Yleistä keskustelua musiikista ›

Ah, kuinka kaiholla muistelen niitä aikoja, jolloin Offspring pystyi tarjoamaan minulle täydellisen audioelämyksen. Voi niitä hetkiä, jolloin pelkkä Radio Novasta tullut satunnainen teinihittibiisi saattoi luoda kasvoilleni innostuneen punan. Kuinka ihanan huoletonta aikaa se olikaan, kuinka paljon hyvää musiikkia maailma tuntui olevan täynnä.
 
Vaan sitten aloin varttua. Aloin tutustua bändeihin radiosoiton ulkopuolelta. Löysin monia kerrassaan mainioita yhtyeitä ja artisteja, ja olin aina sellaisen löydettyäni täydellisessä nirvanassa, ajatellen että näin hyvää musiikkia en koskaan ennen ollut kuullut. Musiikkimakuni vieraantui radiokamasta, ja alkoi rönsyillä jopa hieman progressiiviseenkin suuntaan.
 
Nykyään en voi enää kuunnella mainstream-radiokanavia: niiden tarjoama yksinkertainen popitus ja rockitus ei luo minkäänlaisia muita tunteita kuin ärtymystä. Joskus tulee kaipuu noihin yksinkertaisiin aikoihin, jolloin kaikki hyvältä kuulostanut hittimateriaali kelpasi. Kysymys kuuluukin: olinko onnellisempi silloin kuin nyt?

Itseänikin on mietityttänyt tämä aihe.
 
Kyllä minäkin diggasin Offspringistä silloin joskus, ennen kuin siitä tuli niin "hitti". Nykyään en jaksa sitä yhtään. Enkä kyllä noita nyky hittejä, lukuun ottamatta jotain R´n´B- juttuja.
 
Skeittipunkista on pitkä matka Biches Brew-levyyn, joka on nykymakuni mukaan aivan briljantti levy.
 
No, elämä on välillä hassua, jännittävää ja kummallista.

Lienee kuitenkin melko normaali kehityskaari ja siksi ei ole syytä huoleen. Normaali lääkitys tehoaa. Hyväksy tilanne ja ole onnellinen - hittihutun tilalle saat valtavasti uusia tuttavuuksia, joita pystyt kuuntelemaan loppuikäsi...

Minulla moinen fiilis oli tuossa 18 ja 20 ikävuoden välillä, nyttemmin olen taantunut taas biisilähtöisen ja melodisen rock-musiikin ystäväksi.
 
Ainoa huono puoli siinä on se, että hyviä "mainstream"-kappaleita on pirun hankala tehdä, toisin kuin mukanokkelia proge-aivoituksia.

Tuttua puuhaa. Nykyään muutenkin sellaisten ultimaalisten pheelisten saaminen jostain uudesta levystä on helkutin paljon hankalampaa.
 
Muistan hyvin kun ensi kerran asetin viikkorahoilla hankitun Led Zeppelinen IV -plätyn isäni levysoittimelle ja kuuntelin sitä epäuskoisen hämmästyksen vallassa pitkälle aamuyöhön ja nukuttuani muutaman tunnin jatkoin hommaa aamulla.
 
Kyllähän sitä nytkyäänkin hyviä levyjä silloin tällöin tulee eteen, mutta sellaisia halolla päähän -tyyppisiä elämyksiä tod. harvoin. Nyt aion asettaa kokeelle eilen hankkimani Björkin live-boxin - odotukset on korkealla.

En tiedä siitä onnellisuudesta, ehkä olet vain terveellä tavalla kriittisempi nykyään. Ja jos radion soittolistoilta pakkosyötettävä huttu ärsyttää, voit olla onnellinen siitä että lienet musiikillisesti valistunut... 8-)
 
Musiikin monimutkaisuudesta ja progemaisuudesta en sen sijaan mene sanomaan mitään, sillä vuosienkaan mittaan en ole oppinut pitämään progesta tai muusta monimutkaisesta musiikista, jossa on liikaa ja omituisia sointuja, käsittämättömiä rytminvaihdoksia yms. hirveää. Kyllä tommonen puolentoista minuutin punkrock-rypistys tai kolmen soinnun rockabillyrenkutus on edelleen aika ultimaatti poptaideteos.

Mulla on ongelmana se että maailmassa on triljoona levyä... ei ole aikaa kuunnella kaikkea mikä voisi olla hyvää. Ja niin monet hyvät ja liian vähälle kuuntelulle. "Ei ole aikaa".

Musiikin monimutkaisuudesta ja progemaisuudesta en sen sijaan mene sanomaan mitään, sillä vuosienkaan mittaan en ole oppinut pitämään progesta tai muusta monimutkaisesta musiikista, jossa on liikaa ja omituisia sointuja, käsittämättömiä rytminvaihdoksia yms. hirveää. Kyllä tommonen puolentoista minuutin punkrock-rypistys tai kolmen soinnun rockabillyrenkutus on edelleen aika ultimaatti poptaideteos.
 
