Bänditoiminta ›

Mä oon huomannut muuten, että olut rauhoittaa mua mukavasti. Mä en koskaan tule siis kännissä keikalle, enkä keikan aikana juo muuta kuin vettä. Joskus kuitenkin saatan ottaa paria tuntia ennen keikkaa (soundcheckin jälkeen ja hurjimman jännityksen pikkuhiljaa alkaessa) yhden, tai kaksi pulloa olutta. Määrä riippuu lähinnä siitä, että olenko autolla ja kuinka pian keikan jälkeen lähdetään kotiin. Siinä on jokin sellainen aines vaan, joka auttaa pääsemään sen kaikkein jännittävimmän vaiheen yli ja mä pystyn antamaan melkein 100% itsestäni jo heti ensimmäisessä biisissä.
 
Ei mua koskaan oo silleen lavalla jänskättänyt niin paljoa (okei, oon ollut alkuaikoina ihan lukossa, eikä showtekniikatkaan oo ollu ollenkaan hallussa), mutta juuri tuossa keikan odottelun aikoihin tulee muurahaisia välillä housuun. Suomalaisen miehen tapaan tuota ei kuitenkaan näytetä ulospäin, ei ikinä. :)
 
Tällä mä en halua sanoa, että ottakaa olutta. Mieluummin olette ilman, niin mäkin 80% kerroista. Jos teillä on tapana hermoilla hirveästi ennen keikkaa ja oluella on teihin samanlainen rauhoittava vaikutus, niin koittakaa jollain keikalla vaikka pullollista. Saattaa auttaa, niinkuin muakin, suurimmassa ahdingossa.

Ekasta keikasta on jo aikaa juu, ja silloin kyllä jännitti aivan vietävästi. Koulun juhlasalissa soittaminen oli 15-vuotiaalle aika kova juttu, koko koulun edessä vieläpä. Ja en ollut edes mikään hirveän suosittu lapsi vaan enemmänkin tuollainen päähänpotkittu nörtti. :)
 
Yleisöstä ei kannata ottaa paineita, niitä ei todellakaan ehdi näkemään hirveästi. Treenaamalla se jännitys lieventyy, ja esiintymällä lisää. Eka on aina eka, joten tsemppiä.

kusi tulee housuun, mutta on se ihan hauskaa kun pääsee vauhtiin. Oma eka keikka ei mennyt hyvin mutta mitä siitä on se hauskaa!

Koulun juhlasali ja koko koululle oli mun eka keikka myös. Pianolla tuli vedettyä yks oma biisi ja voin sanoa että löysät oli puntissa. Yleensä en hirveästi jännitä esiintymistä mutta 300:lle oppilaalle eka veto niin kyllähän se pistää tärräämään. Kädet tärisi ennen ja jälkeen ja kylmä hiki otsalla.
 
Yleensä se on niin että itse huomaa pienimmätkin virheet ja jännityksen ja kokee että persiilleenhän se meni vaikka todellisuudessa kuuntelijalle homma näyttää rennolta ja hyvältä. Turha jännitys vaan pois...jos kämmää niin so what. Alusta vaan!

Nyt se on ohi.Kun pääsin lavalle ei jännitäny yhtään!Ja päästiin vielä lehteenki!Pitääki rupee hommailemaan kesää varten keikkoja.

Lol meijän eka keikka oli ehkä paras, Waspin chainsaw charlie ilman laulua kusi lahkeessa, soolot jopa melkein onnistu.

Eka keikka oli koulun vappujuhla vuonna 2004. Viikko ennen keikkaa kasattiin bändiä ja mut otettiin mukaan basson varteen soittelemaan. Kolme tai neljä coveria soitettiin siinä sitten koulun edessä, ja mieletön fiilishän siitä jäi. Lavaliikehdinnästäni en osaa sanoa, en nyt riehunut yltiömäisesti, mutten paikallanikaan tapittanut. Kunhan tömistelin ympyrää.

Luonnollista jännittämistä, joka lähinnä paranti suoritusta eikä tuhonnut sitä. Muutama kalja alle, Spinal Tap -leffa siinä sivussa juuri ennen keikkaa. Meni nautinnon puolelle, vaikka tulikin seistyä rautakangen nielleenä. Soitto sentään sujui ok.

Ensimmäinen keikka tais olla joskus 1996 tai 1997. Pieni paikka täynnä ihmisiä, lähimmät alle 2m päässä. Jouduin keikalle vetämään yksin akustisesti koko setin kun muille tuli hätäkakka edellisenä päivänä. Odottelin niitä kyllä vielä puoli tuntia ennen keikkaa, ei näkynyt. Itse keikka meni vähintäänkin kohtuullisesti olosuhteet huomioon ottaen.
 
