Rock, pop, alternative ›

Kenkkuselle kymmenen pistettä ja papukaijamerkki! Voorman seurusteli tosiaan Astrid Kirschnerin kanssa Hampurissa, jossa pariskunta tutustui sitten the Beatlesiin. Kirschner hyppäsi sitten Stuat Sutcliffen, mutta ilmeisesti tapauksesta ei jäänyt pahoja traumoja. Englanniin saavuttuaan Voorman soitti jonkin aikaa (bassoa?) Manfred Mannissa, mutta lienee kuitenkin tunnetuin Revolverin kannen suunnittelijana.
 
Acen koostama The Beatlemaniacs -kokoelma on osoittautunut melkoiseksi pakkaukseksi. Mukana on häpeämättömästi jee jee jee -osastoa rippaavia kappaleita sekä melko riemukkaita novelty-biisejä kuten "Like Ringo", jossa Dick Lordin kertojaminä huomaa tyttöystävänsä palvovan Ringo Starria, ja opettelee sen vuoksi soittamaan rumpuja, kasvattaa pitkän tukan ja muuta vastaavaa - saadakseen lopuksi kuulla tytön diggailevankin the Rolling Stonesia. Kannattaa tutustua, joskaan ei ehkä ostaa omaksi.
 
Linkki Amazonin kauppaan:
 
http://www.amazon.com/gp/product/B0 … 6787403-9074232?v=glance&n=5174

Revolver on kaikkien aikojen paras levy! Siteeraan Sir Paul McCartneya: "Ne ovat kaikki hyviä lauluja".
 
Tämän revolverin makasiinista löytyy panoksia joka maaliin. Se on musiikillinen runsaudensarvi, ikään kuin bändin valkoinen tupla-levy tiiviimpänä pakettina. Musiikillisesta runsaudesta huolimatta lopputulos ei ole sillisalaatimainen vaan ehyt, joka laulu puoltaa paikkaansa.
 
Levyn biisit ehtaa poppia ja rokkia, mutta ottavat vaikutteita useista eri tyyleistä: Loistavaa rockkitarointia (Taxman, She Said She Said, And Your Bird Can Sing); klassista musiikkia pop-muodossa (Eleanor Rigby), Itämaista musiikkivaikutusta (Love You To); 20-30-luvun Music Hall, vaudeville (Good Day Sunshine), Esi-teknoa ja psykedeliaa (Tomorrow Never Knows), kauniita pop-balladeja (Here, There And Everywhere, For No One), lastenlauluja/Sing-Along;) (Yellow Submarine), Motown/Soul-pastissi (Got To Get You Ito My Life); Enemmän ja vähemmän Psykedeelisvaikutteista poppia ja rockia (I Want To Tell You, Tomorrow...; Doctor Robert, She Said...; I´m Only Sleeping, And Your Bird...).
 
Revolver on kuitenkin ehjin ja paras Beatlesin levyistä siksi, että siinä ei ole yhtään huonoa sävellystä ("It´s A Killer, No Filler") mikä tekee siitä ajattoman klassikon. Se on kestänyt paremmin aikaa kuin esim. Pepper-levy, koska mielikuvitukselliset sovitukset tukevat niin loistavasti sävellysten ja sanoitusten herättämiä mielikuvia. Eli suomeksi sanottuna sovitukset ovat tehty biisien ehdoilla. Eli sävellykset ratkaisevat; hyräilkääpä joka biisin laulumelodioita mielessänne, niin huomaatte, että sävellykset ovat ajattoman loistavia ja tuoreen kuuloisia. Revolver ei ole 60-luvun musaa, vaan ajan hammasta kestänyt, edelleen inspiroiva pop-musiikin täsmäase.
 
Revolver on 35 minuutin matka pop-musiikin laulukirjan kauneimmilla lehdillä!