Samat mietteet myös mulla.
 
Mä en oo ikinä pitänyt mainstreamista. Silloin kun olin "varhaisteini-iässä" eli 90- luvun puolivälistä eteenpäin, radiossa soi yhä edelleen hirvittävä, kylmiäväreitä persekarvoihin saakka tuottava Eurohumppa ynnä muu jumputus+neekeri mies+ kaksi vaaleaa naista (eli Mr. President, Captain Jack jne...) HYYYIII! Tämä saatoi olla suurin syypää siihen, miksi en mainstreamista/radiosta ole ikinä pitänyt. Ainut hyvä asia, mikä radiosta tulee, on lauantaisin Pietarinkadun Oilers Go Go- show.
 
Silloin, kun muut kuuntelivat Eurohumppaa purukumia jäystäessä, niin minä poika laitoin kasettisoittimeen Jope Ruonansuuta ja Rautalankaa. Nyttemmin kuutelen enemmän "asiallista" musaa, mutta suoraviivaisuus on säilynyt. Edelleenkin olen sitä mieltä, että kyllä se kolme sointua kertoo vaan niin paljon enemmän, kuin G#maj7:sta kulkeva jazzhäröily.

Onneksi olkoon, olet saavuttanut valikoivan musiikkimaun! :D
 
Eiku juu. Näinhän se usein populaarimusiikin tutkimusten mukaan menee, että kun tutustuu laajempaan spektriin musiikin historiassa, arvostelukyky nousee. Kun tietää enemmän, arvostaa massasta poikkeavia juttuja enempi - ja tämän on sanottu edustavan ns. "hyvää makua". Tähän samaanhan kriitikkouskin perustuu... eli kun tiedetään tarpeeksi musan historiasta/genrestä/bändistä/tms., havaintopiiri laajenee ja antaa enemmän objektiivisuutta tarkastella uutta musiikkia (huom! kukaan ei voi olla TÄYSIN objektiivinen). Näin se mennee... vaikka monia nämä rockpolliisit ärsyttävät, niin ehkäpä juuri sen takia että rockpolliiseilla on yleensä kehittyneempi maku :) Kaiken maailman kriitikoita minäkään en hyväksy, mutta asiaa tuntevat, alaa seuraavat intohimoiset musiikkidiggarikriitikot kyllä. Täytyy olla perusteita...
 
Mä alan nyt itse tutkimaan tätä ns. "hyvää makua", rockestetiikkaa, millasia juttuja ja odotuksia se sisältää jne. Ja millainen bändi täyttää asiaa tuntevien kriitikkojen mielestä hyvän bändin kriteerit. Mä oon itse kovasti ihmetellyt tätä Sweatmasterin vuoden 2002 hehkutusta (mm. Rumba), ja ilmeisesti Sweatmaster hypetysilmiönä tulee olemaan tutkimusaiheeni. Sittenpä ainakin itse tajuan, mikä helevetti tässä on takana :D

Joo mulla oli kanssa jossain vaiheessa sellainen vaihe, että piti kuunnella mahdollisimman " hankalaa " musiikkia, mutta nyt olen jälleen ruvennut arvostamaan yksinkertaisten ja hienojen popkappaleiden tekijöitä. Koska on paljon vaikeampaa tehdä yksinkertainen ja loistava popkappale kuin joku järkälemäinen progeteos. Se on tullut itsekin huomattua.

Tjaa, eipä minulla mitään ongelmaa radion kanssa ole kun en sitä kuuntele. Muuten kyllä kuuntelen musaa Crimsonista Cypreshilliin.

Minusta on viimeistään kuluneen vuoden aikana tullut täysin allerginen radiossa soitettavalle musiikille. Radiomafian aikana ei moisesta vielä ollut tietoakaan, mutta nyt en ole YleX:ää kuunnellut moneen kuukauteen, koska olen saanut allergisen reaktion niitä hittejä kohtaan, jotka siellä soi. Etsin muualta niitä uusia bändejä ja sitä uutta musaa mitä haluan kuulla. Musiikkimaku on mulla ollut kymmenvuotiaasta asti laajenemaan päin ja nettiradioiden kautta löydän koko ajan uusia mielenkiintoisia bändejä, joita ei hittiradioista kuule. Esim. Train, Seether, Days Of The New ja The Datsuns on kolisseet ja lujaa. Harmi, että hyvää uutta musaa joutuu nykyään etsimään, sen sijaan että se tulisi esim. YleX:llä vastaan. Nyt olen löytänyt Radio Citystä uuden suosikkikanavan, se soittaa juuri sitä musiikkia mistä minä pidän.

