Rock, pop, alternative ›

Taitaa olla aika monilla takana "se tavallinen tarina" PMMP:n suhteen, eli Rusketusraitojen aiheuttamasta hyljeksinnästä muun tuotannon kuulemisen kautta jopa lähes äärimmäisimpään fanittamiseen tai ainakin syvään pitämiseen. Näin myös täällä, pakkohan se on myöntää.
 
Olikohan se vuosi 2003, kun PMMP ponnahti julkisuuteen Rusketusraitojen myötä. Muistan kun katselin tuolloin kaiketi Sessionsia ja tuossahan sitä videota pyöriteltiin, tyttöjä taidettiin haastatellakin ja niin edelleen. Ajatukset olivat omalla kohdallan lähinnä luokkaa "Ei saatana taas joku vammainen Nylon Beatin tuholinjan jatkaja" ja sitähän se asenne oli pitkään. Rusketusraidat ärsytti jatkuvana ja toistuvana ikuisesti vainoavana renkutuksena. Kuulkaas enot! albumin nimi pisti silmään jossain ja se herätti lähinnä huvittuneisuutta, kun kappalelistassa näkyi Rusketusraidat ja ajattelin, että tässä on taas yksi yhden hitin ihmeen albumi, jossa on "se yksi kappale" ja päälle kymmenen laardipoppikappaletta vailla päätä tai häntää. Asenne oli oikeastaan lähes niin negatiivinen kuin olla voi, bändiin ei tullut koskettua missään tapauksessa.
 
Miten väärässä sitä tulikaan oltua. Miten kauan sen tajuaminen kestikään.
 
Olipa sitten eräs tyhjä viikonloppu tämän vuoden talvella, kun televisiosta tuli se kuuluisa Emma Gaala 2006, jossa PMMP repi palkinnot kotiin ja esitti useammankin kappaleen. Tytöt keräsivät aluksi oudosti sympatiapisteitä pelkillä palkintojen hauilla ja esiintymiset olivatkin sitten se viimeinen naula arkkuun. Lopun tarinasta voi varmasti arvatakin, mutta ne kappaleet, se esiintyminen ja koko hemmetin paketti oli yksinkertaisesti sitä luokkaa, että samana sunnuntaina oli haettava kaupasta levyt hinnalla millä hyvänsä. Hetkeäkään en ole tuon jälkeen katunut bändiin tutustumista, vaan ennemminkin harmitellut väliin jääneitä keikkoja ja sitä, ettei bändiin tullut törmättyä aiemmin. PMMP oli aluksi yksi ärsyttävä tyttöbändi maassa, jossa niitä kuhisi jo muutenkin ja heti perään se olikin mielettömän asenteikas bändi karismaattisilla naisvokalisteilla. Bändistä löytyi särmää toisensa perään aluksi esiintymisestä, sitten kappaleista ja heti perään sanoituksista. Paluuta ei yksinkertaisesti ollut ja nyt sitä voi sanoa olevansa jo jonkinasteinen fanittaja.
 
Jos joku PMMP:ta karttaa vielä Rusketusraitojen takia, niin sellaiset asenteet kannattaa todellakin jättää nurkkaan, ennen kuin on liian myöhäistä. Hyvä Kuulkaas enot! ja loistava Kovemmat kädet ovat sen luokan pop/poprock/poppunk kamaa, ettei tästä maasta taida ihan tämän tason yrittäjää lajissaan löytyä. PMMP ei ole todellakaan mikään kasvoton kokoonpano, vaan Paulan, Miran, poikien ja Jorin luoma hybridi on aivan omaa luokkaansa. Levyiltä en löydä yhteensä kuin pari keskinkertaisempaa kappaletta ja sitäkin enemmän mielettömän tarttuvia hittejä ja jopa monella tasolla vaikuttavia kappaleita. Ovathan ne monet popahtavia, ehkä hieman kliseisiäkin ja tietenkin yksinkertaisia, mutta jollain käsittämättömän koukuttavalla ja toimivalla tavalla. Liisterisyyttä ei tule oikein vastaan edes niissä lepertelevimmissä hitaissa kappaleissa, vaan PMMP yksinkertaisesti toimii sekä räväkimmässä että hempeilevimmässä muodossaan. Paula ja Mira ovat sekä levyllä että lavalla kaikkea muuta kuin tylsä tyttöduo. Sanoituksista löytyy särmää, esiintyminen on aivan omaa luokkaansa ja asenetta löytyy, äänistä nyt puhumattakaan. Jorin sävellykset ovat, kuten sanoin, yksinkertaisia ja silti jopa nerokkaita juuri sen takia, ettei niissä ole lähdetty liian monimutkaisille linjoille ja popin sääntöjä on toteltu monin tavoin, mutta se liisterisyys on vältetty hienosti.
 
Monia PMMP varmasti tulee ärsyttämään jatkossakin, mutta omasta sydämestäni bändi on löytänyt erittäin suuren paikan kotimaan parhaana pop-kokoonpanona sekä livenä että levyltä. Sanotaanko vaikka näin, kuten virallisissa tiedotteissakin lukee: " Näitä tyttöjä ei voi olla rakastamatta!"
 
Näin.