin sitä 2375923759275 promillen humalassa. Vois joskus koittaa jopa selvin päin tuikata sen soittimeen.

DVD-Soittimelle plussaa, olen täysin samaa mieltä. Individual on kyllä uskomaton levy, ei sekuntiakaan heikkoa hetkeä. Pelkkiä kylmiä väreitä koko levy, niin kuin kaikki Deathin levyt. Toinen niistä levyistä mikä saa itseltäni täydet 10/10. Se toinen on Carcassin Heartwork.

Symbolic on kuulemistani Death-levyistä paras ja samalla ainoa jonka omistan. Humanilla soittavat suuret suosikkini Paul Masvidal ja Sean Reinert (20-vuotiaina, jumalauta!), mutta Cynicin Focus pyyhkii sillä silti lattiaa.
 
Saatan olla vastarannan kiiski, mutta minusta Chuck ei ollut kovin hämmästyttävä kitaristi (samat harmoniset mollit ja vakiolickit miltei jokaisessa soolossa) eikä kummoinen laulaja (Chuck muistaakseni alun perin otti koko roolin vähän vastahakoisesti vastaan), vaan tärkeimmillään säveltäjänä/biisintekijänä, lyyrikkona ja yhtyeen johtajana.

Chuck oli nimenomaan säveltäjä, ei niinkään kitaristivirtuoosi.
 
Näin, vaikka eivät ne mistään helpoimmasta päästä ne kuviot olleet viimeisillä levyillä.

Se toinen on Carcassin Heartwork.
 
Toi on kyllä kymmenen papukaijamerkin levy kanssa.

Kyllä Death on vaa niin hemmetin kova bändi ja Chuck on yksi suurimmista innoittajistani. Mulle menee koko Deathin tuotanto, mutta kyllä Individual Thought Patterns, Human ja Symbolic ovat ne parhaat.

Death on yksi kaikkien aikojen kovimmista bändeistä, ja suurimmista meikäläisen musiikkimakuun vaikuttaneista bändeistä. Leprosy oli eka levy, jota kuulin, ja edelleen pidän kyseistä lättyä yhtyeen parhaana! Scream Bloody Gore ja The Sound Of Perseverance ovat myös erittäin kovaa kamaa!
Schuldinerin poismeno oli kyllä varsin ikävää...ei sitä tahtonut ihminen ottaa uskoviin korviinsa, kun siitä ekan kerran kuuli...
Deathin paras biisi kautta aikojen: Open Casket (tietenkin).

Deathilla ei ole yhtään kehnoa levyä, ei yhtään heikkoa biisiä, ei yhtäkään edes kohtalaista riffiä, ei yksinkertaisesti minkäänlaisia heikkoja hetkiä.
 
Tästä täytyy kuitenkin olla hieman eri mieltä. Esimerkiksi kahdelta viimeiseltä levyltä löydän montakin täysin turhaa ja jopa hirvittävän huonoa riffiä.

Onhan tästäkin bändistä tullut jo turistua erinäisissä ketjuissa, joten en jaksa kovin syvälliseksi heittäytyä. Mutta...
 
Deathilla ei ole yhtään kehnoa levyä, ei yhtään heikkoa biisiä, ei yhtäkään edes kohtalaista riffiä, ei yksinkertaisesti minkäänlaisia heikkoja hetkiä.
 
No jaa, olen eri mieltä, sillä Scream Bloody Gore oli minun makuuni liian suttuinen ja sotkuinen. Mitään ei jäänyt käteen siitä levystä, mielestäni se on huono. Leprosykaan ei oikein nappaa, mutta Humanilla ja Individual Thought Patternsilla mentiin jo oikeaan suuntaan. Symbolic on periaatteessa ok levy, mutta siitä on minun vaikea saada mitään otetta. Biisit ja riffit tuntuvat olevan kuin samasta puusta veistetty ja niinpä sekin levy lähti myyntiin kun sitä aikani kuuntelin, saamatta kuitenkaan suuria kiksejä. Sound of Perseverance on ehdottomasti paras Death-levy. Siinä on parhaat riffit, parhaat soundit, kappaleiden polveileva ja sinne tänne venkoileva progeote miellyttää ja Chuckin ääni on tiukemmassa kunnossa kuin millään aikaisemmalla levyllä. Death siis ei ole minun kohdallani minkäänlaisen jumalbändin asemassa niin kun monella tuntuu olevan, mutta varsin hyvä orkesteri silti vaikka on sillä heikkojakin levyjä. Kun näin jälkeenpäin tarkastelee ketä kaikkia Deathissa on soitellut esim. rummuissa ja bassoissa, niin on siellä kyllä pirun kovaa, osaavaa ja tyylitajuista porukkaa.

Bedlam, ihan mielenkiinnosta, mitkä näitä hirveän huonoja riffejä ovat? Voishan tässä Death-fanina vetää herneenkin nenään, mutta ei ny jaksa :D

Symbolicilla liikkeelle sanon minä.

Bedlam, ihan mielenkiinnosta, mitkä näitä hirveän huonoja riffejä ovat? Voishan tässä Death-fanina vetää herneenkin nenään, mutta ei ny jaksa :D
 
No esim Story to Tell-biisin alkuriffi. Jo pelkkä pohjariffi kuulostaa ihan järkyttävältä ja päälle tuleva leadkitara lisää hämmennystä. Aiheutti myötähäpeää ensikuuntelulla.
 
Näistä kököistä "leadmelodioista" esimerkkinä vaikka Empty Words suurinpiirtein kohdassa 3:20. Miksi, oi miksi.