Mr. Mustardin hehkutuksilla pitäis jo jäykkäoppisemmankin tajuta miten laadukkaasta teoksesta on kyse. Hienoa!
 
Revolver ei ole 60-luvun musaa, vaan ajan hammasta kestänyt, edelleen inspiroiva pop-musiikin täsmäase.
 
Tuo onkin levyn ainoa huono puoli: Uudet ja uudet sukupolvet ottavat ja kopioivat Revolveria luullen olevansa kovastikin omaperäisiä...

Hieno oli Mr.Mustardin Revolver-analyysi, ja kenkkusen myös. Printtasin ulos ja kuuntelin levyn. Ymmärrän nyt astetta paremmin mitä erinomaista näette tuossa paketissa, vaikken itse allekirjoitakaan kaikkia argumenttejanne. Kiitos!

Mr. Mustardin hehkutuksilla pitäis jo jäykkäoppisemmankin tajuta miten laadukkaasta teoksesta on kyse. Hienoa!
 
Tottakai se on loistava ja laadukas, hienokin teos, mutta onko se nyt sitten niin kamalan väärin ja epämusikaalisesti tehty jos tykkää esim. Sgt. Pepperistä enemmän? Niinkuin minä teen.

Tottakai se on loistava ja laadukas, hienokin teos, mutta onko se nyt sitten niin kamalan väärin ja epämusikaalisesti tehty jos tykkää esim. Sgt. Pepperistä enemmän? Niinkuin minä teen.
 
Johan se on laissa kielletty.
 
No ei. Minä tykkään melkein kaikesta Beatlesista, ihan yhtä paljon Please please mestä kuin Sgt. Pepperistä. Mutta Revolverilla bändin tyyli tiivistyy napakasti komeaksi paketiksi, sen takia mainitsen sen, jos on välttämätön pakko nostaa yksi levy ylitse muiden. Ihan samalla tavalla voisin hehkuttaa Rubber soulia ja Abbey Roadia. Ja Valkoista tuplaa ja Pepperiä. Ja jne.
 
Ei kai tämä nyt niin vaikeaa ole. Yks tykkää, toinen ei.

Johan se on laissa kielletty.

No ei. Minä tykkään melkein kaikesta Beatlesista, ihan yhtä paljon Please please mestä kuin Sgt. Pepperistä. Mutta Revolverilla bändin tyyli tiivistyy napakasti komeaksi paketiksi, sen takia mainitsen sen, jos on välttämätön pakko nostaa yksi levy ylitse muiden. Ihan samalla tavalla voisin hehkuttaa Rubber soulia ja Abbey Roadia. Ja Valkoista tuplaa ja Pepperiä. Ja jne.

Ei kai tämä nyt niin vaikeaa ole. Yks tykkää, toinen ei.
 
Noni kiva. Minä jo sorruin hetkeksi epäilemään ja vähättelemään omia mielipiteitäni. En minäkään taida osata mainita yhtään huonoa Beatles-albumia, vaikken sitä alkuaikojen meininkiä ihan rakastakaan. Jos pitäisi noita johonkin järjestykseen laittaa, niin kyllä Revolver jossakin neljän, ehkä kolmen kärjessä olisi. Jostain erinäisistä syistä kuitenkin esim. Sgt. Pepper ja Abbey Road ovat minulle tärkeämpiä.
 
No hitsi, sekin vaihtelee. On tuo bändi kyllä tehnyt maailman kovinta jälkeä.

Jos pitäisi noita johonkin järjestykseen laittaa, niin kyllä Revolver jossakin neljän, ehkä kolmen kärjessä olisi. Jostain erinäisistä syistä kuitenkin esim. Sgt. Pepper ja Abbey Road ovat minulle tärkeämpiä.
 
Minä en noista järjestyksistä tiedä, mutta useimmiten tulee kuunneltua Please please metä, Revolveria ja Abbey Roadia.
 
