Yleistä keskustelua musiikista ›

Voiko neroutta löytää muualtakin kuin biiseistä? Voiko esim. Alice Cooperia sanoa neroksi, kun uudisti rock-lavashown täydellisesti? Ennen Aliceahan suunnilleen seisottiin lavalla farkut jalassa ja soitettiin. Alice toi giljotiinit ja hirttoköydet sun muut teatraaliset efektit ja oli ensimmäinen jolla oli kunnon lavashow. Kissillä oli sitten tulennielentä ja tekoveret ja räjähdykset. Voiko tällaista sanoa neroudeksi?
 
ei voi sanoa - sirkus- ja varieteetemppuja, musikaaliesillepanoa, huvipuistoja, friikkishowta jne... - usan viihde-elämä 1900-luvulla on ollut semmoista vaikutteiden ja lainausten runsaudensarvea, että AC:n hommissa ei ole ollut mitään keksimistä - valitsi teeman ja alkoi ammentaa. Oliko edes ensimmäinen rockissa?

Voiko neroutta löytää muualtakin kuin biiseistä? Voiko esim. Alice Cooperia sanoa neroksi, kun uudisti rock-lavashown täydellisesti? Ennen Aliceahan suunnilleen seisottiin lavalla farkut jalassa ja soitettiin. Alice toi giljotiinit ja hirttoköydet sun muut teatraaliset efektit ja oli ensimmäinen jolla oli kunnon lavashow. Kissillä oli sitten tulennielentä ja tekoveret ja räjähdykset. Voiko tällaista sanoa neroudeksi?
 
Mielestäni kyse ei ole neroudesta, vaan pikemminkin markkinamiesten hommista ja vanhojen ideoiden pukemisesta numeroa suurempiin vaatteisiin - saapuihan jo Screaming Jay Hawkins aikoinaan lavalle ruumisarkussa ja Screaming Lord Sutchillakin oli jos jonkinlaista rekvisiittaa.

Devin Townsend on mielestäni nero. Tähän väitteeseen minulla ei ole muuta perustelua kuin, että pidän helvetisti kaikesta mitä tämä mies on saanut aikaan.
Miten sitten nero oikein määritelläänkään? Musiikin parissa "nerous" on hankala asia, koska kyse on kuitenkin makuasioista eikä tieteestä.

En usko, että säveltäjä tai sanoittaja on ajatellut mitään merkittävää. Yleensä tuollaiset sävelletään ajatellen, että "tässäpä taas tämmöinen rivisävellys" - ja jotenkin se sattuu iskemään sitten harmaaseen massaan. Jos siis säveltäjä on normaali eli tarpeeksi suurella itsekritiikillä varustettu henkilö.

Neroutta?

Niin sitähän voi katsoa henkilökohtaiselta tahi sitten suosion kannalta. Yleensähän neroksi julistetaan ihmisiä, jotka ovat tehneet vaikutuksen suureen ihmismassaan. Toisaalta suurin osa ihmisiä on musikaalisuudeltaan aika keskinkertaista, joten musiikinkin pitää olla tietynlaista kolahtaakseen?! Esim. Suomalaiset ovat pitäneet paljon, hyvin paljon, Yö:n, Juicen tai vaikkapa Discon musiikista, joten ovatko he neroja? Onko neroutta siis se, että pystyy puhuttelemaan ihmisiä?

Se, ketä kukin henkilökohtaisesti pitää nerona onkin jo sitten eria asia...

Mites sitten huumausaineiden vaikutus musiikin syntyyn, voidaanko niiden avulla tehtyä musiikkia pitää nerokkaana?
 
Ovatko tajuntaa laajentavat aineet auttaneet taiteilijaa avaamaan oven johonkin mielensä sopukkaan, johon ei selvinpäin olisi mitään asiaa, vai onko kamoissa soitettu musiikki vain sattumalta onnistunut poikkeuksellisen hyvin.

John Lennon totesi Beatlesin hajoamisen jälkeisessä pitkässä Rolling Stonen haastattelussa omaan sarkastiseen tyyliinsä kun häneltä kysyttiin neroudesta:
"Lapsena mietiskelin että minun täytyy olla joko hullu tai nero. Koska kukaan ei vienyt minua hoitoon ajattelin että minun täytyy olla nero. Nykyään en enää asialla päätäni vaivaa, mutta jos on olemassa sellaisia ihmisiä, joita voidaan pitää neroina niin siinä tapauksessa olen nero."

