Media ja viihde ›

Pykäsimpä tämmöisen, voi olla ihan hauskaa meille jotka tykkäävät jauhaa peleistä, ja voipa tästä olla joillekin hyötyäkin. Ja kai tässä saa vähän näitä peliaiheita samaan nippuun, kuitenkin jostain peleistä tulee jotain keskustelua, että pieni derailaaminen varmaan sopii.
 
Eli pointtina arvostella joku peli. Mainitaan samalla pelin alusta. Ja joku viitteellinen arvosana, jos haluaa pistää.

Mistäs aloittaisin...No vaikka Max Payne 2:sta.
Kotimainen Remedy oli ennen tunnettu mm. Death Rallystä, mutta vasta Max Payne nosti firman kuuluisuuteen. Ykkös-Max oli ihan kova peli, mutta vasta paranneltu kakkososa iski kunnolla. Juonenhan kaikki tietää ja se onkin peliksi ihan toimiva. Bullet Time ja Shoot Dodge taitaa olla MP:n suurin viehätys ainakin itselle, sillä on suunnattoman hauskaa pistää paikat päreiksi hienosti hidastettuna kuten Hollywood-äksöneissä konsanaan. Pelimoottori ei minusta häpeä lainkaan vieläkään ja onpa mukaan saatu vähän fysiikkaakin ja iki-ihana räsynukkemallinnus :D
 
Miinuspuolella peli on aika lyhyt, mutta kompakti toiminta takaa sen ettei turhaan haahuiluun kulu aikaa. Lukuisat modit pitävät huolta siitä, että pelin pariin tulee palattua tasaisin väliajoin. Ja tuleehan sitä toki muutenkin pelattua, läpi se on mennyt varmaan kymmenisen kertaa eikä kyllästymistä ole havaittavissa. Yhteenvetona voisi sanoa, että kyseessä on merkkitapaus toimintapelien saralla ja edelleenkin kovin kotimainen peli kautta aikain. Harmi vain, että Remedyn seuraava tuotos, Alan Wake, ilmestyy vain 360:lle ja Vistalle ja saattaa tämä takia jäädä meikäläiseltä väliin.
 
Arvosana: 9/10

Project Gotham Racing 3 (Xbox360)
 

 
Ensimmäinen Gothamini mitä koskaan olen pelannut, eikä ollenkaan huono että aloitin sen next-gen - konsolilla.
 
Toteutus:
-----------
 
Ensimmäisenä pistää silmään upeat autot. Graafisesti ehkä hienointa automallinnusta mitä olen ikinä nähnyt. Silmä lepää kun valo heijastuu upeasti konepellistä. Autot muutenkin tuntuvat olevan uskollisen näköisiä, täynnä yksityiskohtia. Mukana on kaikki mitä toivookin, eli Ferraria, Lamborghinia, Dodgea, Corvettea, Aston Martinia ja monia monia muita. Grafiikka muutenkin ratoja myöten on nannaa, joskin vauhdissa sitä ei ehdi katsella. Vähän häiritsee tietyt asiat, joita olisi toivonut että tällä konsolilla ei näkisi. Kauempana maisema, tie ja kaikki sulautuvat joskus sekavaksi pörröksi, ja kovassa vauhdissa ei aina näe mutkia ennenkuin on liian myöhäistä. Tämä tarkoittaa sitä, että ratoja pitää opetella - mikä nyt muutenkin on selvä asia. Kamerakulmia on riittävästi, ohjaamoihin on panostettu kunnolla. Siinä saa kunnollisen immersion, vaikkakin ohjaamokameraa harva käyttää sen vaikeuden vuoksi. Uusintoja on ilo katsella ihan grafiikantuijottelun ja tv-mäisen esitystavan takia. Tässä ei ole edellisten osien tapaan mitään rupuautoja, vaan alusta lähtien ajetaan kunnon urheiluautoilla. Äänet ovat hieman vaisuja, joskin niihinkin tottuu. Headsetin kanssa pelleily toimii hyvin, ja ennen sekä jälkeen kisojen on hauska kuittailla pelaajille.
 
