Media ja viihde ›

Ghost Recon: Advanced Warfighter / G.R.A.W. (Xbox360)
 

 
Kutkutti jo kauan kirjoittaa tästä, mutta päätin pelata yksinpelin ainakin loppuun että saisi vähän kattavamman kuvan pelistä. Moninpeliä en vieläkään pelannut paljoa, mutta saimpahan ainakin jotain kuvaa siitäkin. Tämä on ensimmäinen Ghost Recon, jota olen pelannut kunnolla, joten veteraanit eivät välttämättä tästä saa isointa fiilistä irti.
 

 
TAUSTA
---------
 
Peli sijoittuu Mexico Cityyn vuonna 2013, eli lähitulevaisuudessa ollaan. Poliittista selkkausta on luvassa, jossa on sekaisin pari presidenttiä, paha kenraali, ja "football"-nimeä kantava mystinen salkku. Juonta ei paljoa selvitellä välivideoilla, vaan sitä tulee itse pelin aikana selville. Tehtävänannoissa ja kesken pelin saaduissa lähetyksissä pelaajalle kerrotaan asioita, ja siirtymisten aikana (helikopterit, panssariautot) turistaan vielä vähän lisää. Homma on saumatonta, eikä riko pelin rytmiä misään vaiheessa. Juonessa oli pari ylläriäkin, jotka piristivät kivasti.
 
Pelaaja on kapteeni Mitchell, "ghost leader", Ghost Recon-ryhmän johtaja. Mukana on periaatteessa kolme miestä (joukossa on tehtäviä joissa ollaan yksinäisenä sutena). Miehet saa valita, joskaan suuria poikkeavuuksia ei ole. Korkeintaan erikoistuminen, nimi ja sukupuoli. Joskus mukaan saa tukijoukkoja komennettavaksi, joka tarkoittaa lähinnä yksittäisiä ajoneuvoja, eli panssarivaunuja, helikoptereita ja sensellaisia. Ghost Recon-poikien toiminta on nimensämukaisesti sitä, että hiippaillaan, ollaan varovaisia, ja tiputellaan vihulaisia kovan teknologian vehkeilllä mahdollisimman kaukaa ja pienellä metelillä.
 
Aseita pelissä on aivan riittävästi. Kiikarikivääreitä, rynkkyjä kiikarilla ja ilman, konekivääreitä, pistooleita, savu- ja sirpalekranaattia, sekä pahoihin paikkoihin sinkoakin. Joidenkin aseiden kameroilla voi kuikuilla nurkan taakse paljastamatta itseään. Itse kentällä on satunnaisesti jalustaan pultattuja raskaita konekivääreitä, ja tietyissä tehtävissä muoviräjähteitä - vaikka niitä voi käyttää vain ennaltamäärättyihin kohteisiin. Pelissä on aseita ja systeemeitä, joita ei vielä ole oikeasti käytössä, mutta joita kuulemma on tulossa. Mitään ylifuturistista kamaa ei löydy, mikä on vain hyvä.
 

 
ITSE PELI
------------
 
Peli alkaa mukavasti, kun Mitchell pudotetaan helikopterista Mexico Cityyn, tavoitteena saavuttaa omat joukot ja ryhmänsä jäsenet. Kaupunki on tyhjennetty siviileistä, ja kaiuttimista kuuluu vähän väliä kehoituksia pysyä sisällä. Toisaalta tämä luo kaupunkiin autiota tunnelmaa, kun kaikki alueella liikkuvat ovat joko vihollisia tai omia sotilaita, mutta toisaalta se luo pelin upeisiin maisemiin omanlaisen jännittävän, hieman painostavan tunnelmansa.
 
Heti tulee selväksi, ettei tässä kovin paljoa rynnitä selkä suorana keskelle vihollista. Mokomat perkeleet yleensä havaitsevat pelaajan jo todella kaukaa. Harvassa on ne tilanteet, jolloin pääsee yllättämään vihollisen kunnolla. Tässäkin on kaksi puolta: toisaalta ei ole mikään "ghost recon"-olo, kun pelaaja havaitaan heti helvetin kaukaa, mutta toisaalta systeemi pakottaa pelaajan olemaan järkevä, varovainen ja kärsivällinen. Kuitenkin välillä pääsee vähän yllättämäänkin, joten kokoaikaa ilmiötä ei tapahdu.
 