Tuntuis, että toi nerouden käsite on sen verran laaja, että käsitteenmäärittelystä on aika vaikea päästä itse asiaan. Mutta härkää sarvista. Tupunaa ja Dannya komppaisin: Artistit tai yhtyeet, joilla on poikkeuksellisen suuria lahjoja ja mullistavaa musiikillista merkitystä (esim. ja nimenomaan genren tai laajemman kokonaisuuden kehityksen kannalta) voidaan nähdä vasta pitkän ajan kuluessa. Sen verran Tupunalle, että eikös noiden "portinvartijoiden" lisäksi merkityssuhteita voida arvioida autenttisemminkin musiikkianalyysin avulla? Sitten vasta kun nää taiteilijat on jo pääosin ikonisoitu ja autorisoitu toteamalla niiden todellinen vaikutus esim. temaattisella, harmonisella tai rakenteellisella tasolla, voidaan niistä ryhtyä vääntämään mielipiteiden tasolla: kuka "suurista" on nero ja kuka ei? Loppu on mun nähdäkseni ihan juupas eipäs juttua. Einstein on varmaan siitä harvinainen kaveri, että sen puhelinluettelossa vois lukea ammattinimikkeenä nero ja kaikki varmaan allekirjoittais sen! Jenkit varmaan luulee, että se oli sen oikea ammatti;-) Muiden kohdalla onkin vaikeampaa. Koitettaisko hakea niitä "suuria" ensiksi?
 
Nimeän jo mainitun John Lennonin ja lisään Paul McCartneyn. Uudemmista Kurt Cobain (perustelen: neopunkki voi edelleen hyvin ja porskuttaa, grunge näyttäytyy rankan soundin ja rallatuksen risteytyksenä nu-metallissa).
 
Lisätkää vaan määrittelyäkin, eihän se tolla vielä oo valmis.

Sen verran Tupunalle, että eikös noiden "portinvartijoiden" lisäksi merkityssuhteita voida arvioida autenttisemminkin musiikkianalyysin avulla? Sitten vasta kun nää taiteilijat on jo pääosin ikonisoitu ja autorisoitu toteamalla niiden todellinen vaikutus esim. temaattisella, harmonisella tai rakenteellisella tasolla, voidaan niistä ryhtyä vääntämään mielipiteiden tasolla: kuka "suurista" on nero ja kuka ei?
 
No voih. Se on muuten aikamoisen selkeä homma, ettei populaarimusiikkia pysty oikeastaan arvioimaan täysin musiikkianalyysin avulla (eli klassisen musiikin tavoilla), koska populaarimusiikissa on niin paljon muutakin, kuin harmonia, tematiikka tai jonkinlainen muu struktuuri. Esim. soundit, laulusoundit, kaikki tällainen, mitä ei voi musiikkianalyysilla mitata. Eikä musiikkianalyysi musiikkitieteellisessä mielessä ole mitään estetiikkaa edes taidemusiikin kohdalla, se on vaan rakenteen analyysia, eikä todellakaan arvota mitään rakenteita - se vaan koettaa löytää tyyliin sopivia piirteitä jostain klassisesta, tonaalisesta biisistä... tai sitten tarkemmin jotain rakennetta, mutta kun mielestäni populaarimusiikki ei ole mitään systemaattisesti sävellettyä... kuten ei olekaan. Kun Sibelius kirjoittaa kaiken paperille, Apulanta jammailee treenikämpällä.
 
Populaarimusiikin sävellystavat ovat siis täysin erilaiset kuin klassisemmassa traditiossa - jos nyt mietitään vaikka rockia. Ja sitten se, että kaikista monimutkaisinko biisi temaattisesti/harmonisesti/struktuurisesti olisi mukamas esteettisesti arvokas? Mielestäni ei päde populaarimusiikkiin. Ei millään. Kuten ei myöskään taidemusiikkiinkaan. Kuten sanoin, musiikkianalyysilla ei etsitä esteettisiä, vaan rakenteellisia ulottuvuuksia. Estetiikka kuuluu taidemusiikin piirissä hyvin pitkälle filosofiaan, populaarimusiikin piirissä kulttuuriin, sosiologiaan ja filosofiaan.
 