Ajettavuus tuntuu hyvältä. Tässä on haettu jotain arcaden ja simulaation välimallia, ja tuntumaan tottuu nopeasti. Se ei tarkoita että autoja oppii hallitsemaan täydellisesti, koska en osaa sitä vieläkään. Ylitehokkaat menopelit kuten Ferrari F50 GT ei tahdo pysyä mitenkään tumpuissa, ja vaatii opettelua. Autoilla on selvästi oma tuntumansa, mikä on pelkästään hyvä asia. Gotham Racingissa ajaminen vaatii taitoa normaalikaahausta enemmän, koska tässä pyritään tekemään kaikki tyylillä - ja sitämukaa tulee tyylipisteitäkin eli Kudosta. Kudosta saa sivuluisuista, käkkärin kanssa temppuilusta, kahdella pyörällä viiraamisesta, ajolinjojen noudattamisesta, puhtaasta ajosta ilman osumia ja vaikka mistä. Kaikesta vähänkin tyylikkäästä tuntuu rapsuvan Kudosta mukavasti. Vauriomallinnusta ei ikävä kyllä ole, vaikka joskus vähän saattaa pelti vääntyä 2 astetta ja lasiin tulla säröjä. Toisaalta tämä palvelee pelin henkeä, tarkoitus ei ole rymistellä vaan kisata tyylikkäillä autolla puhtaasti.
 
Peli pyörii todella hyvin, eikä hidastumisia juuri ole. Joskus uusintoja katsoessa hienoista kuvakulmista hieman töksähtää, muttei juuri koskaan itse pelissä. Sulavaa kautta linjan kuten kuuluukin.
 
Yksinpeli:
-----------
 
Yksinpelissä pujotellaan erilaisissa teemakisoissa. Kisataan aikaa vastaan, pujotellaan tötteröiden välistä, yritetään ajaa tutkaan tietyllä nopeudella, kisataan muita autoja vastaan niin päivällä kuin yöllä eri kaupungeissa, Nurnburgringin F1-radalla, elimimointikisoissa joissa kierroksen viimeinen putoaa ja vaikka mitä. Vaihtelua riittää. Yksinpelaamiseen ei sikäly pysty kiintymään kovaa, koska kisat eivät liity toisiinsa mitenkään. On vain joku ennaltamäärätty teema, mitä sitten ajetaan ja siirrytään seuraavaan koitokseen. Jokaisessa tapahtumassa on monta eri vaikeustasoa, minkä mukaan määräytyy tietenkin rahamäärä mitä kisoista saa. Yksinpelissä rahaa tulee helposti ja paljon, eikä mene kauaa kun on autotallit täynnä komeita ajopelejä. Yksinpelissäkin siis riittää tekemistä, mutta saattaa menettää hohtoaan nopeasti.
 
Moninpeli:
------------
 
Moninpelissä sitten onkin eri juttu. Tämä peli on suuniteltu hienosti Live-pelaamista varten. Ranking-listassa on kova tunku, eikä pelkästään riitä että voittaa kisoja, vaan ne pitää tehdä tyylillä eikä vaan runnomalla. On mahdollista olla viimeisten joukossa ja silti nousta Ranking-listassa vähän, jos on saanut tarpeeksi Kudosta.
Live-uralla on Trueskill-systeemi, joka ilmoittaa sinulle taitotasosi. Tähän vaikuttaa kisoissa pärjääminen ja kuinka puhtaasti ja tyylikkäästi ajaa. Live valitsee samoihin peleihin jokseenkin samaa tasoa olevat pelaajat. Aloittelijoita ei ole enää niin paljoa kuin ennen, joten aloittelevat kisaajat voivat joskus viettää Livessä yksinäisiä hetkiä.
Mutta asiaan. Tässä on sama kaava kuin yksinpelissä, eli ajetaan erilaisia teemakisoja. Jokaiseen teemaan on määrätty oma autoluokka (A,B,C,D,E), millä kyseistä kisaa saa ajaa. Luokat vaihtuvat kerran vuorokaudessa, joten kaikkia luokan autoja tulee käytettyä niin halutessaan - joskin suurin osaa ajaa vain A-luokan kisoja. Livessä peli toimii moitteettomasti, enkä kertaakaan havainnut verkkoviivettä itselläni. Kisat ovat vaativia ja hauskoja. Jotkut moninpelaajat pilaavat tosin ilon, eli töräyttävät mutkassa suoraan päin ja pääsevät kimmokkeella ohi pelaajaparan joka jää pyörimään kulmaan. Alkuunsa tämä meinaa tappaa peli-ilon, mutta myöhemmin osaa jo varautua sekä hallita autoaan paremmin näissä tilanteissa. Onneksi Livessä on mahdollisuus antaa negatiivinen lausunto näistä pelaajista, jonka jälkeen serverit koittavat pitää kyseiset idiootit poissa samoista kisoista missä sinä itse kisaat.
 