Mitchell tekee aikalailla kaikkea mitä tuommoisen sotilaan kuuluukin. Ryömii, kyykkii, liikkuu suorassa, liimautuu seinää vasten ja kurkkii nurkan taakse tai muurin yli. Myös vauhdista voi pudottautua polville tai suoraan makuulle, joka on piristävää. Makuultaan äijä osaa vähän kierähtää, jos tulee paha paikka. Jos este on ennalta määrätty ylikiivettäväksi tai alashypättäväksi, niin sekin onnistuu.
Ei tässä pelissä mitään järkeä olisi, jos ei olisi härveleitä. Ja niitähän on.
 
Cross-com on sateliittipohjainen viestintäsysteemi, jonka avulla sotilaat näkevät ja kuulevat suurinpiirtein kaiken mitä toisetkin. Sillä viestitään, näytetään viholliset, havaitaan omien sotilaiden elinvoima (lähinnä pulssi) ja käskytetään. Käskytys tapahtuu simppelisti: joko taktiselta kartalta tai suoraan pelinäkymästä osoittaa kursorilla, ja painaa käskynappia. Takaisin tulevat yhdellä napinpainalluksella. Omat joukot voi myös säätää olemaan joko varovaisia kummituksia tai aggressiivisia taistelijoita. Cross-comin kautta voi myös osoittaa kaatuneen sotilaan toiselle, ja käskeä tämän auttamaan. Toki itsekin voi mennä kaatunutta paikkailemaan. Osoittamalla kursoria viholliseen, ryhmä pyrkii tuhoamaan sen. Enempää käskytystä ei ole, eikä tarvita.
Onhan näitä helpotuksia ollut peleissä ennenkin, nyt se tuntuu "oikeammalta", kun sille on jokin tekosyy eli teknologia. Tosin se ei enää ole realismia kyllä, että vihollisista saa näkymään ääriviivat ja terveyden, mutta moiset saa kytkettyä pois päältä. Samalla kytkeytyy päältä puolet cross-comista tosin, mutta realismia hakemille tämä sopinee, ja myös niille jotka eivät pidä lukuisista HUD-ikoneista joita ruudulla pyörii.
 
UAV Cypher se vasta kiva lelu on. Kyseessä on eräänlainen tiedustelulennokki, joskin näyttää enemmän UFOlta tämä pieni härveli. Se pörrää taivaalla, ja menee sinne minne Mitchell sen käskyttää Cross-comilla, joko taktisella kartalla tai suoraan pelinäkymästä. Sen voi käskyttää laskeutumaan tiedustelutilaan, jolloin se havaitsee vihollisten paikat ja välittää ne sotilaille. Kauan vekotinta ei kannata alhaalla pitää, koska pirulaiset osaavat ampua sitä.
 
Perusvehkeenä löytyy lämpönäkövehkeet, jotka havaitsevat vihollisen pimeässä. En tiedä kuinka realistista on, että sillä havaitaan periaatteessa vain viholliset, anoveuvot, jotkut ammukset ja muutama katulamppu. Kuitenkin, pimeätehtäviä on senverran että tätä joutuu käyttämään. Jos lähistöllä on cross-comia sotkeva häirintälaite, niin se pistää koko ruudun sekaisin ja vaikeuttaa toimintaa. Joskus se on jännää, joskus se vituttaa.
 
Aina välillä pelaaja pääsee pisteeseen, jossa hän saa valita miehistönsä (kätevää varsinkin silloin, jos edellinen ryhmä on jo hengetön) ja aseensa. Aseen valinta on kinkkinen homma, koska milloinkaan ei tiedä koska tähän tulee seuraava mahdollisuus. Hommassa valitaan pääase, kakkosase (pistooli) ja kranaatit. Onneksi kuolleilta vihulaisilta saa poimittua aseet, jos vanhasta loppuu patruunat tai esim. kiikarikivääri ei sovellu kyseiseen tilanteeseen.
 
