Rock, pop, alternative ›

Ohessa pieni pätkä Nick Hornbyn popmusiikkia käsitteleviä esseitä sisältävästä kirjasta "31 biisiä":
 
"Vanhalla musiikilla ei pärjää elämän loppuun asti, ei jos kuuntelee musiikkia joka päivä, aina kun se on mahdollista. Silloin tarvitaan uutta materiaalia, sillä popmusiikkiin kuuluu olennaisena osana tuoreus---"
 
Onko näin? Eikö popmusiikkiin tavallista vakavammin suhtautuva henkilö voikaan hautautua 60-luvulle tai esim. jättää kaiken vuoden -85 jälkeen julkaistun materiaalin huomioimatta? Pitääkö popmusiikin kestokuluttajan seurata aikaansa ja etsiä aina uusia -siis kokonaan uusia, ei pelkästään itselleen uusia vanhoja- kiinnostuksen kohteita?
 
Nuo ovat retorisia kysymyksiä, en kaipaa kyllä-ei -vastauksia, vaan lähinnä yleistä pohdintaa siitä onko järkeä hautautua menneisyyteen tai vaihtoehtoisesti etsiä koko ajan tuoretta ja oikeasti uutta musiikkia. Niin uuteen kuin vanhaankin musiikkiin tutustuminen on nykyisin tehty äärimmäisen helpoksi esim. Pandoran tyylisten nettiradioiden ansiosta. Enää ei voi siis syyttää radion surkeaa tarjontaa tai levyjen kallista hintaa siitä, että jää jotain oleellista kuulematta.
 
Olenko henkisesti laiska, jos en halua jatkuvasti etsiä tuoretta musiikkia?

Hankala kysymys. Mulle tulee välillä kausia, jolloin uusi musiikki ei kiinnosta yhtään (tai ehkä se johtuu yliannostuksesta) ja tekisi mieli palata teinivuosiin ja kuunnella vaan kunnolla ne herkän iän suosikit. Toisaalta taas mua kiinnostaa pohjattomasti uusi musiikki, vaikkei se varsinaisesti totaalisesti "uutta" olisikaan. Se, mitä on sanottu retroksi, on muuttunut nykyään lähes väistämättömäksi osaksi nykyistä popmusiikkia. Copypeistaa on päivän sana. Lähes kaikki pop-musiiki on postmodernia niin suuressa määrin ettei se enää välttämättä ole tietoista eli se on tahattoman postmodernia. En siis yhtään ihmettele, että halutaan hakeutua alkulähteille, jolloin vielä keksittiin uutta koko ajan. Tai sanotaanko niin, että sen uuden huomasi helpommin kuin nykyään.
 
Enpä tässä osaa mitään lennokkaampaa sanoa kuin että kukin taaplaa tyylillään eikä siitä tarvitse huonoa omatuntoa kantaa. Itse en kyllä taida ihan pelkästään vanhan varassa kauan jaksaa sinnitellä.

Kyllä mä pärjään ihan hyvin, ainakin omasta mielestäni. Tossa about vuoden -95 jälkeen en oo tutustunut oikeastaan mihinkään uuteen bändiin enkä seurannut mitään musalehtiä tai vastaavia. Enkä kuuntele radiotakaan. Poislukien jotkut rockabilly- ja psykobillyjutut. Niitä oon välillä jaksanut seurailla, joskin parin vuoden ajan silläkin rintamalla on ollut aika hiljasta.
 
En mä koe menettäväni mitään. Välillä oikeen naurattaa kun on niin pihalla kaikesta. Täällä keskustelussa valtaosa esiin pongahtelevista nimistä on mulle ihan outoja. Jotkut Stam1nat, Mokomat, Mewit, Sigur Rosit, Toolit ja muut on mulle ihan yhdentekevää huminaa. Yhdestäkään noista en tiedä millasta musaa ne soittaa. Yhtäkään biisiä en oo niiltä koskaan kuullut (ainakaan tietääkseni).
 