Vaativinta moninpeleissä ovat erilaiset turnaukset, joita järjestetään jatkuvasti. Turnauksiin ei niin vaan mennä, koska pitää ensin selvitä karsinnoista. Karsinnat ovat yleensä sellaisia, että pitää tietyllä autolla saada tietty kierrosaika tietyllä radalla. Eilen hieroin yhtä karsintaa puolituntia, ja lähetin mielestäni hyvän ajan karsintaharkintaan. Selvisi, että olin sijalla 864 (turnaukseen pääsi vain 64 pelaajaa). Eli vaikeaa on, mutta lienee palkitsevaa kun pääsee turnaukseen. Siellä pelataan eliminaatiokisoja, joissa joka kisasta muutama pääsee jatkoon, aina finaaleihin asti.
 
Niin turnauksissa kuin joissakin yksittäisissä matseissa on hienosti mukana Gotham TV. Tämä on systeemi, jonka avulla voit katsoa suorana lähetyksenä turnauksia, tai yksittäisiä kisoja joissa on parhaita pelaajia mukana. Pääsin itsekin muutaman kerran jo "Gotham heroksi", eli kaveriksi jonka kisoja näytetään. Johtui varmaan siitä ettei muita pelaajia paljoa ollut. Jokainen kisaa katsova ihminen voi arvostella kuskit mielensä mukaan. Sikailijat saavat välittömästi huonoa palautetta.
Gotham TV on todella hieno idea - ja toimii moitteettomasti. Tässä osiossa voit myös katsoa omia tallentamiasi uusintoja omista kisoistasi.
 
Muuta:
-------
 
Autoja on kiva keräillä. Autotalleja tulee uusia sitä mukaa mitä vanhoja täyttyy, eikä vielä ole tullut rajaa vastaan. Autoistaan voi ottaa valokuvia "photo modessa", jossa voi valita kamerakulmat, zoomit, sekä erilaiset erikoistehosteet. Tällä ei ole pelillistä merkitystä, mutta autofetissin omaavat pitävät varmasti. Myös kesken uusinnan voi homman pysäyttää ja mennä photo modeen.
 
Ratoja voi itse tehdä. En ole vielä koittanut, mutta kuulemma toimii hyvin. Peli itse mainostaa, että erilaisia variaatioita on yli sata miljoonaa, ja mikäs siinä.
 
Jos urapelit ei kiinnosta, voi ajaa kelloa vastaan mitä tahansa rataa millä tahansa autolla. Livessä tämä toimii niin, että saat lopetettuasi ranking-listan eteesi, missä näet miten pärjäsit muihin nähden. Yksinpelissä kaikki omat ajat jäävät omaan ranking-listaan. Omaa haamua vastaan voi ajaa, mutta mikä hienointa - Liven kautta saat radan parhaan ajan suorittaneen kuskin haamun kaveriksesi. Jos ei muuta hyötyä, niin ainakin oppia on luvassa.
 
Livestä saa ilmaiseksi napattua Cadillac V-series - autosetin.
 
Tiivistettynä:
--------------
 
Upeannäköinen ajopeli, jossa on loputtomasti tekemistä ja erinomaisesti toteutettu Live-osuus.
 
Arvosana: 9

Fallout 2
 
Pelissä saa rellestää harvinaisen vapaasti, ja mielenkiintoinen tarina ydinsodan jälkeisessä maailmassa imee heti mukaansa. Tekemistä ja tutkittavaa on todella paljon, ja pelissä on sellainen uniikki fiilis mukana, mitä ei monesta saa. Pelissä voi tehdä verraten todella paljon, ja tekemiset määrittelevät tapahtumia mukavasti.
Peli siirtää mukavasti pelaajan uuteen maailmaan, jossa pelintekijät ovat vihdoin keksineet uuden, toimivan ja mielenkiintoisen idean. Ei enää lohikäärmeiden huitomista miekalla luolassa ja loputonta tavaran keräämistä ja myymistä (tottakai löydetyt kamat myydään pois koska ne ovat tiellä, mutta peliä ei todellakaan kannata pelata vain sellaisen "kerää kamaa, käy myymässä, jne jne jne". takia, se on niin paljon laajempi maailma)
 
Ykkönen on toki myös mainio, mutta tämä on ehdoton lempipelini sarjasta. Tässä ei ole mitään aikarajoja ja pelikenttä on paljon laajempi kuin ykkösessä.
 