Itse pelasin pelin läpi vähän yli 14 tunnissa. Ihmettelin, koska oletin aikaa kuluneen ainakin 20 tuntia. Liian lyhyeltä peli ei tunnu. Tehtävät ovat aikalailla suoria jatkumoita toisistaan. Yhden tehtävän sisällä tilanne muuttuu useasti, ja tietyn tavoitteen saavuttamisen jälkeen tulee heti suoraan seuraava tavoite. Tehtävät ovat siis varsin pitkiä, mikä ei ole paha asia. Joskus homma tuntuu todella autenttiselta, joskus taas tulee olo että hommassa ei ole tolkkua. Esim. soolotehtäviä ei usein paljoakaan perustella, ja tietyt tavoitteet tuntuvat vähän asiasta irrallisilta. Olisin kaivannut selvää yhteneväisempää linjaa tähän. Kuitenkin, jotkut tehtävät ovat todella hienoja ja vaikuttavia. Pimeätehtävät koin vähiten miellyttäviksi, vaikka niissäkin on kyllä tunnelmansa. Peli kuitenkin on tuhat kertaa nautittavampi valoisalla.
Välissä on varsinaisia arcade-tehtäviäkin, lähinnä ne missä ollaan Black Hawkin kyydissä minigunilla röpöttämässä. Tehtävät ovat todella näyttäviä ja täynnä hienoa toimintaa, mutta simulaatiomaisuus häviää siinä heti. Toisaalta tehtävien komea toiminta antaa hermojen levätä, toisaalta tuntuu typerältä röpöttää helikopteriin 3000 kutia minigunilla ennenkuin se putoaa. Onneksi tuo systeemi pätee ainoastaan pelin pariin alasammuttavaan kopteriin, ja niissäkin on oma viehätyksensä. Kuitenkin, minigunin antama voimantunne on olemassa, ja tehtävät ovat vauhdikkuudessaan todella näyttäviä. Helikopterin kyydissä osaa arvostaa vielä paremmin pelin kaupunkimaisemaa. Kun pilotti tekee väistöliikkeitä ja itse hirveällä vimmalla kyntää kaupunkiaukealla juoksevia miehiä ja ajoneuvoja niin adrenaliini virtaa. Siinä tuntee olevansa MIES.
 
Tehtävät, joissa saa komennettavakseen tankin, ovat sikäli simppeleitä, että tankille määrätään joko "mene" "pysähdy" tai "peruuta" ja tietenkin osoitetaan vihollisia ammuttavaksi. Tankilla on siis valmiiksi määrätty reitti. Tämä on sikäli ymmärrettävää, että yleensä kaupungin kaduilla on selkeä tavoite, missä panssarit sitten vähän vaan auttavat. Kyllähän sitä olisi välillä toivonut, että olisi saanut laitettua tankin mihin vaan, mutta itse ainakin olisin jo mennyt sekaisin, koska samalla on omakin ryhmä johdettavana.
Helikoptereitakin tulee välillä avuksi, ja niiden avulla onkin kiva tuhota vihulaisia. APC? ei hätää, Apache kimppuun.
Näissäkin on kuitenkin se ongelmansa, että yleensä komennettavat härvelit eivät tajua ilman käskyä vihollisia tappaa. Syö immersiota osittain myös sekin.
 

 
PELIMEKANIIKKA, TEKOÄLY JA KONTROLLIT
-------------------------------------------------
 
Kamera on sijoitettu joko pelaajien silmiin tai jännästi vähän hartian taakse (default-asetus ja henkilökohtainen suosikkini). Kameran kanssa ei tule ongelmia, ja homma toimii. Kontrollit toimivat suht' hyvin boksin padilla. Joskus tulee tilanteita, että painaa väärää nappia tai liimautuu vahingossa seinään kytikseen, mutta sitämukaa kun tottuu niin homma sujuu parhaimmillaan komeasti. Vasen tatti säätelee liikkumista mukavasti, ja normaalisti myös sen nopeutta. Seinään liimautuminen ja kurkkiminen tapahtuu kätevästi. Oikealla bumper-napilla voi säätää, minkä olan yli mies tähtää. Tällä ei luulisi olevan paljoakaan merkitystä, mutta itse käytin systeemiä lähes kokoajan. Senttikin lisää tähtäysalaa suojaisasta paikasta oli aina bonusta. Ohjaimen aikalailla kaikkia nappeja on käytetty järkevästi.
 