Mulla on musamaku menny listapopista kaikkeen jazziin ja progeen yms., mut nyt alan taas palata kaiken yksinkertaisemmankin musan pariin. Oikeastaan nyt just tuntuu et kaikki kelpaa. Hyvästä popistakin voi diggailla. Se on ehkä just se, et musamaun "laajentuessa" tulee helposti elitistiseksi ja alkaa halveksua "yksinkertaisempia" musiikin muotoja, vaikka oikeastaan juuri ne saattavatkin olla sitä parasta; sitä ei vain voi hyväksyä, ego ei kestä. Noh, nyt tuntuu et olen hyvillä jäljillä, turha kapeakatseisuus on takana ja voi keskittyä diggailemaan kaikenlaista musaa musatyylistä ja monimutkaisuudesta riippumatta. Suosittelen kokeilemaan! :)
 
EDIT: Ainut asia mikä soittolistamusassa vituttaa on se, et sitä soitetaan niin paljon. Loistaviinkin biiseihin voi kyllästyä jos sitä joutuu kuuntelemaan liikaa. Näin ollen suosittelen välttämään radion kuuntelua; silloin siitä toisinaan saa myös jotain irtikin.

Nyt olen löytänyt Radio Citystä uuden suosikkikanavan, se soittaa juuri sitä musiikkia mistä minä pidän.
 
Toissapäivänä töissä heitin radiolliset kuulosuojaimet radio Cityn taajuudelle ja positiivinen yllätys oli melkoinen! Nirvanaa, Uriah Heepiä, Rolling Stonesia, Beckiä, Rainbowta ym! Yleensä olen kuunnellut YleX:ää, vaikka taso onkin nykyään niin ankea. Se on kuitenkin ollut näistä olemasssaolevista yleiskanavista se, mistä tulee edes välillä jotain kuunneltavaa. Toissapäiväisen jälkeen jätän YleX:n kuuntelun hyvillä mielin ja kuuntelen Cityä!
 
Tuntuu todellakin, ettei radiosta yleisesti tule yhtään mitään kuunneltavaa. Onneksi teen pääasiassa yötyötä, niin voin kuunnella radio Suomen yöradiota. Kaksi kertaa viikossa Ivan Puopolo(?sukunimen kirjoitus?) vetää kyllä hauskaa showta! Ja nyt rinnalla vielä City..

Mulle ei ole mitään väliä, onko artisti suosittu ja soiko se radiossa. Pääasia on että pidän musiikista. Oli se sitten kolmen soinnun renkutus tai 2-tuntinen progesinfonia.

Kyl mäkin olin joskus Offspring-fani, tosin diggaan sitä vähäsen vieläkin, etenkin smash-levy on saatanan tiukka.

Minulla musiikkimaku on vain laajentunut. Nautin sekä Green Daysta että proge-eepoksista. Parempi näin. Oikeastaan vain juuri tuolta äärimusiikkipäästä on karsiutunut tavaraa pois.

Minun mielestäni "hyvien" pop-kappaleiden arvostajiksi taantuvat ei-enää-teinit huijaavat pahemman kerran itseänsä. Kun muukin arvomaailma muuntuu kohti kylmän sinistä oikeaa, niin tuppaa siinä ohessa sitten muukin idealismi valahtamaan vituiksi ja harmaaksi, myös musiikkimaun puolella. Yhtäkkiä se kaikki listahittipaska onkin "nerokkaasti sävellettyä pop musiikkia", ja eron hyvän ja huonon hittipaskan välillä tekee täysin satunnaiset, perustelemattomat ja mielivaltaiset kyseisen henkilön mielipiteet ja pohjattomat näkemykset, jotka vahvistetaan väittelyssä juuri tällaisella äärioikeahenkisellä 'ei se voi olla mitenkään muuten' perustelulla.
 
Nyt kun täältäkin löytyy tällaisia proge-nihkeitä ei-enää-teinejä jotka arvostavat 'hyviä popkappaleita', niin helvetti sentään omaisitte edes sen verran munaa että heittäisitte kolmella tai neljällä esimerkillä tällaisesta, radiosoitetusta "hyvästä" popmusiikista.

Kylläpä minä pystyn kuunteleen oikeastaan mitä vaan (en kuitenkaan aivan mitä vaan) ilman että saan pakkoliikkeitä joka sammuttaa äänenlähteen tai vaihtaa toiseen musiikkiin. Ja kolmensoinnun rokki puree vieläkin vaikka kuinka kuuntelee progressiivista ihme musiikkia. Hyvää musiikkia voi kuunnella oli se mitä tahansa, helppoa tai vaikiaa. En kuitenkaan väitä että radiosta tulee nykyään hyvää musiikkia. Olinko ennen onnellisempi kun olin ahdasmielisempi musiikin suhteen?