Ensimmäinen keikka kokonaisen bändin kanssa meni jo paremmin. Varmaankin tuo ensimmäinen keikkani karaisi sen verran, ettei ole tullut mitenkään huomattavammin jännitettyä ennen keikkaa. Adrenaaliiniahan siinä keikan alussa kyllä kuitenkin virtaa sen verran yli, että ensimmäinen soolon alkaessa melkein unohtaa miten kitaraa soitettiin. Josta sitten käytännön vinkki: Älkää ikinä soittako ensimmäisenä biisiä, jossa on wah-soolo ;P

Ensimmäinen keikka kertoo paljon muusikosta itsestään, eli miten sen klaaraa. Like a virgin, touched for a very first time. Tässä neitsyyden menetyksessä on kahta ryhmää, naisia ja miehiä. Siis luonteeltansa. Henkisesti mies muuhikot jännittävät keskivertoisesti ennen keikkaa ja keikan jälkeen on semmoinen olo, että tässäkö se nyt sitten oli? On vähän semmoinen lerpahtanut olo, eikä tunnu siltä että mikään oli pystyssä missään vaiheessa oikein kunnolla. Gruppen 2 edustaa tätä naismentaliteettia. Hillittömät paineet ennen keikkaa ja sattuu niin prklsti ekalla vetäsyllä, mutta sitten homma aukenee ja.... Ryhmän kaksi muusikot ovat todennäköisemmin menestyviä. Ryhmä yksi jota itsekkin edustan huomaa että ei heistä ole oikein mihinkään.
 
Tämä tosin ei kertonut käytännönkokemuksistani. Eka keikka? Humms. Eran Amenon soi, minut tuotiin rullatuolissa lavalle rakkaan sg:ni kanssa (nimesin kitaran Jesus Christ superstariksi). Miksaajan piti siinävaiheessa kun bändi oli lavalla vetästä volat Eran biisistä pois ja avata mikit. Näin ei käynyt, joten seisoimme n. 3 minuuttia hyvin vaivautuneesti odottaen että biisi loppuisi. Sitten kun se loppui ja piti rääkäistä kitaralla ensimmäiset äänet niin en kirveelläkään osunut säröpedaaliini vaikka kuinka jalallani huidoin, joten se siitä suurieleisestä tuulimylly aloituksestani. Muuten keikka meni kiitos kysymystä ihan hyvin, ekat kaksi biisiä kyllä jännitti niin prklsti.
 
Kaiken tämän jauhannan jälkeen loppu yhteenveto; Ne ekat kaksi biisiä sitä on reilisen päivän ruuat jäykkänä suolistossa, ja sitten se alkaa menemäänkiin. Tosin siinävaiheessa kun huomaat että on oikeasti tosi rock fiilis, niin tajuatkin istuneesi jo viimeisen tunnin yksin paikalliskuppilan pöydässä juomassa bisseä yksin. Mutta nou hätä. Yleisin jännityksen syy on itse jännitys. Treenaaminen auttaa vähentämään sitä. Useimmiten ihmiset pelkäävät tuntematonta, vaikka ei ole mitään syytä pelätä. Pitkät henkoset (ilmaa, ei röökiä) ja sillä asenteella, että sallin yleisölle etuoikeuden kuunnella minua, eikä sillätavalla anovasti että voisitteko te nyt kuunnella kun mä vähän nyhjään. Pitää olla kingi, ja vaikka ei osaisikaan soittaa niin ei saa näyttää sitä. Koko yleisö pitää vangita. Rock'n'roll! Palaan takaisin peilin eteen soittamaan kitaraa...

Oltiin ladossa ja tämä tyttö oli selvästi mua vanhempi. Se vilautti mulle rin
 
Oho. Luin otsikon väärin.

elettiin armon vuotta 97...tahi 98. keikkapaikalle matkaa 80km keskellä talvea. keikkapaikka kuolemaa tekevä rock-klubi. joku paikallinen hippi hommasi meille keikan. sanoi, että meillä on tuuri kun saamme palkaksi jopa puolikkaat kylmät pitsat mieheen. ei tietenkään mitään kaljoja...
 
yleisössä:
pari juoputunutta hippiä.
kaksi punkkaria, jotka häipy eka biisin jälkeen.
baarimikko ( tai maija tässä tapauksessa).
basisti oli ihan paniikissa..
rumpali häipy kesken vikan biisin kaljalle.
 
siitä lähti allekirjottaneen maailmanvallotus! lyhyeksi jäi..