Huono puoli pelissä on se, että se on erittäin buginen. Älkää pelatko sitä ennenkuin olette asentaneet asianmukaiset patchit. Muuten pelireissu päättyy ikävästi johonkin bugiin.
 
Joka tapauksessa peli on paras roolipeli mitä olen ikinä pelannut.
 
Jos ette kavahda jo hieman vanhempia pelejä, pelatkaa tämä läpi.
10/10

south_of_heavenin kanssa samaa mieltä. Paras rooliseikkailu mikä on vastaan tullut, ja tosiaan se pitää päivittää viimeiseimpään versioon tai voi tulla itku.

Planescape Torment
- PC
- roolipeli vuodelta 1999
- Black Isle
 
Nyt kun megahitti Baldur's Gate jatko-osineen on koottu yhteen naurettavan halpaan pakettiin, on aika laittaa sormet ristiin tämän peliklassikon uudelleenjulkaisun puolesta. Rukoillakin saa, jos onnistui ensimmäisellä kerralla missaamaan Kidutuksen.
 
Torment käynnistyy hyvin lupaavasti. Sankarimme, kauttaaltaan arpinen kuolematon herää keskellä ruumishuonetta ruumiinavauspöydältä. Menneisyydestään kaveri ei muista mitään, nimikin on unohtunut ja muutenkin identiteetti on vähän hukassa. Heräämistä ei helpota seuraan lyöttäytyvä ilmassa leijuva kallo Morte, joka haaveilee seksistä mädäntyneiden zombinaisten kanssa. Tästä käynnistyy unohtumaton ja pitkä seikkailu Nimettömän yrittäessä selvittää mikä on miehiään ja miksi Kuolema ei suostu ottamaan häntä vastaan.
 
Aiempia Biowaren Infinity Engine -moottorilla tehtyjä pelejä (mm. BG:t) pelannut on heti kotonaan, eikä uudelta tulokkaaltakaan kulu kuin hetki tärkeimpien tietojen omaksumisessa. Grafiikka ei ole pelin iästä huolimatta kärsinyt suuremmin (vertaa vaikkapa ensimmäinen Baldur), ainoat motkotuksen aiheet löytyvät melko lähelle lasketusta kamerasta, joka tekee isommista taisteluista helposti hieman sekavia. Onneksi miltei kaikki ongelmat voi ratkaista teräksen ohella myös puhumalla tai älyllä.
 
Pelin vahvuus piilee erinomaisessa juonessa, loistavassa soundtrackissa, kiehtovassa maailmassa (ei aina sitä perus-DnD-kauraa) sekä parhaissa NPC-hahmoissa koskaan. Harvassa ovat pelit, joissa pelihahmoista huomaa oikeasti välittävänsä. Seuralaiset eivät ole ihan sitä perinteisintä sorttia, mukana kun on Morten lisäksi mm. kirottu haarniska, siivekäs naisdemoni, lähinnä kävelevää televisiota muistuttava modron ja maagi, joka toimii porttina tulen ulottuvuuteen. Lähimpänä normaalia taitaa olla asioiden perinpohjaisesta *ymmärtämisestä* puhuva soturi Dak'kon. Loistavan hahmokatraan tekee täydelliseksi ääninäyttely. Mukana on mm. Homer Simpsonin äänenä toimiva Dan Castellanata sekä The Thingistä tuttu Keith David.
 
Juonta on hieman hankala kertoa paljastamatta siitä liikaa, joten tyydyn vain toteamaan sen erinomaisuuden. Loppu määräytyy Nimettömän tekemien ratkaisujen perusteella, ja nämä ratkaisut vaikuttavat myös omaan hyvyyteen tai pahuuteen, kuten oikein onkin. Torment on yksi harvoja pelejä, jotka oikeasti rohkaisevat ajattelemaan pelin käsittelemiä aiheita, ja filosofisella pohdiskelulla on muutenkin ilahduttavan suuri osa. Pelien taiteeksi laskemisesta on ollut viime aikoina kiistelyä, mutta ainakaan Tormentin kohdalla asiasta ei ole epäselvyyttä.
 