Hyppiä ei mies osaa, eikä tosin tarvitsekaan, koska tiettyjen esteiden yli kiivetään tai hypätään alas. Kuitenkin välillä tapahtui ilmiö, jota en olisi halunnut kokea. Nimittäin konsolimainen "tästä ei nyt mennäkään kun tässä on tämmöinen este, eikä siitä tälläkertaa kiivetäkään"-ilmiö. Sitten vaan kiertoreittiä hakemaan. Onneksi kentät ovat yleensä niin avoimia, että tähän ei törmää usein. Mutta kun törmää, niin immersio kärsii aina vähän damagea.
 
Ampuminen on nautittavaa. Kursori suurenee ja pienenee sen mukaa, miten mies liikkuu ja missä asennossa on. Jos juoksee selkä suorassa, ei voi kuvitella ampuvansa montaakaan osumaa. Jos makaa liikkumattomana, osuukin sitten jo ihan eri tavalla. Sotilaan saa vasemmasta liipaisimesta tähtäysmoodiin, jossa kursori ja mies liikkuu hitaammin, mutta aseella tähdätään kokoajan. Kursori on silloin pienimmillään ja kunnon osumat ammutaankin tähtäämällä. Kiikarikivääreillä zoomataan porrastetusti suurennuskerrointa vaihtamalla. Joskus niitä on yksi, joskus kaksi. Parhailla kivääreillä voi ampua vihollisen ohuen seinän tai pinnan taakse. Kiikarimoodissa vasen liipaisin pidättää hengitystä, jolloin kursori lakkaa heilumasta ja tähtääminen on helpompaa. Hengitystä kuitenkin voi pidättää vain tietyn ajan kerrallaan.
 
Tekoäly sitten vaihtelee. Omat äijät eivät osaa kiivetä. Onneksi törmäsin tähän vain kerran, kun kiipesin junavaunulle, eivätkä vatipäät osanneet seurata. Tämä ei siis ole ongelma. Se on joskus ongelma, kun oma äijä tunkee juuri eteen kun ampuu esim. kiikarikiväärillä vihulaista. Siinäpä sitten paikkaillaan oman miehen persettä. Harvoin omat miehet pistävät ryömimään, mutta tajuavat kuitenkin edetä usein kyyryssä. Suojiakin osaavat jotenkuten hakea. Välillä on hienon immersiivistä, kun käskyttää miehet kohtaan X, ja he tetsaavat suojan taakse. Yksi kurkkaa reunan taakse, ja viittoo pelaajalle että "clear". Välillä taas mokoma seisoo keskellä katua, ampuen vihollislaumaa ja ottaen yleensä pahasti osumaa. Jos oma mies kaatuu ja taistelu on vaiennut, kukaan ei ilman käskyä paikkaa maassa kuolemaa tekevää sotilasta. Kuitenkin, joukossa on niin monta hienoa hetkeä etten tekoälyä sikatyhmäksi mene sanomaan. Omia miehiä tarvitsee kokoajan, ja mitä enemmän käytin niitä rohkeasti enkä vaan pitääkseni niitä jotenkin hengissä, sitä paremmin tuntuivat suoriutuvan.
Vihollisista on paha sanoa, koska jotkut tuntuvat olevan skriptattuja paikkoihinsa, ja jotkut taas vaeltavat vähän vapaammin. Kuitenkin, yleensä ovat suojassa ja ampuvat jo kaukaa. Kuten aikaisemmin sanottu, se samalla vähän häiritsee ja samalla pistää pelaajan varovaiseksi. Pari kertaa viholliset juoksivat seinän takaa jonossa ammuttaviksi. Kuitenkin, vastusta on, ja jotkut perkeleet piileskelevät suojissa hienosti, välillä vähän kurkkien. Osaavatpa ne juosta livohkaankin jos kranaatilla viskaa. Savukranaatti toimii hienosti ja näyttääkin hyvältä. Savu leviää sankaksi pilveksi, ja auttaa pelaajaa hienosti joko siirtymään tai yleisesti aiheuttamaan hämminkiä.
 