Ja jos suoraan sanotaan niin en välitä kuullakaan. Mä etsin mulle uudet jutut sieltä vanhojen hommeleiden seasta. Ostelen vinyylilevyjä ja kirjoja, viimeksi nyt oon friikahtanut Marc Bolaniin ja Syd Barrettiin. Niistä on kirjotettu hyllymetreittäin materiaalia ja sitä tutkimalla tulee ihan uutta substanssia koko juttuun. Ei mua kiinnosta alkaa metsästämään jotain tiedonmurusia netistä ja kuuntelemaan jotain mp3:sia. Enkä mä pysty samaistumaan mihinkään märkäkorvasiin jolperoihin, jotka soittavat jotain vitun pomppuheviä tai muuta paskaa. Vanhoissa levyissä on sellanen käsityön maku ja mä diggaan niiden soundeista. Se on hyvin orgaanista juttua, eikä mitään digitaalibittisoopaa. Menneisyyden äänet puhuttelee mua ylipäänsäkin huomattavasti enemmän kuin nykyisyyden. Kieltäytymällä kuuntelemasta uutta musaa voin osittain kääntää selkäni viheliäiselle nykyajalle.
 
Ehkä mä sitten menetän jotain mutta omapa on menetykseni.
 
Editoidaas vielä: Niin, siitä järkevyydestä. Siitä en osaa sanoa mitään. Suurimmassa osassa siitä mitä mitä mä teen ei ulkopuolisen silmissä ole juuri mitään järkeä, vaan sisänen pakko sanelee toiminnan. Tää meininki sopii mulle. Tollanen kokonaisvaltanen diggailu on tosi jees. Tykkään siitä että voin heti hankkia kiinnostavan artistin tai bändin koko tuotannon ja tutkia sitä perinpohjin. Eipä tartte miettiä, että onkohan se seuraava levy hyvä ja että rupeevatkohan ne saatanat kohta soittamaan jotain kikkeliprogea. Ja niinkin on, että kuolema tekee taiteilijan.

Voiko tästä aiheesta oikeastaan mitenkään järkevästi keskustella? Siis jokainen voi esitellä toki omia kokemuksia ja näkemyksiä, mutta voiko kukaan esittää mitään sellaista mikä antaisi muille miettimisen aihetta? Tai saisi kenetkään muuttamaan tapojaan?

niin...noh...
 
jos uusi popmusiikki olisikin tuoretta niin siihen jaksaisi ehkä paneutua. mielummin laitan vaikka Miles Davisin klassikkolevyn vuodelta -59 soimaan ja sadattelen itsekseni tätä musiikkimaailmassa vallitsevaa mädännäisyyttä ja sukurutsaa.
 
ugh.

Vähän niinkus vastakkaiset näkemykset heti kättelyssä, hyvä hyvä! Minä olen laiska tutustumaan tuoreeseen musiikkiin, mutta en missään nimessä vastusta kaikkea uutta. Uuteen tulee vain suhtauduttua vähän liiankin kriittiseksi ja ensimmäinen ajatus on monesti, että "tämä on kuultu jo aikaisemmin, ehkä paremmin tai aidommin tehtynä". Tähänhän Feggy jo tuossa ylempänä puuttuikin. Kuitenkin ne itseäni kiinnostavimmat uudet nimet ovat nimenomaan sellaisia, jotka yhdistelevät surutta monenlaista vanhaa tehden niistä jotain uutta, joten postmodernismi ei ole ollenkaan huono juttu.
 
Yksi suuri syy siihen, että en hirveästi tutustu tuoreeseen popmusiikkiin on taloudellinen tilanne yhdistettynä materialismiin -tai ainakin melkoiseen omistamisenhaluun- eli jos pidän jostain musiikista haluan sen käsinkosketeltavana esineenä hyllyyni, pelkkä radion/tietokoneen kuuntelu ei riitä. Mutta kaikkeen haluamaani ei ole varaa, joten harvoja poikkeuksia lukuunottamatta hankin mieluummin musiikkia vanhoilta taatusti kestokulutusta kestäviltä artisteilta.