Lyhyesti: mikäli roolipelit yhtään kiinnostavat, etsi välittömästi jostain tämä helmi käsiisi. Se on reilusti sen arvoinen.
 
10/10

Doom 3 (Xbox)
 
En koskaan PC:llä pelannut, kun ei pyöri, mutta nyt sitten ostin tälle uudemmalle boxille tuon vanhan boxin version.
 
Toteutus:
----------
 
Huippu-PC:illä grafiikka oli pelottavan hienoa, eikä tässä jäädä paljoa jälkeen. Resoluutio väkisinkin on pienempi, mutta upealta peli näyttää yhtäkaikki. Valaistuksen ansiosta melkein mikä tahansa paikka pelistä näyttää käsittämättömän kovalta - vieläkin. Pelissä on aina helvetin pimeää - aivan liian pimeää - eikä auringonvalon tai kunnollisesti valaistuista tiloista ole toivoakaan.
Kaikki mitä ruudulla tapahtuu on perhanan vaikuttavan näköistä, ja vaikka Xbox360:lla saa graafisesti aikaan vaikka mitä, ei tuntunut hetkeäkään siltä että pelaisin vanhan Xboxin peliä.
 
Jos visuaalisesti on nättiä tavaraa, niin on toki myös audiopuoli kunnossa. Tätä kannattaa pelata yöllä, ja kunnon äänentoistolla. Jos ei halua herättää naapureita, niin kuulokkeet päähän. Varoitus: kuulokkeet päässä voi tulla paska housuun. Joka puolelta kuuluu rapinaa, hengitystä, ääniä, kaukaa taistelua, ja vaikka mitä valitusta. Jos tätä pelaa isosta ruudusta ja kunnon äänentoistolla tai kuulokkeilla, niin kannattaa varautua pieneen trippiin.
 
Yksinpeli:
-----------
 
Yksinpeliksihän tämä on tehty. Tässä ei ole paljokaan samaa mitä ensimmäisissä Doomeissa, ellei muutamaa hirviömallia ja aseita (moottorisaha, BFG) lasketa. Ei ole laajoja alueita missä niitetään tuhansia hirviöitä kumoon hurmoksessa. Sen sijaan tässä on pimeitä ja ahdistavia käytäviä, missä vihulaisia on kerralla vastassa korkeintaan muutama. Jos haluaa leppoisaa räiskintää, tämä ei ole sellainen.
 
Tarinasta ei sen kummempaa, Marsissa on tutkimuslaitos jossa vähän menee asioita vituilleen. Helvetin kusisimmat oliot jostain syystä alkavat asuttaa laitosta, ja sankarin pitää mennä niitä pieksemään ja selvittämään syvimpiä totuuksia. Perushuttua, jota siivitetään välianimaatioilla (joskin pelimoottorilla tehdyillä ettei immersio liikaa katoa).
 
Pelimekaniikka on perustavaraa. Äijä kävelee, juoksee, kyykkii, ampuu ja lyö. Mukana on myös taskulamppu, jota ei typerästi voi käyttää yhtäaikaa aseiden kanssa. Se ei paljoa lohduta, että lampulla voi lyödä, jos seinän läpi tulee kolmetonninen demoni niskaan. Kuitenkin se, että lamppua voi käyttää vain yksin, tuo taas sitä omaa ahdistusbonusta. Ehtiikö vaihtamaan aseeseen ajoissa? Entä pitääkö vain asetta kädessä ja yrittää silmillä tihruttaa mitä pimeässä liikkuu?
 
Aseet ovat jotkut vähän alitehoisia ja turhia. Doomiin olisi kaivannut enemmän tuhovimmaa. Plasma-asekin tuntuu vähän lelulta. Sen sijaan haulikko on aina tarpeellinen, ja moottorisahaa ei voi vastustaa. PC:llä aseita sai korjailtua modeilla, Boxilla on tyytyminen vähän lussuihin aseisiin, joka taas tietenkin vaikuttaa ahdistusfaktoriin mukavasti.
 