Sen verran läpeensä tuttua kamaa tuon bändin levyt ovat, että eiväthän ne ihan viikottain eivätkä edes kuukausittain soittimessa pyöri. Mutta aina kun pyörii tulee hyvä fiilis.

En muista oliko täällä puhetta vai jossain muualla, mutta onko mitään tuoreita huhuja Beatles -remastereista?
 
Pitäshän nuita ostella, mutta tympii kun ne on täyshintaisia ja versiot on jostain 80-luvulta. Tietää että samantien kun on levyt hyllyssä niin alkaa hulppeasoundista digipäkkiversiota ilmestyä.

Tottakai se on loistava ja laadukas, hienokin teos, mutta onko se nyt sitten niin kamalan väärin ja epämusikaalisesti tehty jos tykkää esim. Sgt. Pepperistä enemmän? Niinkuin minä teen.
 
Ei tietenkään. Kun lähtee loppupeleissä arvottamaan Revolveria tai Pepperiä niin sehän on sama kuin miettisi haluaako mieluummin rubiinin vai timantin.
 
Pepper on kuitenkin enemmän aikaansa sidottu tuotos, johtuen ehkä sovituksellisista ratkaisuista ja psykedeelisestä meiningistä yleensäkin. Paikoitellen tuntuu että sävellykset eivät ihan kaikilta osin pärjää Revolverin vastaaville. Sovitukset ja levyn soundi Pepperillä ovat niin mielikuvituksellisia, että ne tuntuvat peittävän alleen sävellykset. Tuntuu, että sävellykset eivät ole pääosissa, vaan levyn soundi ja sovitus sekä teema-albumin piirteet ovat nostettu sävellysten yli.
 
Kuitenkin Pepperillä on 90%:sti loistavia sävellyksiä, esim. A Day in the Life ja Lucy in The Sky With Diamonds saattavat jonkun mielestä olla ihan parhaita biisejä koko bändin tuotannossa, ja on helppo ymmärtää näitäkin pointteja. Loistava levy on Pepperkin, mestariteos ja klassikko.
 
Kuitenkin Pepper on mielestäni hieman menettänyt sitä vallankumouksellisuutta ja statusta, mikä sillä on ollut, vaikka se edelleen monissa kriitikkoäänestyksissä napsii voittoja.
 
Mutta juuri nuoressa sukupolvessa, joka ei ole itse tuota aikaa elänyt eikä ole mitään nuoruusnostalgiarasitteita, on alkanut tahti muuttua. Revolverin kurssi on noussut korkeammalle kuin mitä se 60-luvulla oli. Kuulun itse tuohon nuoreen sukupolveen, mutta en ole mielipiteitäni muodostanut minkään yleisen mielipiteen mukaan vaan huomannut että Revolverin biisit kuulostavat vähemmän tietyn aikakauden lapsilta. Ehkä me, jotka emme aikanaan olleet itse todistamassa Pepperin vallankumouksellisuutta, olemme oppineet arvostamaan enemmän Revolverin ajattomuutta, joka ei ole niin kiinteästi 60-luvun sukupolven tuote kuin Pepper. Tämä oli siis karkea yleistys.
 
Sain kuulostamaan sen synnilltä, että joku levy heijastaa aikaansa, vaikka kaikkihan levyt jossain määrin ovat aikansa tuotteita. Sehän ei ole mitään huonoa makua jos tykkää tietyn aikakauden kuuloisesta musiikista. Näissä levyissä on kuitenkin se huono puoli, että ne eivät kuulosta tuoreilta vuosien päästä, vaan jäävät ikäänkuin aikansa vangeiksi. Ne kaivetaan esiin kun halutaan nostalgiaa.
 
Pepper ei kuitenkaan ole jäänyt aikansa vangiksi, vaikka on hieman gloriaansa menettänytkin. Esim. Please Please Me monine cover-tulkintoineen on parempi esimerkki levystä jota ajan hammas on purrut, pätee myös Lennon-McCartney sävellyksiin (vrt. Misery).