Voiko tästä aiheesta oikeastaan mitenkään järkevästi keskustella? Siis jokainen voi esitellä toki omia kokemuksia ja näkemyksiä, mutta voiko kukaan esittää mitään sellaista mikä antaisi muille miettimisen aihetta? Tai saisi kenetkään muuttamaan tapojaan?
 
Miksi toisten tapoja pitäisi pyrkiä muuttamaan tämän asian suhteen?

Voiko tästä aiheesta oikeastaan mitenkään järkevästi keskustella?
 
Voimmehan me tietysti keskustella esim. siitä kumpi on parempi, Iron Maiden vai Metallica.

Kirjoittelin jonkin aikaa diipadaapaa ja katsoin paremmaksi kuitenkin pyyhkiä pois.
 
Välillä sitä vielä innostuu ihan lapsenomaisesti jostain uudestakin jutusta, mutta kylläpä se oma ravintoympyrä on jo aika pitkälle löytynyt. Tältä palstalta olen saanut pirusti vinkkejä. Toiset ovat kolahtaneet, mutta sitten taas useimmat joita on loputtomiin hehkutettu kymmenien ihmisten viestien kautta, eivät ole saaneet minussa minkäänlaista reaktiota aikaiseksi. Muutama levykin on tullut ostettua sokkona ihan suositusten perusteella hyllyyn pölyttymään.
 
Tämä vuosi on ollut mulle levyjenoston vähentämisen aikaa, pitäisi kai alkaa vielä tyhjentää hylly niistä epäolennaisuuksista, joita siellä turhaan pölyttyy.
 
Vastasinkohan minä mihinkään tälläkään jaarittelulla? No, en enää pyyhi pois.

Tarkoitin lähinnä sitä, että jos tämän keskustelun seurauksena kukaan ei kuitenkaan mieti omia tottumuksiaan niin tämä on periaatteessa just sitä kyllä - ei keskustelua. Mut mikäjottei, mä meen pois.
 
Äläs ny mee mihinkään, kato!
 
Ja kyllähän sitä joskus tulee funtsittua, että miksi näin. En mä oikeastaan edes tiedä, minkä takia se uuden musan kuuntelu sillon aikoinaan jäi. Ehkä se johtui siitä että sillosessa kaveripiirissä hypetettiin kovasti joitakin uusia artisteja joiden tekemisistä mä en saanut mitään irti. Se oli just sellasta "Nylon Beat on kova juttu ihqudaa" -meininkiä, jota mä vihasin suuresti. Halusin irrottautua siitä tyystin, koska koin olevani älyllisesti tollasen yläpuolella. Jotain luontaista vastarannan kiiskeyttä ja ylimielisyyttä kai... Mutta kyllä ne hyvät ja kiinnostavat jutut on silti aina jotenkin seuloutuneet mun tietoon. Löysinhän mä Coffinshakersinkin.

Kyllä mun mielestä uusiakin hyviä bändejä on olemassa ja varmasti tulee olemaankin. Se on sitten jokaisen oma asiansa, jos ei ole mitään mielenkiintoa tutustua näihin uusiin yhtyeisiin ja odotella "uutta hyvää musiikkia". Jos ennen ongelmana oli se, että uusia tarjokkaita oli vaikea tavoittaa, niin nykyään tilanne on toisin päin. Bändejä syntyy päivittäin ja lähes jokainen tarjoaa tuotoksiaan Internetissä. Kukaan ei jaksa kahlata Internetiä läpi vain siksi, että jostain sieltä joskus löytyy hyvä bändi sen jälkeen, kun on ensin kuunnellut tuhannen huonon bändin biisejä. Sattuman kautta noihin uusiin itseään miellyttäviin bändeihin törmää, jos törmää.
 