Homma tulee äkkiä selväksi, että paholaiset tulevat yleensä aina takaa päälle. Yllätysmomentteja ei enää tule, on vain ahdistus siitä että tietää mitä tapahtuu mutta ei tiedä koska tapahtuu. Tämä alkaa toistamaan itseään, mutta silti tylsää ei pelin yleisen jännityksen takia ollut.
 
Ahdistavahan tämä on, ja sillä tämä ratsastaa. Sääli vain, että ahdistavuudessa ei ole paljoakaan vaihtelua, eikä oikein välissä pääse rentoutumaan. Puhun ahdistavuudesta ja jännityksestä joka ei ole enää miellyttävää. Doom 3:n pelaaminen on pahimmillaan tuskallista. System Shockeissa ja muissa kumppaneissa pelko ja jännitys oli hyvin jaksoteltu, tässä koko teema on täysillä päällä aivan kokoajan. Jotkut ihmiset saattavat pitää siitä. Itselleni se on turhan hankalaa, minkä takia pelaan peliä korkeintaan tunnin kerralla. Loppuun en peliä saanut pelattua, palaan asiaan myöhemmin mikäli mieli pelistä muuttuu.
 
Moninpeli:
------------
 
Koitin piruuttani deathmatchia, ja verkkoviive oli turhan iso. Ei jaksa kiinnostaa pelimuoto, jossa pari avaruusmariinia ampuu toisiaan pimeissä käytävissä.
 
Sen sijaan tässä on mukana co-op - pelimuoto, jossa voi kaverin kanssa pistää demoneita pataan. Tämä toimi jokseenkin sulavasti, eikä peli tuntunut enää niin ahdistavalta. Samasta syystä se ei tuntunut myöskään yhtä mielenkiintoiselta, mutta itse pelimuoto kuitenkin on rautaa. Co-oppia voi pelata Livessä tai välikaapelilla kahden boxin välillä.
 
Tiivistelmä:
-------------
 
Pimeä ja ahdistava räiskyttely, joka nojaa tunnelmaansa ja näyttää/kuulostaa hyvältä. Pelin ainoa koukku on ahdistavuus, jota ei säännöstellä juuri mitenkään. Jos tästä ei saa fiiliskiksejä, niin ei saa juuri mitään.
 
Arvosana: 8½

Doom 3 (Xbox)
 
Ahdistavahan tämä on, ja sillä tämä ratsastaa. Sääli vain, että ahdistavuudessa ei ole paljoakaan vaihtelua, eikä oikein välissä pääse rentoutumaan. Puhun ahdistavuudesta ja jännityksestä joka ei ole enää miellyttävää. Doom 3:n pelaaminen on pahimmillaan tuskallista.
 
Hehe, juuri tämä on pidätellyt minua ostamasta peliä suoraan. Halpahan se nykyään on ja kiinnostaisi periaatteen tasolla kyllä kovastikin, mutta minulle meinaa XBoxin Cold Fear olla jo tarpeeksi ahdistava, varsinkin vähänkin pidempinä sessioina.

Minun mielestäni Doom3 rajoittui vain pikaisiin pelästyttämisiin, en kokenut ahdistusta ollenkaan, vaikka se olisikin pelifiilikseen tervetullut. Pelin putkimaisuus ehkä ahdistaa.

Minun mielestäni Doom3 rajoittui vain pikaisiin pelästyttämisiin, en kokenut ahdistusta ollenkaan, vaikka se olisikin pelifiilikseen tervetullut. Pelin putkimaisuus ehkä ahdistaa.
 
Samaa mieltä. Kevyttä "nurkan takaa hyppää paskiainen" säikyttelyä. F.E.A.R. sitten olikin musta paljon ahdistavampi peli. Toimi oikein hyvin pimeinä talviöinä, äänet täysillä ja 21" näytöllä pelattuna.

Doom3:ssa nurkan takaa säikyttelyä on kokoajan ja kokoajan tietää että kyseistä temppua käytetään kokoajan. Ahdistavuuden pointti oli lähinnä siinä valaistuksessa ja tunnelmassa - sitä hommaa ei rauhoiteta koskaan eikä välissä pääse kunnolla hermo lepäämään. Monotonista pimeyttä, seinän takaa tulevia mörköjä ja vitunmoinen äänimaisema. Itse yleensä helpotun aina kun se mörkö tulee nurkan takaa, ettei tarvitse enää odottaa koska se tulee. Paitsi taas 3 sekunnin päästä.