Sinappiherran plussasaalis tältä päivältä on kova.
 
Tuntuu, että sävellykset eivät ole pääosissa, vaan levyn soundi ja sovitus sekä teema-albumin piirteet ovat nostettu sävellysten yli.
 
Nimenomaan piirteet, sillä eihän se mikään oikea teema-albumi Beatlejen itsensä mielestä edes ole. Olikohan se Mäkikartano kun sanoi jotain sellaista, että he vain uskottelivat Pepperin olevan teema-albumi, vaikka se oli vain nippu lauluja, jotka osittain nivottiin yhteen tällä ns. sirkusteemalla. Vai olikohan se sittenkin Lennon? Lennonhan taisi säveltää Mr. Kitenkin noin niinkus hätäpäissään, että ei jäisi ihan Paulin jalkoihin levyllä. Ja ettei olis Good morningkin ollut aika ex-tempore syntynyt sävellys.
 
En minä enää muista lukemiani. En voi kuin nostaa hattua Mr. Mustardille, Marlowelle ja monelle muulle Beatles -asiantuntijalle, jotka jaksavat kirjoittaa noita laadukkaita, mielenkiintoisia ja myös omia näkemyksiään sisältäviä kirjoituksiaan tämmöiselle keskustelupalstalle. Kiitos.

Nimenomaan piirteet, sillä eihän se mikään oikea teema-albumi Beatlejen itsensä mielestä edes ole. Olikohan se Mäkikartano kun sanoi jotain sellaista, että he vain uskottelivat Pepperin olevan teema-albumi, vaikka se oli vain nippu lauluja, jotka osittain nivottiin yhteen tällä ns. sirkusteemalla. Vai olikohan se sittenkin Lennon? Lennonhan taisi säveltää Mr. Kitenkin noin niinkus hätäpäissään, että ei jäisi ihan Paulin jalkoihin levyllä. Ja ettei olis Good morningkin ollut aika ex-tempore syntynyt sävellys.
 
Olen samaa mieltä, että Pepper ei ole biisiensä puolesta mikään yhtenäinen teemalevy. Tuo teemalevyn maine tulee varmaankin muista tekijöistä: Kansitaide, levyn soundi ja illuusio siitä, että kyseessä ei ole Beatlesin levy, vaan Kersantti Pippurin bändi.
 
Kun aiemmin vertailin Pepperiä ja Revolveria sävellysten perusteella, niin aiheeseen liittyen esim. Good Morning Good Morning ja Being For The Benefit Of Mr. Kite ovat esimerkkejä sävellyksistä, joihin Lennon ei ole kaikkea sydänvertaan vuodattanut, vaan ne kuulostavat "vain" taitavilta työnäytteiltä. Ikäänkuin verryttelyltä, jolla pidetään sävellyskanavat auki myöhempiä mestariteoksia varten. Näiden em. biisien loistokkuus on enemmänkin sovituksissa ja sanoituksissa, joiden mielikuvituksellisuudessa ei tunnu olevan mitään kahleita. Hullun rohkeaa kokeilevuutta.

Pitää vielä palata tuohon Please please mehen. Mr. Mustard taisi olla sitä mieltä, että ajan hammas on puraissut sitä enemmän kuin muita levyjä. Onhan se tietysti niinkin. Puolet levyn kappaleista on covereita, jotka eivät kaikki ole ihan onnistuneita. Taste of honeyssa Paul duetoi itsensä kanssa häiritsevästi ja biisi on muutenkin vähän väärässä seurassa. Annassa pojjaat ovat hypänneet vähän liian suuriin saappaisiin eivätkä pääse samalle viivalle Arthur Alexanderin alkuperäisversion kanssa. Baby it's you on vähän turhan imelä, Bacharad-Davidin laulukirjasta olisi löytynyt parempiakin biisejä. Loput covereista ovatkin sitten täyttä tavaraa.
 