Minulla ei ole hirveästi tapana jännittää esiintymisiä.. Se tosin johtuu siitä, että valtaosa keikoista joilla soitan, on jonkin kaverinkaverinkaverin bändeissä sessiohengellä tai kouluprojekteja.. Kun sisimmässä on loppujen lopuksi melko sama mitenkä ne keikat menee, ei niitä jännittääkään viitti..
 
Ensimmäinen oman bändini, jo edesmenneen Elegiumin keikka oli muistaakseni -04 Dicossa. Soitettiin semmoista maailman eeppisintä Wolk-viikinkiheviä.. Ja silloin kyllä jänskätti 'vähän'.. Etenkin kun PA-kamat oli 70-luvulta (tai ainakin sen näköiset, luojan kiitos ne on nyt uusittu), monitorointia ei ollut, ainoastaan basari ja laulut mikitettiin ja sound check vedettiin hutaisemalla.. Tätä paniikkia tosin helpotti se, että aloitteleville muusikoille tungetiin kouraan joka välissä limpparia ja sämpylää. 'Jumankeka jätkät, tää on rokkenrollielämää!' :)
 
Meitä ennen paikalla soittivat myös Fulgur ja nykypäivänä, lähes eeppistä ug-arvoa nauttiva Hammer of Justice.. Jäin mielenkiinnolla seuraamaan muita keikkoja ja totesin, että katsottuani HoJ:n keikan, minua ei jännittänyt enää ollenkaan.. :) Päätellen heidän bändäriensä (tyttöystäviensä) nyrpeistä katseista, he olivat pistäneet merkille lähes hysteerisen naurumme huoneen perällä.
 
Fulgurin kohdalla alkoikin jo sitten enemmän jännittää taas.. Erityisesti minua, olinhan laulaja / kitaristi (kaikki muut olivat kunnossa.. paitsi rumpali joka istui kauhuissaan kylmän hien värittämässä horkassa).. 'Tuo Fulgurin Jupehan on minua päätä pidempi ja hänellä on perskutan korskea mörinä! Miltäs minä kuulostan murrosikäisellä mikki hiiri-kähinälläni tuon jälkeen..?'.. Mutta tosiaan, hyvän keikan Fulgurit vetivät.
 
Sitten tulikin meidän vuoromme.. Jännitystä, viime hetken säätöjä, nyt lähtee.. Ja niin alkoi eeppinen viulumatto soinnuilla Em-C-D soida. Ylväs melodia täytti mielemme ja voisinpa vannoa, että tunsin jopa pienen hyväilyn pohjoistuulelta onnentoivotukseksi. Joku huusi yleisöstä "paita pois!", ja me tottelimme.. Siinä me heviviikingit seisoimme ylpeinä, polkkatukkinemme ja halpis-Jacksoneidemme kanssa.. Monet kiljuivat "paita takaisin" mutta me emme enää kuunnelleet.
 
Intro loppui ja ensimmäinen biisi kajahti ilmoille.. 'Soundi toimii', tuumin.. Miehekästä riffittelyä seurasi kunnes tuli ensimmäisen säkeistön aika: "Wtf? Mikistä ei kuulu mitään..? Ja miksi rumpalimme siirtyi kertsiin yhden sointukierron liian aikaisin..? Ja miksi hitossa tempo on lähes puolet nopeampi kuin alkuperäinen (tämä sattui jokaisen kappaleen kohdalla)?"
 
Tekniset ongelmat selviytyivät pikku hiljaa, yksi kerrallaan pitkin keikkaa.. Yleisö oli tulessa, tai vähintään minä ainakin. :) Puolen tunnin kohkaamisen jälkeen olikin tullut viimesen kappaleen aika, mahtipontinen ja ylväs, lähes balladinomainen superhitti. Silloin päätin, että nyt prkl kaikki peliin.. Ja niin tekivät muutkin. Siitä sukeutuikin yksi elämäni hienoimpia kokemuksia. :)
 
E: Hitto kun se oli muuten hyvä bändi, harmi kun hajosimme.. Pitäisiköhän ehdottaa kavereille reunionia.. :D
 
E II: Hitto, täytyy tosiaan perustaa bändi..
 