Samaa mieltä. Kevyttä "nurkan takaa hyppää paskiainen" säikyttelyä. F.E.A.R. sitten olikin musta paljon ahdistavampi peli. Toimi oikein hyvin pimeinä talviöinä, äänet täysillä ja 21" näytöllä pelattuna.
 
FEARia odottelenkin X360:lle kovaa. Videopätkät lupaavat oikein hyvää, eikä takkuilusta pitäisi olla ongelmia. Kyttäsin FEARin kehitystä jo vuotta ennen kun se julkaistiin PC:lle, mutta lopulta ei ollut varaa ostaa semmoista myllyä minkä peli olisi vaatinut.

Peli: Maniac Mansion
Laitevaatimus: Commodore 64
Valmistaja: Lucas Arts
Valmistusvuosi: 1987
 
Lucas Arts tunnettiin vanhoilla pelialustoilla seikkailupeleistä Zak McKracken ja Maniac Mansion. Seikkailu painottui tehtävien ratkomiseen ja tavaroiden etsimiseen. Lisäksi tähän oli sisälletetty elokuvallista kerrontaa ja vuorovaikutusta pelihahmojen kanssa, joka tapahtui keskustelun muodossa. Maniac Mansionin lähtökohta on b-luokan kauhuelokuvista tuttu: Porukka nuoria high schoolilaisia lähtee etsimään kadonnutta kaveriaan ja kohtaa matkallaan esteitä ja vinksahtaneita ihmisiä.
 
Nyt joku kysyy että mitä helvetin järkeä on puida melkein kaksikymmentä vuotta vanhaa peliä. Se järki että peli on edelleen erittäin koukuttava ja jännä niille jotka sitä ensimmäistä kertaa pelaavat. Kartano, josta koulun huutosakin jäsentä, Sandya etsitään on vähintäänkin epäilyttävä paikka. Jo pelin alkudemosta(!) käy ilmi että kartanon pihamaalle iskeytyy meteoriitti jonka jälkeen talossa alkaa surista ja hurista. Siihen perään vielä Maniac Mansion -title ja todella mieleenpainuvat teemamusiikit. Talossa siis asustaa hullu tiedemies, joka ei ole poistunut kellaristaan viiteen vuoteen. Paha meteoriitti on saanut miehen valtaansa ja hänen missionsa on, yllätys yllätys tuhota maailma. Lisäksi talossa asustelee hänen vaimonsa Edna ja poikansa Weird-Ed. Lisäksi yläkerrassa elää omaa tylsistyttävää elämäänsä lonkero, väriltään vihreä. Toinenkin "Tentacle" on mutta se on purppura ja pahansisuinen missionaan auttaa hullua tiedemiestä Frediä. Fred on kaapannut Sandyn joka on avain maailman tuhoamiselle.
 
Homma käynnistyy siis näin. Peliin saa valita neljä teiniä haluamansa mukaan ja he kaikki edustavat jonkin tyyppisiä stereotypejä. On nörttiä, muusikkoa, urheilijaa ja tietysti pelin sankari, Dave, joka on kaapatun Sandyn poikaystävä. Peli aloitetaan turvallisesti talon ulkopuolelta ja täytyy sanoa että talon sisälle pääseminen ei ole noin äkkiseltään helpoimpia hommia. Kun sisälle on päästy alkaa tutkiminen. Talo on valtava ja sisältää useita huoneita aina musiikkihuoneesta suureen ruokasaliin. Huoneiden välillä on eroja riemastuttavan paljon ja ne on pääsäännöllisesti koristeltu yksityiskohtaisesti. Oman jännitysmomenttinsa tuo mahdollisuus törmätä talon asukkaisiin milloin missäkin. Jos törmää jääkaapilla yksinään höpöttävään Weidr-Ediin tulee kiire. Asukkaat lähtevät ahnaasti vierailijoiden perään ja kiinni saatuaan kuljettavat vankityrmään virumaan.
 