Fysiikanmallinnusta tähän ei paljoa tarvita, eikä sitä huomattavissa määrin olekaan. Räjähdyksissä ajoneuvot poukkaavat hienosti, ja jotkut pikkulaatikot vähän lentelevät, seiniin tulee reikiä ja lasit menevät särölle. Jos vihulainen piileksii auton takana niin että pää näkyy lasin läpi, niin poks vaan. Koska tässä ei liioitella "auto lentää 123 metriä seinän läpi"-efekteillä, jää melkein tajuamatta että minimalistisen tuntuinen fysiikanmallinnus on oikeastaan toimivaa. Kuolinanimaatiot ovat silti ihan nättiä katseltavaa, vaikka yleensä vihollisia tapetaankin kaukaa. Oli silti muutama tilanne, jossa pääaseesta loppui paukut, oma ryhmä oli vainaa ja itsekin onnuin jo liikkuessani. Siinä kun oli pistooli kädessä ja nurkan takana piilossa ampuakseni ihan 2 metrin päässä olevia vihollisia, oli kova fiilis.
 
Pelissä on kaksi vaikeustasoa, joista pelasin helpoimmalla. Kuolin noin 234 kertaa.
Tallentaa ei voi vapaasti, vaan peli tallentaa itse tietyissä paikoissa, ikäänkuin Checkpoint-systeemillä. Tämä ei ole huono asia. Toki muutama tehtävä on sellainen, että nämä tallennuspisteet ovat turhan harvassa, ja samaa 15 minuutin sarkaa saa hakata muutaman kerran. Kuitenkin tässä tulee oltua varovainen ja tunnelma on hieman eri luokkaa kuin että jos voisi metrin välein tallentaa.
Helpompi vaikeustaso oli siis minulle juuri sopivan vaikea. Vaikeampaa en uskaltanut yrittää, siinä kuulemma kaikki viholliset tähtäävät päähän ja ampuvat ilmeisesti vielä kauempaa.
 

 
TOTEUTUS
-------------
 
Heti alkuun, Mexico City vuonna 2013 on aivan saatanan ruma kaupunki. Nimittäin sillätavalla ruma, että se näyttää todella upealta. Karut, lohduttomat ja poikkeustilan vuoksi autiot kadut ovat kerrassaan hienon näköisiä. Visuaalinen tyyli on huikaiseva. Pelit-lehden toimittajan Honkalan kanssa olen samaa mieltä, että tästä tulee mieleen elokuva Traffic. Oranssintumma väripaletti (joka ei unohda korostaa heijastuksia ja varjoja, jotka tuntuvat piirtyvän reaaliaikaisesti) sopii tähän kuin nyrkki laukkuun ja puolukka järveen. Toinen elokuva, mikä heti tuli mieleen, oli Black Hawk Down, joka ei ole kovin löyhä vertaus sekään, nimittäin pelin tunnelmassa on ripaus kyseistä elokuvaa muutenkin kuin graafisesti. Hiippailet pitkin katuja, päästäksesi paikkaan jossa henkilö X viimeksi nähtiin, tietäen että pian tulee vihollista päälle, ja jos kestät tarpeeksi pitkään saat Black Hawk-kopterin avuksesi.
Ison kaupungin vaikutelma välityy hienosti, ja kyllä peliä välillä ihastelee melkein suu auki. Tietenkään rakennuksiin ei pääse sisään, ja ne harvat joihin pääsee, ovat vähän kömpelön oloisia. Joidenkin pintojen tekstuurit saattavat ovat vähän karuja, mutta rumuutta peli ei kertaakaan esittele. Yleisesti peli näyttää upealta. Laitetaan vielä kaupan päälle, että tässä on yksiä hienoimpia räjähdyksiä mitä olen koskaan pelissä todistanut.
Pelin graafinen ilme tukee ajoittaista hienoa tunnelmaa parhaalla mahdollisella tavalla. Itselläni kuvaa oli puskemassa Samsungin 30-tuumainen tavallinen laajakuvatelevisio, ja jo sillä vakuutuin peruuttamattomasti. En uskalla edes ajatella, kuinka upealta tämä näyttäisi isolla HDTV-ruudulla.
 