Ps. Pahoittelen, nyt tulee hieman off-topicia:
 
Olenko minä ainoa muusikko maailmassa joka pitää siitä odotus / suvanto- vaiheesta ennen keikkaa todella paljon.. Kaikki sanovat aina, että se checkailu ja odotus on ihan perseestä ja että haluaisi vain päästä keikkaa soittamaan.. Minulla taas ei ole ikinä mitään kiirettä lavalle. Nautin niin paljon siitä tilanteesta. Siitä, että olen tullut keikalle soittamaan.
 
Minusta nuo kaikki pienet jutut keikkailussa ovat vähintäänkin yhtä mukavia kuin itse keikalla soitto.. Roudaus, kamojen kasaus, sound check, odottellu, reissaaminen ymv pikku jutut..
 
Olenko aivan yksin ajatuksineni..?

Minulla ei ole hirveästi tapana jännittää esiintymisiä.. Se tosin johtuu siitä, että valtaosa keikoista joilla soitan, on jonkin kaverinkaverinkaverin bändeissä sessiohengellä tai kouluprojekteja.. Kun sisimmässä on loppujen lopuksi melko sama mitenkä ne keikat menee, ei niitä jännittääkään viitti..
 
Ensimmäinen oman bändini, jo edesmenneen Elegiumin keikka oli muistaakseni -04 Dicossa. Soitettiin semmoista maailman eeppisintä Wolk-viikinkiheviä.. Ja silloin kyllä jänskätti 'vähän'.. Etenkin kun PA-kamat oli 70-luvulta (tai ainakin sen näköiset, luojan kiitos ne on nyt uusittu), monitorointia ei ollut, ainoastaan basari ja laulut mikitettiin ja sound check vedettiin hutaisemalla.. Tätä paniikkia tosin helpotti se, että aloitteleville muusikoille tungetiin kouraan joka välissä limpparia ja sämpylää. 'Jumankeka jätkät, tää on rokkenrollielämää!' :)
 
Meitä ennen paikalla soittivat myös Fulgur ja nykypäivänä, lähes eeppistä ug-arvoa nauttiva Hammer of Justice.. Jäin mielenkiinnolla seuraamaan muita keikkoja ja totesin, että katsottuani HoJ:n keikan, minua ei jännittänyt enää ollenkaan.. :) Päätellen heidän bändäriensä (tyttöystäviensä) nyrpeistä katseista, he olivat pistäneet merkille lähes hysteerisen naurumme huoneen perällä.
 
Fulgurin kohdalla alkoikin jo sitten enemmän jännittää taas.. Erityisesti minua, olinhan laulaja / kitaristi (kaikki muut olivat kunnossa.. paitsi rumpali joka istui kauhuissaan kylmän hien värittämässä horkassa).. 'Tuo Fulgurin Jupehan on minua päätä pidempi ja hänellä on perskutan korskea mörinä! Miltäs minä kuulostan murrosikäisellä mikki hiiri-kähinälläni tuon jälkeen..?'.. Mutta tosiaan, hyvän keikan Fulgurit vetivät.
 
Sitten tulikin meidän vuoromme.. Jännitystä, viime hetken säätöjä, nyt lähtee.. Ja niin alkoi eeppinen viulumatto soinnuilla Em-C-D soida. Ylväs melodia täytti mielemme ja voisinpa vannoa, että tunsin jopa pienen hyväilyn pohjoistuulelta onnentoivotukseksi. Joku huusi yleisöstä "paita pois!", ja me tottelimme.. Siinä me heviviikingit seisoimme ylpeinä, polkkatukkinemme ja halpis-Jacksoneidemme kanssa.. Monet kiljuivat "paita takaisin" mutta me emme enää kuunnelleet.
 
Intro loppui ja ensimmäinen biisi kajahti ilmoille.. 'Soundi toimii', tuumin.. Miehekästä riffittelyä seurasi kunnes tuli ensimmäisen säkeistön aika: "Wtf? Mikistä ei kuulu mitään..? Ja miksi rumpalimme siirtyi kertsiin yhden sointukierron liian aikaisin..? Ja miksi hitossa tempo on lähes puolet nopeampi kuin alkuperäinen (tämä sattui jokaisen kappaleen kohdalla)?"
 
Tekniset ongelmat selviytyivät pikku hiljaa, yksi kerrallaan pitkin keikkaa.. Yleisö oli tulessa, tai vähintään minä ainakin. :) Puolen tunnin kohkaamisen jälkeen olikin tullut viimesen kappaleen aika, mahtipontinen ja ylväs, lähes balladinomainen superhitti. Silloin päätin, että nyt prkl kaikki peliin.. Ja niin tekivät muutkin. Siitä sukeutuikin yksi elämäni hienoimpia kokemuksia. :)
 
E: Hitto kun se oli muuten hyvä bändi, harmi kun hajosimme.. Pitäisiköhän ehdottaa kavereille reunionia.. :D
 
E II: Hitto, täytyy tosiaan perustaa bändi..
 