Omat suosikkini löytyvät 1960- 1970- ja 1980-luvuilta ja voin kyllä todeta, että ei niiltä biisit kesken lopu. Jotkut 60-luvun bändit julkaisevat edelleen uusia biisejä ja albumeita. Ja kun on jonkin yhtyeen "suuri fani", niin uudet live-versiotkin voidaan tulkita uusiksi biiseiksi. Niitä jaksaa kuunnella uudestaan ja uudestaan.
 
Itse siis pärjäisin ilman uutta musiikkia, mutta en kiellä ajatusta, että jossain vaiheessa kyllästyminen voi iskeä. Sen takia on hyvä, että uusia bändejä tulee koko ajan lisää ja uusia suosikkeja voi syntyä hetkessä. Mielestäni siis kannattaa koko ajan pysyä vähän mukana nykymusiikissa ja odotella, jos joskus korviin osuisi joku hyvä biisi. Ajatus uusien bändien "etsimällä etsimisestä" on kuitenkin mielestäni älytön.

Toiset ovat kolahtaneet, mutta sitten taas useimmat joita on loputtomiin hehkutettu kymmenien ihmisten viestien kautta, eivät ole saaneet minussa minkäänlaista reaktiota aikaiseksi.
 
Mutta ihan sama juttuhan se on vanhemman musiikin kanssa. Osa tuoreesta popmusiikista kolahtaa minulle täysillä, osa taas ei ollenkaan. Osa vanhasta rokista ja popista viehättää edelleen, osa ei jaksa innostaa. Paska oli paskaa niin 60-luvulla kuin nytkin.
 
Onhan se tietty helppo vaihtoehto turvautua vanhojen artistien kuunteluun. Esimerkiksi pitkän uran tehneen artistin tuotannosta on helppo valikoida klassikkolevyt ja välttää pahimmat mokat. Itse en kuitenkaan vaihtaisi mistään hinnasta pois sitä tunnetta, että olen ostanut "uusien" artistien levyjä heti niiden ilmestyttyä. Vaikka popmusiikki onkin nykyään aika lailla kautta linjan postmodernia, niin silti löytyy artisteja joiden musiikki on yksilöllistä ja tuoretta. Esimerkiksi Eelsin Blinking Lights and Other Revelations vie ajatukseni aina vuoden 2005 kevääseen, mutta Beatlesin Abbey Road on vain loistava levy, jonka ostin vuonna 2006.

Mutta ihan sama juttuhan se on vanhemman musiikin kanssa.
 
On ehdottomasti. Tuossa tarkoitinkin lähinnä itselleni uusia, en varsinaisesti_uusia_artisteja. Tämä ulosanti kun on taas vähän tällaista.

Esimerkiksi Eelsin Blinking Lights and Other Revelations vie ajatukseni aina vuoden 2005 kevääseen, mutta Beatlesin Abbey Road on vain loistava levy, jonka ostin vuonna 2006.
 
Tuo on muuten just se kova juttu, joka jää kokematta, jos kuuntelee pelkkää vanhaa tavaraa. Siis se, että joku musiikki tulee todella tärkeäksi paitsi tietysti musiikillisten ansioidensa niin myös ilmestymisajankohtansa ja siihen liittyvien henkilökohtaisten tapahtumien takia; siitä tuoreesta radiossa soivasta musiikista tulee osa omaa historiaa, osa omaa minäkuvaa. 20:n vuoden kuluttua se musiikki saattaa edelleen olla hyvää, mutta omissa korvissa nostalgia-arvo ehkä jopa parantaa sitä. Stam1na aiheuttanee vuosikymmenten päästä sitä nyt diggaaville samanlaisia väristyksiä kuin Eppu Normaalin Aku ja köyhät pojat minulle.
 
Enimmäkseenhän tuo on tietysti nuorison yksinoikeus, musiikillisesti kaikkein vastaanottavasin ikä on teininä, jolloin ei ole vielä turmellut itseään liialla popmusiikilla ja kyynisyydellä. Voi siis täysin rinnoin fanittaa jotain keskivertorokkia "maailman parhaana biisinä", koska ei ole vielä liikaa vertailukohtia kuuntelumäärän vähyyden takia. Onneksi tuommoisia elämyksiä saattaa tulla vanhempanakin, mutta harvoin niin voimakkaassa muodossa kuin teininä.
 