Ei tässä sovi haukkua ääniäkään, koska ne ovat ensiluokkaisia. Kunnon surroundilla pelaaminen on välillä pientä orgasmia. Aseet papattavat ja miehet huutelevat juuri niinkuin pitääkin. Maailmassa on paljon erilaisia ääniä, joilta ei välty eikä edes halua. Kun tiimi on huonossa hapessa ja paukut vähissä, ja kuulee takavasemmalta lähestyvän ajoneuvon, niin siinä tulee kilo paskaa housuun. Vielä kun omien helikopteri huutaa cross-comiin uhkaavasta vihollisesta, niin on pakko todeta että hienoa pojat. Enkä unohda mainita musiikkia, joka tukee tunnelmaa paremmin kuin hyvin. Kun raskaan taistelun jälkeen saavuttaa miehistöä noutavan helikopterin, musiikki pärskäyttää semmoisia säveliä mistä tulee todellinen voiton- ja helpotuksentuntu. Mikä kurkointa, parissa helikopterikohtauksessa jossa kiidetään savuavan kaupungin yllä, soi vanha klassikko All along the watchtower - ja se toimii niin helvetin hyvin, ettei voi kuin hymyillä ja jammata.
 
Tapa, millä peli näyttää itsensä, on esimerkillisen hieno. Tässäpä vähän kuvia. Kuten huomaatte kolmannesta kuvasta, HUD tunkee ruudulle jos minkämoista informaatiota, mutta niistä saa suurimman osan kytkettyä pois. Olkaa hyvät:
 
http://media.xbox360.ign.com/media/736/736206/img_3433303.html
http://media.xbox360.ign.com/media/736/736206/img_3433390.html
http://media.xbox360.ign.com/media/736/736206/img_3425345.html
http://media.xbox360.ign.com/media/736/736206/img_3084775.html
http://media.xbox360.ign.com/media/736/736206/img_3084781.html
 
http://screenshots.teamxbox.com/scr … ys-Ghost-Recon-Advanced-Warfighter/
http://screenshots.teamxbox.com/scr … ys-Ghost-Recon-Advanced-Warfighter/
 

 
MONINPELI
-------------
 
Livessä tai linkillä pystyy pelaamaan monenmonia moninpelimuotoja. Tylsät jätkät pelaavat yksinäinen susi-meiningillä, miehet pelaavat joukkueittain vastakkain tai co-oppina. Co-oppina pystyy suorittamaan tehtäviä 16 hengen maksimiporukalla. 16 on maksimi muissakin pelimuodoissa, ja se riittää. Tällaista sitä pitäisi olla muisssakin peleissä. Pelimuotoja on paljon, enkä harmikseni paljoa moninpeliä ole vielä pelannut. Ensimmäisen kerran olin sekaisin systtemistä, ja kuolin noin 232 kertaa minuutissa. Tämä tosin johtui siitä, että taisin eksyä klaanipeliin. Pelejä voi kustomoida mielensä mukaan aika hyvin, saadakseen pelistä juuri sitä irti mitä haluaa.
 
Moninpelissä on karsittu asioita, esim. seinään ei liimauduta ja kurkita, ja grafiikka on astetta heikompaa (joskin mielestäni siltikin varsin hyvää). Miehet liikkuvat hieman nopeammin, ja kyse on enemmänkin toiminnasta. Monet pitävät tätä yhtä kovana X360:lla kuin mitä Counter-Strike on PC:lle, vaikkei näitä sen enempää voinekaan verrata. Cypher-tiedusteluvekotinta voi käyttää myös moninpelissä. Toisen kerran kun koitin moninpeliä vähän vakavemmin, menin pieneen 6 pelaajan joukkuematsiin. Kyllä siinä ryömittiin, kytättiin ja Cypherillä tiedusteltiin. Kyttäsin joukkueen kanssa kiviröykkiön takana, ja kun lähdin vähän vaeltamaan, kuulin laukauksia. Ryömin röykkiölle ja havaitsin kaverieni kuolleen. Pimeänäöllä havaitsin edessä valkean kohteen, joka vähän liikkui. Lähdin ryömimään ja tulitin samalla tuota valohahmoa minkä osasin. Mokoma meni suojaan, joten tottakai ryömin lähemmäksi. Niinhän siinä kävi, että takanani kytännyt sniperi ampui minut siihen, kuten ilmeisesti muunkin joukkueeni. Tuli semmoinen vaikutelma että moninpelissä on rutosti potentiaalia kunnon porukalla, ja otankin asiakseni pelata moninpeliä enemmän, kerron sitten lisää. Hyvältä vaikuttaa, ja teknisesti en havainnut kertaakaan verkkoviivettä tai mitään muutakaan häiritsevää. Moninpeliä pelataan Livessä vieläkin todella paljon, joten tämä lisännee pelin arvoa. Harvassa pelissä live-tuki vaikuttaa näin monipuoliselta.
 