Ps. Pahoittelen, nyt tulee hieman off-topicia:
 
Olenko minä ainoa muusikko maailmassa joka pitää siitä odotus / suvanto- vaiheesta ennen keikkaa todella paljon.. Kaikki sanovat aina, että se checkailu ja odotus on ihan perseestä ja että haluaisi vain päästä keikkaa soittamaan.. Minulla taas ei ole ikinä mitään kiirettä lavalle. Nautin niin paljon siitä tilanteesta. Siitä, että olen tullut keikalle soittamaan.
 
Minusta nuo kaikki pienet jutut keikkailussa ovat vähintäänkin yhtä mukavia kuin itse keikalla soitto.. Roudaus, kamojen kasaus, sound check, odottellu, reissaaminen ymv pikku jutut..
 
Olenko aivan yksin ajatuksineni..?
 
luultavasti kyllä

luultavasti kyllä
 
Kiitokset tästä syväluotaavasta ajatelmasta.

Kiitokset tästä syväluotaavasta ajatelmasta.
 
Et ole. Itse aina haaveilen ensimmäisestä bussireissusta bändin jätkien kanssa jonnekin pikkukapakkaan Jyväskylään soittamaan, tai vaikka ensimmäisen musavideon kuvauksista jossain päin Suomea. Totta kai keikkoja edeltävät roudaukset ovat oma asiansa kanssa, semmosta irtautumista rutiinista. Soundcheckissäkin on hienoa, kun meillä niitä keikkoja melko harvoin on, että pääsee kuulemaan kuinka se oma kitaravalli siinä murahtelee ja jytisee takaoikealla. Ah, se on kauneutta se.
 
E. Ja se keikan odottaminen sen 45 min ennen H-hetkeä vasta onkin jotain! Katsella lavan sivusta muita bändejä, käydä ehkä vähän kitara olalla pyörähtämässä yleisön joukossa, käydä tervehtimässä kavereita ja heittää läppää bändin jätkien kanssa. Piru, hommatkaa coverbändille keikka!
 
E2. Ja niin, minun ensimmäinen keikkani. Se oli vappujuhla koulussamme ollessani seitsemännellä luokalla. Koulupäivän päätteeksi koulun juhlasalissa oli pienoista häppeninkiä ja me oltiin "avausaktina". Soitettiin pari keväistä biisiä siinä, itse olin basson varressa. Tuo päivä oli juuri yksi niitä upeimpia, kun kokonaisen päivän sai pyöriskellä juhlahumussa ympäri koulua, muiden ollessa tunneilla. Sai olla VIP! :)

Ruden eka keikka on Lepakkomiehessä torstainen. Ollaan Domination Nationin lämppäreinä. Helsinginkatu 1:ssä siis tuo paikka, tsadissa. Sinne.

2001 marraskuussa paikallisessa rokkikisassa (Kevari), Jesperi-klubilla täällä Torniossa. Kolme biisiä vedettiin, kaikki omia. Eipä siinä nyt niin kummoista, jostain syystä soundcheck edellispäivänä jännitti enemmän :D Mutta oli sitä niin ammattilainen, että lenkkarinkärjet tulivat tutuiksi siinä 15 min aikana.

Hirwen ensimmäinen keikka on tänään. Ensimmäinen oman bändini keikka. Muutaman keikan sessiomiehenä oon heittänyt ja muutaman soolokeikan. Ei tämä bändihomma jännitä niinkään paljoa kuin ne soolokeikat, tai siis se eka soolokeikka. Se vasta jännää olikin mennä oikeaan keikkapaikkaan tunniksi yksin lauteille. Tämä on muutenkin pienempi mesta, missä tänään ollaan, kai.
 
No sen verran epävarmuutta on ilmassa, että kernaaliharjoitukset meni päin sitä, kun kaikki oli krapuloissaan edellisillan bändijuominkien jälkeen. Älkää siis tehkö tätä virhettä. Niin ja sitten säädin kitaranikin eilen ihan v****lleen, tänään vasta soundcheckissä näkee onko kaveri saanut säädettyä sitä paremmaksi.
 
Nyt alkaa kuitenkin veden juonti, jotta laulut lähtee sitten illalla.