Aikavaikean ravintoympyrä -vertaus on aika osuva. Tosin saattaahan sitä joku hurja vielä vanhoilla päivillään heretä makrobioottisen ruokavalion puolestapuhujaksi, mutta varmaan suurin osa tyytyy perunamuussiin ja lihapulliin aina vaan...

Taas olisi ollut monta lainausta, joihin olisi pitänyt puuttua ja vängerrellä ja kommentoida, mutta jätän kumminkin välistä moisen tällä(kin) kertaa.
 
Yksi suuri syy siihen, että en hirveästi tutustu tuoreeseen popmusiikkiin on taloudellinen tilanne yhdistettynä materialismiin -tai ainakin melkoiseen omistamisenhaluun- eli jos pidän jostain musiikista haluan sen käsinkosketeltavana esineenä hyllyyni, pelkkä radion/tietokoneen kuuntelu ei riitä. Mutta kaikkeen haluamaani ei ole varaa, joten harvoja poikkeuksia lukuunottamatta hankin mieluummin musiikkia vanhoilta taatusti kestokulutusta kestäviltä artisteilta.
 
Samastuin.
Olen pärjännyt ilman radiota ja tuoreita biisejä/artisteja viime vuodesta lähes täydellisesti, mitä nyt muutamaa levy tuli hankittua tuoreena ja vastailmestyneenä. Pärjään tosin tarvittaessakin ilman uutta musiikkia, vanhaa voi kuunnella ihan yhtä hyvissä fiiliksissä, sillä sekin on uutta jos sitä ei ole aiemmin kuullut. Jos kuulen hyvän kappaleen tai löydän hyvän yhtyeen, uuden taikka vanhan, tulee tarve hankkia levy, jossa on tuo artisti/biisi. Käytännössä tuo tarkoittaa minulle sitä, että kirjoitan lompakossani olevaan levylistaan artistin ja levyn nimen, jotta voisin sitten otollisella hetkellä (=levykaupassa, tarvittavat rahat mukana) hankkia tuon CD:n. Eli vastaan ketjun alkuperäiseen kysymykseen"kyllä, ilman tuoretta pop-musiikkia voi pärjätä".
 
Taisi mennä hiukan aiheen vierestä. Haitanneeko tuo?
 
***
E niinkuin editointi: Otetaas vielä tämä ketjun lähtökohtaväittämä:
"Vanhalla musiikilla ei pärjää elämän loppuun asti, ei jos kuuntelee musiikkia joka päivä, aina kun se on mahdollista. Silloin tarvitaan uutta materiaalia, sillä popmusiikkiin kuuluu olennaisena osana tuoreus---"
 
Lähtökohta 1) "Vanha musiikki = vanhaa, 60-, 50-, 40- lukujen jne. musiikkia"
Vanha musiikki on aina jollekkin tuoretta, siis uutta. Jos kuuntelee pari vuotta vanhaa musiikkia, niin vanhan musan kuuntelun aloittamisajankohdan uusi musiikki on tullut jo vanhaksi, joten sitä voi kuunnella vanhana. Se on kumminkin uutta kuuntelijalle.
----> Vanhalla musiikilla pärjää.
 
Lähtökohta 2) "Vanha musiikki = kuuntelijan jo aiemmin kuulemaa musiikkia"
Jos kuuntelee joka päivä vanhaa musiikkia, tulee aina välillä vastaan jotain uutta, jolloin vanha musiikki pysyy tuoreena kuin ruisleipä pussissaan. Uutta materiaalia ei tuossa tilanteessa tarvitse, sillä vanhan musiikin ruisleipäpussi-efekti (hohoh) korvaa tuon uuden materiaalin tarpeen hetkellisesti. Koska kyllähän johonkin aina kyllästyy ja niin poispäin. Tähän tekijään vaikuttaa kumminkin se, kuinka paljon tuota vanhaa musiikkia on. Jos joku on esimerkiksi kuullu toistatuhatta levyä, niin joku levy on jo ehtinyt unohtua lähes kokonaan. Silloin levy on toisaalta vanha ja kuultu, mutta se pystyy tarjoamaan silti uutta uudestaan ja uudestaan.
----> Vanhalla musiikilla ei pärjää (ellei ole kuullut todella karmeasti musiikkia).
 
