Yleistä keskustelua musiikista ›

Jaa, että listausta taas? Olisi hienoa, jos jengi edes vähän perustelisi valintojansa, kun pelkkien listojen lukeminen on niin saakelin t-y-l-s-ä-ä. Yritetään säilyttää tuo "viiden vuoden sääntö"... mutta hei, tämähän taitaa siltikin ajautua "maailman parhaat levyt" -tyyliseksi listaksi. No näillä mennään, kai näistä jokainen on ollut ainakin sen viisi vuotta hyllyssäni:
 
1. The Smiths - The Queen Is Dead
Peribrittiläistä meininkiä. Morrisseyn kuivahko, mutta samalla pureva että absurdi huumori sekä tekstien antaumuksellinen luuseriromantiikka johon on helppo samaistua tekevät suuren vaikutuksen. Hitto, sitä niin toivoo että olisi itsekin osannut kiteyttää sateisten katujen harmauden sekä elämän yksinäisyyden samalla tavalla kuin Morrissey. No, joillakin vain on se jokin. Lisäksi Johnny Marrin hieno kitarointi sekä sitäkin hienommat pop-sävellykset antavat Mozin jollotukselle oivallista taustatukea ja käsissä on brittipop-klassikko, ajaton mestariteos ja tietty maailman paras levy. Muut vaihtoehdot ovat vääriä. Kun haluaa kieriskellä itsesäälissä (joka on äärimmäisen mukavaa puuhaa) soundtrackina tälle pyhälle rituaalille toimii kaikkein parhaiten I Know It's Over, kun taas rockabillymäisellä draivilla etenevä Vicar In A Tutu tuo omalla kiehtovalla huumorillaan vastapainoa levyn melankolisille sävelmille. Niin, ja voiko "Queenia" arvioida mainitsematta The Smithsien kenties upeinta yksittäistä kappaletta, There Is A Light That Never Goes Outia? Ei voi ja siinähän se mainittiin. Tämä levy on se Valo joka ei koskaan sammu!
 
2. CMX - Dinosaurus Stereophonicus
Jotain maagista tässä on edelleenkin. Toki Aurat ja muut ansaitsisivat yhtä kaikki paikkansa tässä näin, mutta tänään tuntuu siltä että massiivinen Dinosaurus voisi olla yksi näistä kestosuosikeistani, eikä vähiten siksi että tähän levyyn kiinnittyy paljon muistoja. Kappalemateriaaliltaan levy on CMX:n kenties monipuolisin, mutta näennäinen sillisalaattimaisuus ei muodostu epätasaisuudeksi eikä kahden levyn pituus kampea kokonaisuutta liian suuren painolastin alle, vaan koko homma toimii kuin unelma, risteillen black sabbath-hevistä avaraan ambientiin, radiokelpoisesta kitarapopista king crimson-progeiluun sekä äkkiväärään rokkailuun, unohtamatta tietenkään hartaita ja hauraita balladiosaston tekeleitä, kuten upeasti soundaavalla akustisella kuorrutettu Myrskyn Ratsut ja pelkistetyn pianon varassa kulkeva Suurta Yötä Päin. CMX saisi tehdä enemmän tuplalevyjä kun kerran jälki on näin hienoa!
 
3. Devin Townsend - Terria
Tekisi mieli ottaa tähän joku Oasiksen levy vielä kolmanneksi, mutta kun brittiläinen musa tuli käytyä jo läpi kohdassa yksi, niin valitaan metallimaailman hullun professorin, kanadalaisen Devin Townsendin jylhä progressiivisen metallin mestariteos, raikkaalta lähdevedeltä ja vehreältä ruoholta tuoksuva Terria sijalle kolme. Yli 70 minuuttia täyttä tavaraa; raskaat kitaravallit, kuulaat sooloilut, polveilevat kappaleet ja käsittämätön tunnelataus. Hyvintä parhautta edustavat seuraavat kappaleet: jyräävä Earth Day, rauhoittava Deep Peace sekä vapautuneesti ja lennokkaasti virtaava Stagnant, jonka aloitusrivi "Summer's here, the sunlight greets the day" tuo sieluun onnellisuutta jota mies kaipaa! Ei mitään järkeä mutta silti kaikki järki maailmassa!
 
Tälle listalle olisi niin kovin haluttanut laittaa joku Oasiksen levy, Sigur Rósin Agaetis Byrjun tai Transatlanticin SMPTe mutta eipä nyt kuitenkaan. Pääasia että päästiin listaamaan edes jotain. Transatlanticin SMPTe on ollut omassa hyllyssäni varmaan sellaiset vuoden tai kaksi, muuten se olisi ollut varmaan kakkonen ehkä, koska se on niin saakelin hieno levy.