Parhaimpia ominaisuuksia on headsetin hyödyntäminen. Voit pelin aikana reaaliajassa puhua joukkuetovereillesi, mikä on tässä pelissä tärkeää. Siinä sitä oikeaa cross-comia ja tiimityötä.
 
Livessä on imuroitavana lisäosa Chapter 2, joka maksaa 1200 marketplace-pinnaa. Rahana se tekee jotain noin 13-14 euroa ymmärtääkseni. Myös karttapaketti löytyy.
 

 
TIIVISTELMÄ
---------------
 
Tämä ei ole täydellinen sotilassimulaatio, mikä lienee jo tullut selväksi. Vikansa on, mutta parhaimmillaan tässä pääsee juuri sellaiseen tunnelmaan, johon tällaisessa pelissä harva pääsee. Näitä hetkiä ei ole kokoajan, mutta kun sellainen tulee, se pelastaa paljon. Toteutus on sitä luokkaa, että se antaa lisäpontta melkein kaikelle mitä pelissä tapahtuu. PC-versio lienee taktisempi, mutta konsolin ollessa kyseessä tämä lienee paras (mahdolilisesti X360:lle myös ainoa) taktinen sotilasräiskintä, joka istuu konsolin ohjaintyylille vallan mainiosti.
 
Arvosana: 9

Piti valita, että luenko Tuntemattoman Sotilaan vai tuon Tempuran peliarvion. Tuntemattomassa Sotilaassa olisin päässyt vähemmällä kyllä, mutta otin päivän askareeksi lukea Tempuran arvion. Pakkohan tuollainen kaikenkattava ja -huomioiva arvostelu on plussalla palkita!
 
Koska NES-rutkuja on tullut haukuttua, niin nostetaanpa samaiselta alustalta yksi koneen ehdoton helmi esille. En tiedä, ovatko arvon NES-veteraanit ko. peliä pelanneet tai edes siitä kuulleet, mutta minulla tuo on ehdottomasti NES-konsolin TOP3-peleissä.
 
Kirby's Adventure
NES
1993
http://en.wikipedia.org/wiki/Kirby's_Adventure
 
Kirby, tuo vaaleanpunainen hellyyttävä pallukka, teki ensiesiintymisensä GameBoyn Kirby's Dream Land-pelissä. En ole GB-peliä pelannut, mutta epäilisin sen olevan aika tiukkaa tavaraa kuitenkin. NESille julkaistu jatko-osa ainakin sitä on, niinkuin tästä arvostelusta varmasti oikein alleviivatusti tulee ilmi.
 
JUONI
 
Kirby ja ystävänsä elelevät Unimaailmassa, jossa vallitsee rauha ja ongelmattomuus alati. Mutta voi! Pahainen Kuningas Dedede varastaa Unelmien Lähteestä Tähtisauvan, joka on eräänlainen Unimaailman rauhaisuuden ja hyväntahtoisuuden ylläpitäjä. Dedede hajottaa sauvan seitsemään osaan ja antaa kuusi niistä kätyreilleen, jotka sitten kukin hallitsevat omaa kenttäänsä. Juonta ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa miksikään kekseliäisyyden tai omaperäisyyden riemuvoitoksi, mutta harvoinpa sellaista löytyy mistään NES-pelistä. Mariossa ja Zeldassa pelastetaan prinsessaa, Megamaneissa isäntä-tohtoria ja Metal Gearissa maailmaa, joten kyllähän sinne nyt yksi pallero taikasauvoineen mahtuu!
 
