Studiotyöskentely ›

Mä ainakin tajusin. Mielummin sitä ajelee henkilöautolla kuin traktorilla vaikka joskus tarvikin niitä traktorin ominaisuuksia.
 
No, nää analogiat nyt on aina vähän mitä on, mutta kun kerran semmonen annettiin, niin mennään sitten sillä. Eli mihin toi soundin ja musan, taiteen siis, teko rinnastuu. Tien raivaamiseen, lumien auraamiseen, pellon kyntöön ja sonnan ajoon vai jonkun toisen tahon kestopäällystämällä tiellä ajeluun.
 
--------------------------------------
 
Kun nyt Timo JM pisti noi soundinäytteet kehiin, niin mun täytyy sanoa, että hänen samaisessa Mikserissä julkaisemansa ja täällä markkinoimansa biisit ovat kyllä aika osuvia kuvauksia muutoksesta. 50-60-luvuilla ei tollasta toteutusta olisi kerta kaikkiaan kukaan suostunut julkaisemaan, vaikka silloinkin suurin osa pop-musasta oli enemmän tai vähemmä huttua. Silloin kilpailu oli kova ja vain harvat saivat julkaisunsa ulos.
 
Kehitys ei tietenkään välttämättä yksiselitteisesti ole huono, sillä onhan kyse myös julkaisemisen ja taiteen teon jonkinmoisesta demokratisoitumisesta. Kyllä ne kestävät teokset sieltä kuitenkin aina esiin pulpahtavat.
 
Toisaalta taas, jos kynnys julkaista olisi kovempi, joutuisi tekijä myös edes hieman miettimään, miksi ja sitä myöten mahdollisesti kehittämään itseänsä.
 
--------------------------------------
 
Itse alkuperäinen kysymys eli työkalujen ja tekniikan kehityksen suhde tekemiseen ei ole tietenkään mikään uusi ongelma, mutta silti ainakin minusta erittäin mielenkiintoinen. Keskiajan lopulla mustan surman jälkeen Eurooppa eli taloudellista lamaa ja se näkyi esmes siten, että mosaiikkien teko loppui fyrkan takia ja ruvettiin siirtymään halvempaan maalausmeininkiin. Kyllähän niissäkin se ero on huima, ei se oo kuvittelua. Mutta kun aikansa jäbät treenas maalausta, niin siitä tulikin valtavirtaa. Huiput sieltäkin erottuivat: ei kukaan muista niitä yli miljoonaa kukka-asetelmamaalausta, jotka Hollannissa taidebuumin aikana välineiden halvennuttua 1600-luvulla maalattiin. Ja ne, jotka erottuivat eivät sanoneet: mä en viitsi vaan ne ottivat välineen haltuun.
 
Lahjakkuus on kyllä kaikesta huolimatta jotakuinkin sama asia kuin työ. Siin on vaan se, että ne lahjakkaat ei tee numeroa siitä, että nyt tehtiin työtä. Siis: jos ei viitsi treenata työkaluansa, niin se on sama asia kuin ettei osaa eikä opikaan eli yksinkertaisesti lahjattomuutta.
 
1800-luvun puolivälissä teollisen vallankumouksen tapahduttua ja muun muassa graafisen suunnittelun eläessä historiagubbejen mielestä lyhyen elämänsä surkeinta alennustilaa, päästiin massatuotantoon. Briteissä mm. heräsi liike, joka kaipasi aikoihin ennen 1500-lukua, väärentämättömään käsityöhön. Oikeassa hekin olivat kun sanoiva, että ennen tehtiin paremmin joskin hitaammin ja paremmilla työkaluilla. Siitä sitten käytännönläheisemmin muotoiltiin "suunnittelijan vastuu" Arts and Crafts -tiimoilta ja niissä teemoissa musta oliskin just nyt pohdittavaa. Siis siinä, että suunnittelija on yhteisölleen vastuussa tekosistaan.
 
Teatterin parissa 1950-luvulla modernin valosuunnittelun isä Jozsef Svoboda hahmotteli ideaa, jonka mukaan olisi olemassa standardisto, jonka mukaan toimia ja jonka mukainen käsitteistö (ja siis myös laitteisto) olisi kaikkialla käytännössä. Ideana olisi siis, että kaikkialla olisivat olemassa perusstandardit ja sitten suunnittelija veisi siihen omansa.
 
Tää on must ajatellen esmes jotain studioympäristöä käytännöllinen ajatus: on olemassa itsestäänselvää, standardinomaista, että joka mestassa on hyvät mikit ja tallennusvälineet. Henkilökunta tuo siihen panoksensa, mikä erottaa mestat toisistaan ja loput tuo paikalle taiteilija. Eikös näin periaatteessa mennäkin?
 
Joku viittasi johonkin lelusyntsaan, jolla on tehty levyjä. No, se on ihan OK, mutta ei se voi olla standardia. On yhdellä munkin tuottamallani levyllä matkalla studioon ostettu R-kioskista syna, jolla senpäiväinen proggis tehtiin. Muttei sen takia jätetty peruskamaa retuperälle eivätkä artistitkaan pihtailleet omassa panoksessaan.