Klassinen ›

Hörhö:
 
Keskiajan musiikissa on kirjallisten lähteiden mukaan esiintynyt moniäänisyyttä eli organumia jo 800-luvulta lähtien. Koska tuolta ajalta ei ole jäänyt nuottikirjoituksia (käytössä oli tuolloin varsin viitteellinen neuminotaatio), ei ole varmaa, millaista moniäänisyyttä tällöin on ollut. Voisi ainakin olettaa, että melodiaa on säestetty esim. rinnakkaisilla oktaaveilla.
 
Ensimmäiset moniääniset nuottikirjoitukset ovat 1100-luvun alusta. Tällöin organum oli kehittynyt jo kantamuodostaan, ja musiikissa esiintyi mm. rinnakkaisia kvinttejä ja kvartteja. Suunnilleen 100 vuotta myöhemmin Ranskassa, Notre Damen koulukunnassa polyfoniaa edelleen kehittivät musiikilliset johtohahmot Leoninus ja Perotinus. Leoninus sävelsi pääasiassa 2-äänistä, seuraajansa Perotinus jo 4-äänistäkin musiikkia, ja sallittujen intervallien lukumäärä oli laajentunut jo huomattavasti rinnakkaisista kvinteistä ja kvarteista, varsinkin Perotinuksen kohdalla.
 
1100/1200-lukujen vaihteen Notre Damen koulukunnan (joka siis vaikutti lähinnä nyk. Ranskan alueella) jälkeen ympäri Eurooppaa vallitsi 1200-luvun Ars antiqua (vanha taide) -suuntaus, jota eri maissa tosin toteutettiin eri tavoin. 1300-lukua hallitsi Ranskan Ars nova (uusi taide) ja Italian Trecento (= 1300). Ars novan suuria nimiä oli mm. Guillaume Machaut, jonka Messe de Notre Dame on jo todella polyfonista ja monipuolista, kaikkea muuta kuin yksiäänistä lurittelua ;) Italian Trecenton vastaavia suuria nimiä oli Francesco Landini, joka tunnetaan varsinkin Vireali- ja Ballata -tyylien kehittäjänä. Landini loi myös periaatteita vasta paljon myöhemmin käyttöön otetulle säkeistöajattelulle.
 
1300-luvun lopulla, Machautin ja Landinin kuoltua alettiin hitaasti siirtyä renessanssin puolelle. Etelä-Ranskassa ehdittiin kuitenkin vielä elää varsin lyhytikäinen, mutta musiikinhistoriallisesti erittäin mielenkiintoinen Ars subtilior (äärimmäinen taide) -kausi. Tämä n. 30-40 vuotta kukoistanut kausi oli iso irtiotto Ars novasta, ja tuon ajan musiikin harmoniset ratkaisut kuulostavat välillä hätkähdyttäviltä jopa nykykorvaan. Dissonansseissa ym. nimittäin löytyy. Tämä "äärimmäinen taide" herättikin katolisessa kirkossa sen verran närää, että kirkko määräsi erään Etelä-Ranskalaisen luostarin, jossa lähes kaikkia Ars subtiliorin kauden nuottikäsikirjoituksia säilytettiin, poltettavaksi. Jostain kumman syystä luostarin munkit olivat päättäneet siirtää käsikirjoitukset muualle vain pari viikkoa ennen tätä tuhoiskua. Noiden munkkien ansiosta jälkimaailma ylipäätään on edes tietoinen tuosta mielenkiintoisesta keskiakaisen musiikin kehityksen huipentumasta.
 
1400-luvun aikana musiikissa siirryttiin lopullisesti keskiajalta renessanssiin. Tuon ajan ja taitekohdan säveltäjistä mainittakoon Guillaume Dufay, joka aloitti säveltämisen vielä aivan myöhäisen keskiajan periaatteiden mukaisesti, mutta hänen myöhäistuotantonsa on jo vahvasti renessanssityylistä (vrt. esim. Beethovenin kehitys klassismista romantiikkaan). Dufayn musiikista onkin vaikea sanoa, onko se keskiajan vai renessanssin musiikkia. Pääasiassa kyse on lähinnä makuasiasta.
 
Tähän loppuun täytyy vielä huomauttaa, että näiden mainitsemieni musiikillisen ajattelun valtavirtojen lisäksi Euroopasta löytyi myös paljon muita musiikillisia tyylisuuntia. Esim. Brittein saarilla oli jo varhain 1000-luvun alussa varsin pitkälle kehittynyt polyfoninen musiikki, joka erosi täysin keski-Euroopan tuon ajan ankarasta organumista. Itseasiassa Briteissä oltiin käytetty jo täysin tonaalisia sointujakin tuohon aikaan, mutta ilman tonaalista funktiota, ts. modaalisuus oli kuitenkin vallitsevaa.
 
Ns. Alankomainen koulukunta oli myös oma lukunsa keskiajan Euroopassa. Johtavia nimiä oli Johannes Ockeghem, jonka upeaa teosta Prolaatiomessu on nykyihmisen vaikeaa ellei jopa mahdotonta esittää rytmisesti oikein. Messun jokainen ääni nimittäin kulkee aivan omassa tahtilajissaan, välillä täysin ilman minkäänlaista suhdetta muihin tahtilajeihin. Tai pikemminkin, ilman suhdetta meidän rytmiajattelumme mukaan. Messussa käytetyt (ja muutenkin keskiajan Euroopan musiikissa vallinneet) prolaatiotahtilajit ja -rytmit nimittäin toimivat aivan eri periaatteella kuin meidän rytminen ajattelu.
 
Prolaatiorytmiikassa mikä tahansa aika-arvo voidaan jakaa joko kolmeen (täydellinen) tai kahteen (epätäydellinen) seuraavaksi lyhempään aika-arvoon. Tämä tarkoittaa samaa, kuin me jakaisimme esim. puolinuotin joko kolmeen tai kahteen neljäsosanuottiin. Nykyään jako tapahtuu aina kahteen, kolmeen jako ilmaistaan epäjakona, triolina. Prolaatiorytmiikassa aika-arvot kuitenkin pysyivät saman mittaisina (ei muodosteta triolin tyylistä epäjakoa), joten tämä vaikutti väistämättä tahtien pituuteen.
 
Tässä vasta hyvin pintapuolinen katsaus keskiajan musiikkiin. Nyt en ehdi enempää kirjoittaa, mutta kuten varmasti huomaat, keskiajalla tapahtui musiikissa paljon. Suosittelen kaikille tutustumista tähän erittäin mielenkiintoiseen vaiheeseen länsimaisen taidemusiikin historiassa!