Omista biiseistä Misery on vähän... No, vähän liian iskelmä. Minä kyllä jotenkin pidän siitä, sanoitus on sen verran hauska. "It's gonna be a drag... Misery." Love me dota joku voi pitää liiankin yksinkertaisena renkutuksena, mutta se on silti hieno. Muista omista biiseistä en sitten moitteen sanaa löydäkään.
 
Mutta mutta. Levy on huikaisevan energinen ja vauhdikas, iloinen ja täynnä nuoruuden intoa. Ihan kuin Dylaninkin debyytti, joka sekään ei nauti kriitikoiden arvostusta. Ja ihan kuin Stonesin debyytti. Todella piristäviä ja vauhdikkaita levyjä kaikki kolme. Vaan kun sekä Beatles että Dylan että Stones muuttivat myöhemmillä levyillä historiankirjoitusta radikaalisti, jäivät debyyttilevyt niiden myöhempien ja ehkä kunnianhimoisempien tuotoksien varjoon.
 
Minusta Please please me on siis erittäin piristävä levy, jolta välittyy soittamisen ja esiintymisen riemu todella hyvin. With the Beatles teki saman sitten hieman ammattimaisemmin, menettämättä yhtään nuoruuden innostustaan. Hemmetin hyviä levyjä molemmat.

En muista oliko täällä puhetta vai jossain muualla, mutta onko mitään tuoreita huhuja Beatles -remastereista?
 
Juu ei löydy niin kuin on todettukin. Veikkaan, että niinkauan kuin George Martin elää niin niitä ei tule. Mulle on tullut sellainen käsitys lukemani perusteella, että Martin vaalii todella puritaanisesti Beatlesien perintöä ja uskoo, että nykytekniikalla tehdään tuhoa Beatlesin levyille. Re-masterointi ja digitaalitekniikka voi hävittää jotain alkuperäisestä soundista ja fiiliksestä. Korjatkaa, jos olen väärässä. Voin ollakin, sillä luulisi Maccallakin olevan sanottavaa. Toisaalta Macca voi olla samaa mieltä tai ei vain halua pahoittaa Martinin mieltä. Toisaalta jos Maccalla olisikin halua tuoda Beatles-katalooki re-masteroituna myyntiin, niin Yoko Ono vastustaa Maccaa aina ihan vain periaatteen vuoksi;)
 
Kyllä yleinen mielipide (tai sitten raha-ahneiden levy-yhtiöiden) lienee se, että noille Beatlesin levyille voitaisiin tehdä nykytekniikalla jotain, mikä toisi soundit paremmin ja kuulaammin esiin.
 
Annettaisiin kuluttajien päättää. Ostakoon ken haluaa re-masteroidun version ja antakoon korvien ratkaista mistä pitää. On vapaus ostaa tai olla ostamatta. Jos ei tykkäisi re-masteroidusta Rubber Soulista niin tuskin silloin kannattaisi enää ostaa re-masteroitua Revolveria tai mitään muutakaan. Ne ketkä haluavat pitäytyä näissä nykyisissä versioissa niin sekin olisi mahdollista. Valinnanvara tässä tapauksessa saa minun ääneni.

Annettaisiin kuluttajien päättää. Ostakoon ken haluaa re-masteroidun version ja antakoon korvien ratkaista mistä pitää. On vapaus ostaa tai olla ostamatta. Jos ei tykkäisi re-masteroidusta Rubber Soulista niin tuskin silloin kannattaisi enää ostaa re-masteroitua Revolveria tai mitään muutakaan. Ne ketkä haluavat pitäytyä näissä nykyisissä versioissa niin sekin olisi mahdollista. Valinnanvara tässä tapauksessa saa minun ääneni.
 