Tulipa saarnaa. :I

Tuo on muuten just se kova juttu, joka jää kokematta, jos kuuntelee pelkkää vanhaa tavaraa. Siis se, että joku musiikki tulee todella tärkeäksi paitsi tietysti musiikillisten ansioidensa niin myös ilmestymisajankohtansa ja siihen liittyvien henkilökohtaisten tapahtumien takia; siitä tuoreesta radiossa soivasta musiikista tulee osa omaa historiaa, osa omaa minäkuvaa. 20:n vuoden kuluttua se musiikki saattaa edelleen olla hyvää, mutta omissa korvissa nostalgia-arvo ehkä jopa parantaa sitä. Stam1na aiheuttanee vuosikymmenten päästä sitä nyt diggaaville samanlaisia väristyksiä kuin Eppu Normaalin Aku ja köyhät pojat minulle.
 
Totta. Muistan kyllä hyvin kun Feels like Teen Spirit tai Radioheadin Bends ilmestyivät ja kaikki - siis kaikki olivat niistä aivan tohkeissaan. Kyllä siinä oli sellaista joukkohurmaa.
 
Enimmäkseenhän tuo on tietysti nuorison yksinoikeus, musiikillisesti kaikkein vastaanottavasin ikä on teininä, jolloin ei ole vielä turmellut itseään liialla popmusiikilla ja kyynisyydellä.
 
En suostu! Kyllä mulla tollaisia hurmaantumisia sattuu vuosittain. Tällä hetkellä esim. uppoaa Walkmen kybällä.
 
Aikavaikean ravintoympyrä -vertaus on aika osuva. Tosin saattaahan sitä joku hurja vielä vanhoilla päivillään heretä makrobioottisen ruokavalion puolestapuhujaksi, mutta varmaan suurin osa tyytyy perunamuussiin ja lihapulliin aina vaan...
 
No jaa, ruokaympyrässä kitara-basso-rummut on miljoonia eri mahdollisia yhdistelmiä.

En suostu! Kyllä mulla tollaisia hurmaantumisia sattuu vuosittain. Tällä hetkellä esim. uppoaa Walkmen kybällä.
 
Tuleehan niitä, mutta tässä vaiheessa on vielä vaikea sanoa miten homma toimii kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Minulle tuo valtava innostuminen näyttäisi nykyisin koskevan enemmän kokonaisia musiikkityylejä kuin varsinaisesti yksittäisiä artisteja. Blues, gospel, soul ym.

Tuleehan niitä, mutta tässä vaiheessa on vielä vaikea sanoa miten homma toimii kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Minulle tuo valtava innostuminen näyttäisi nykyisin koskevan enemmän kokonaisia musiikkityylejä kuin varsinaisesti yksittäisiä artisteja. Blues, gospel, soul ym.
 
No, en mä olis 20 vuotta sitten kuvitellut kuuntelevani vielä samaa musaa kuin silloin. Ajattelin, että kolmekymppisenä sit varmaan jatsia tai klasaria. Katin kontit.

Totta. Muistan kyllä hyvin kun Feels like Teen Spirit tai Radioheadin Bends ilmestyivät ja kaikki....
 
Ethän muista, se oli Smells. *grin*
 
E: Täällä päin metsää tuo Bends ei saanut oikeastaan mitään innostusta aikaiseksi. En nyt yhtäkkiä muista kenenkään vaikutuspiiriini kuuluvan keuhkonneen ko. levystä.