PELIN KULKU
 
Kirby kulkee siis läpi seitsemän maailman, joissa on kaikissa eri teema (tosin jollain tavalla ruokaan liittyviä ovat kaikki!). Maailmat on jaettu kuuteen alatasoon, pomotaisteluun ja lukuisiin minipeleihin, joista voi ansaita lisäelämiä. Ei ole mitenkään kummallista, että Kirbyllä on jossain vaiheessa puolisensataa lisäelämää, sillä niitä jaetaan harvinaisen runsaalla kädellä. Game Over on tässä pelissä ainoa asia, jota en saavuttanut. Battletoadsin hekumaisen vaikeusasteen jälkeen onkin rentouttavaa pelata Kirbyn seikkailuja, jossa ei käytännössä ole minkäänlaisia äkkikuolemia tai muutenkaan typerän vaikeita kohtia.
 
Peli on helppo läpäistä, mutta tutkittavaa riittää sen jälkeenkin, sillä hiukan Super Mario World-tyyliin peli kertoo, kuinka monta prosenttia salaisuuksista on löytynyt. Kaikkien salaisuuksien löytämiseen menee melkoisesti aikaa, mutta sataprosenttinen suorittaminen palkitaan minipeleillä ja mahdollisuudella taistella pomoja vastaan uudestaan.
 
PELATTAVUUS
 
Tässä on pelin yksi parhaista puolista. Kirby tottelee NES-ohjainta, tuota ergonomian ja käyttömukavuuden mallikappaletta, kuin käsi aivoa tai henkilö presidenttiä. Hypyt ja pomput menevät juuri niinkuin pelaaja tahtoo, aivan parhaaseen Mario-tyyliin. Kirbyn liikearsenaali on aika melkoinen jo pelkiltäänkin, ja kun siihen vielä lisätään kyky syödä vihollisia ja sitä kautta mahdollisuus saada niellyn vihollisen kykyjä, on käsillä NESin ehdottomasti monipuolisin käskytettävä. Perustilassa Kirby osaa kävellä, juosta, hyppiä, imeä ja puhaltaa ilmaa, lentää, kyykätä ja liukutaklata, joten jo näinkin peitotaan Marion ja Megamanin peruskyvyt 125-9.
 
Kun kohdataan vihollinen, Kirby voi inhaloida sen. Sillon voi valita, että nielaistaanko vai syljetäänkö pois. Nielaistaessa Kirby saa vihollisen kyvyn, jos vihollisella sellainen on. Ja niitä kykyjä on aivan helvetisti: Esimerkiksi miekkamiehen nielaistuaan Kirby voi huitoa miekalla, pommin nielaistuaan voi tappaa kaikki viholliset ruudussa ja tulihirviötä sulatellessa Kirby voi syöstä tulta. Eri vihollisia ja kykyjä on, kuten sanottua, hirvittävä määrä. Tämä tekee pelistä uskomattoman monipuolisen.
 
GRAFIIKKA JA ÄÄNET
 
Grafiikka on kenties NESin parasta. Kirkkaat ja selkeät värit tekevät maailmasta mielenkiintoisen, eikä Kirby tai vihollinen koskaan huku taustaan. Äänet ovat viihdyttävät, eikä musiikkikaan ala vituttamaan, vaikka välillä melkoista pilipalihuttua onkin. Audiovisuaalisella puolella ei valittamista kyllä!
 
YHTEENVETO
 
Kaiken kaikkiaan yksi NESin parhaista peleistä. Vaikeustaso on helppo, mutta kuten sanottua, kaikkien salaisuuksien selvittämisessä voi tulla jo itkua housuun. Suositellaan pelattavaksi esim. Battletoadsin jälkeen, jolloin soljuva ja leppoisa eteneminen on entistä mukavampaa.
 
+ Grafiikka
+ Äänet, muutamaa taustarallatusta lukuunottamatta
+ Pelattavuus täydellistä
+ Julmettu määrä ominaisuuksia ja kykyjä
+ Monipuolinen kuin mikä
+ Minipelit
+ Helppo läpäistä, mutta salaisuuksien etsiminen pitää mielenkiinnon yllä
 
- Ööh... Voisin rankaista heppoisesta juonesta, mutta ei tälläinen leppoisa ja söpö peli mitään sen suurempaa draamaa edes tarvitse
 
Pakko täräyttää sellainen arvosana, ettei ikinä:
10.000/10.000
 
EDIT: GameBoy Advancen omistajille semmoinen vinkki, että peli on uudelleenjulkaistu myös sille. Muuten pelissä ei kaiketi ole eroa, mutta grafiikkaa on toki nykyaikaistettu.