Lisätkää vaan määrittelyäkin, eihän se tolla vielä oo valmis.
 
Ei esteettisillä arvoilla ole mitään absoluuttisia totuuksia...
 
Mutta juu. Mä alan tässä kovasti itse tutkia prosemmassani rockestetiikkaa ja arvoasetelmia.. laitan sen sitten valmiiksi saatuani jonnekin nettiin, niin saatte ihan tiivistettyä tietoa siitä, mitä on tutkittu ja sanottu tästä estetiikka-asiasta ja mitä minä siitä olen saanut selville. Mutta kaikki ajallaan.

Kyllähän se on olosuhteet. 60-luvulla kaikki hyvät rokkibiisit oli tekemättä - oli helppo olla originaali. Siksi silloin oli enemmän nykyisin klassikoiksi miellettävää musiikkia. 70-luvulla vauhti hiipui, 80-luvulla enää muutama iso nimi.
 
Nykyään popmusiikki on niin puhtaaksikaluttua kaupallistettua sontaa - kuoleva taidemuoto runonlausunnan tapaan, että ei tarvi olla ikäloppu ollakseen "hieman" välinpitämätön genrestä.
(Jotkut vajaat viitsii vielä vaahdota jostain v-un Radioheadista, Toolista ym. mutta haloo...)
 
( Asiaan vaikuttaa myös väestödemografia: Nuorisomusiikki tarvitsee tekijöikseen nuorehkoa väkeä jota oli suurissa ikäluokissa 60-luvun lopussa ja 70-luvun alussa moninkertainen määrä nykyhetkeen verrattuna.)

Mutta keksi kuitenkin, eikä kukaan muu...
 
No niinhän se keksi ( miksen minä ....jupinaa...... ).

No voih. Se on muuten aikamoisen selkeä homma, ettei populaarimusiikkia pysty oikeastaan arvioimaan täysin musiikkianalyysin avulla (eli klassisen musiikin tavoilla), koska populaarimusiikissa on niin paljon muutakin, kuin harmonia, tematiikka tai jonkinlainen muu struktuuri. Esim. soundit, laulusoundit, kaikki tällainen, mitä ei voi musiikkianalyysilla mitata. Eikä musiikkianalyysi musiikkitieteellisessä mielessä ole mitään estetiikkaa edes taidemusiikin kohdalla, se on vaan rakenteen analyysia, eikä todellakaan arvota mitään rakenteita
 
Ei esteettisillä arvoilla ole mitään absoluuttisia totuuksia...
 
Kommenttini ei nimenomaan liittynyt estetiikkaan, sitähän mä tässä yritin välttää. Toinen tykkää maksalaatikosta ja toinen makaronilaatikosta. Retrospektiivinen tarkastelu mahdollistaa musiikin vaikutuksen tarkastelun myöhempään materiaaliin. Sillonhan me voidaan nähdä mikä on vaikuttanut mihinkä musiikkiin ja millä tavalla. (no ei aina selvästi mutta kuitenkin). Tätä mun kirjoitukseni käsitteli. Ja tiedoksi, jos olit unohtanut, että musiikkianalyysissä mainitsemasi soundi tunnetaan nimellä sointiväri. Muistelen että klasarin puolella esim. Ligeti tietää noista jutuista jonkin verran. Eihän sitä täysin kattavasti poppia klasarin menetelmillä niputeta mutta omiakin menetelmiä löytyy. Lomaxin kantometrinen analyysi jne.
 
Yhtä kaikki, ajatukseni oli, että monelle populaarimusiikin kuuntelijalle lienee syntynyt yhteneviä mielikuvia musiikin vaikutuksesta uuden syntyyn. Esim. että ilman Sex Pistolsia ei olisi vaikka Green Daytä tai Blink 182:a. Ajattelin että tällaisista suurista vaikuttajista, eli kollektiivisesti syntyneistä auktoriteeteista ne nerotkin nimenomaan löytyy, jos tarpeeksi moni vain on sitä mieltä. Ei estetiikkaa, demokratiaa;-)

Ai kato, olitkin Tupuna Musicalta! Sieltähän mäkin, 2001 valmistuin MKA.