Jep. Eihän se pieni 'pölyjen pyyhkiminen' mitään korvaamatonta tuhoa toisi, vaikka joku ei siitä pitäisikään. Kun vaan kannesta selviää, mistä on kyse. Minulla todellakin kiinnostaisi kuulla joku remasterointi noista teoksista.

Minusta Please please me on siis erittäin piristävä levy, jolta välittyy soittamisen ja esiintymisen riemu todella hyvin. With the Beatles teki saman sitten hieman ammattimaisemmin, menettämättä yhtään nuoruuden innostustaan. Hemmetin hyviä levyjä molemmat.
 
Tästä olen varauksetta samaa mieltä. Pidän kyllä debyyttilevystä paljon. Parasta siinä debyytissä on juuri se poikamainen energia ja "Hampurin meininki". Nimibiisi ja aloitusbiisi I Saw Her Standig There tiivistävät jo varsin nasevasti sen, missä jeejee-kauden Beatlesissa oli kysymys.
 
Tämä popin ilosanoma välittyy yhtä hyvin myös With The Beatles ja Hard Day´s Night -levyistä ja niiden biisimateriaali on kovempi kuin debyytillä (vähemmän covereita ja hyviä Lennon-McCartney biisejä enemmän; jälkimmäisellä ei yhtään coveria).
 
Mutta nämähän ovat makuasioita;)

Minulla todellakin kiinnostaisi kuulla joku remasterointi noista teoksista.
 
Eikös tämä Yellow submarinen ns. songtrack, joka ilmestyi -99 ollut remasteroitu? En nyt kerkiä juoksemaan hyllylle katsomaan, mutta näin muistelen. En ole mitään vertailevaa tutkimusta tehnyt sen ja muiden Piitlesin laserlevyjen välillä, enkä välttämättä armoitettuna puukorvana mitään eroa huomaisikaan...

Tästä olen varauksetta samaa mieltä. Pidän kyllä debyyttilevystä paljon. Parasta siinä debyytissä on juuri se poikamainen energia ja "Hampurin meininki". Nimibiisi ja aloitusbiisi I Saw Her Standig There tiivistävät jo varsin nasevasti sen, missä jeejee-kauden Beatlesissa oli kysymys.
 
Tämä popin ilosanoma välittyy yhtä hyvin myös With The Beatles ja Hard Day´s Night -levyistä ja niiden biisimateriaali on kovempi kuin debyytillä (vähemmän covereita ja hyviä Lennon-McCartney biisejä enemmän; jälkimmäisellä ei yhtään coveria).
 
Mutta nämähän ovat makuasioita;)
 
Eikös Please Please Me:ssa haettukin Hampurin tai tarkemmin sanottuna Cavernin meininkiä, eli kuulijan oli tarkoitus olla ikäänkuin paikalla luolassa kuuntelemassa bändin keikkaa. Tosin ne kiroilut ja välimylväisyt on tietenkin raakattu eikä se hikinen fiilis tietenkään voi välittyä. Lemmy Kilmister sanoi kuulleensa Beatlesia Cavernissa "ja olikin vähän helvetin hyvä bändi". Ei ole suora lainaus mutta ajatus oli tämä.

Meikäläisellä loppuu verbaalilahjakkuus kesken ku rupeen kehuun Beatlesia, sen verran voin tokasta että lempilevyt ovat meikäläisellä Abbey Road, Sgt. Peppers ja Revolver, joita en pistä paremmuus järjestykseen mutta joka tapauksessa täyttävät top3:n kaikkien aikojen parhaat levyt listallani. Revolverista sen verran että täydellisempää poprock biisiä kuin She Said She Said tai And Your Bird Can Sing ei ole vielä tänäkään päivänä tehty, ja A Day In The Life taas peppersiltä sitten on toisaalta minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan maailman kaikkien aikojen paras kappale, ikinä. Ja muistakaapa että suomessa tehtailtiin tuohon aikaan puhelinlangat laulaa.