Peli kulkee elokuvamaisesti eteenpäin pienillä välidemoilla, jotka sisältävät mustaa huumoria. Hymy nousee suupieliin monasti kun asukkaat naljailevat toisilleen milloin mistäkin. Sitten se tärkein asia, eli Sandyn pelastaminen. Pelissä on muutama eri loppuratkaisua, eli sen voi läpäistä eri tavoilla. Pääasia on kuitenkin ettei talon alla sijaitseva ydinreaktori(!) ehdi räjähtää. Pulmien ratkaisussa haetaan apua milloin mistäkin, kuten lihansyöjäkasvista ja avaruuspoliiseista. Itse talon asukkaat majailevat yleensä omissa huoneissaan josta heidät täytyy houkutella pois päästäkseen tutkimaan.
 
Peli on siis monella tapaa edistyksellinen, kuten sillä että tallennusjärjestelmä sallii tallentamisen milloin tahansa. Tutkimiseen käytetään ruudun alalaidassa valittavia käskyjä jolla nostaa, vetää, tarkastella, painaa jne jne. Pelihahmoa voi vaihtaa pelin aikana tarpeensa mukaan. Grafiikat ovat Commodore 64 -peruskauraa. Yksinkertainen on kaunista -pätee tässä ja huoneiden sisustus sekä yleisilme muutenkin toimii tunnelmaa luovasti. Äänet ovat hyvinkin simppelit, joista erikseen täytyy mainita että kyseessä lienee ensimmäinen peli jossa voi soittaa pianoa. Pianon soittaminen ei vielä ratkaise mitään mutta antaa hyvän vinkin. Paljon myöhemmin valmistuneessa Resident Evililssä käytetään samaa ideaa. Alkumusiikit ansaitsevat kiitosta, niin kuin niin monet vanhan koulukunnan pelit. Pelin tunnelma on kohdallaan myös, varsinkin yksin pelattuna ja mielellään nuoremmalla iällä. Silent Hillit silmät kiinni pelanneet teinit tuskin saavat tästä irti jänskätystä mutta viattomalle kymmen vuotiaalle luvassa on pakokauhun omaisia hetkiä kun, luvalla sanoen hirveän näköinen Edna, professorin vaimo juoksee perässä ja kailottaa lukitsevansa pelaajan käsiraudoissa sänkyynsä.
 
Kiitosta:
+ Yleistunnelma
+ Pelin kesto
+ Juoni
+ Weird-Ed
+ Tallennusmahdollisuus
+ Alkutunnari
 
Porua:
- Hidastempoisuus
- Weird-Edin lemmikkimarsua ei voi laittaa mikroaaltouuniin
 
Kyseessä siis tutustumisen arvoinen elämys kaikille niille jotka vielä Kuuslankun omistavat sekä tietenkin toimivan levyaseman. Dos-pohjaisia käännöksiä löytyy sekä jatko-osa Day Of The Tentacle NESille, mutta kyllä täytyy sanoa että peli on koettava televisioruudulta ja kaikessa rauhassa.
 
* * * * 1/2

Jumalauta Veksu, mitä nostalgiaa. Plussa että napsahti.

Peli: Stunts
Alusta: Pc
Valmistaja: Distinctive Software
Valmistusvuosi: 1990
 
Distinctive Softwaren Stunts löi itsensä aikoinaan Stuntsin avulla todella läpi. Distinctive Softwaren edelliset tuotokset kuten 4d- Boxing ja Ace of Aces eivät nekään huonoja pelejä olleet, mutta vasta Stuntsilla Distinctive Software löi itsensä pelaavan maailman tietoisuuteen. Ja viimeistään myöhemmin ilmestyneellä Test Drivella.
 
Stuntsissa pelaaja laitetaan ajamaan kilpaa autoilla ja mitä omaperäisimmissä radoissa.
Ratojen tekemisen helppous on se mikä Stuntsissa koukuttaa. Omatekoisen radan tekee muutamassa minuutissa helpolla radanteko-ohjelmalla.
 
Pelissä ei ole minkäänlaista uramoodia vaan peli perustuu vain pelaajan ja tietokonepelaajan väliseen yhden radan ajoon. Valitaan rata ja auto ja vastustaja ja ei muuta kuin kisaamaan.
 
Vastustajia on helposta vaikeaan. Helpoin tietokonekuski Bernie Rubber ei osaa juuri muuta kuin törmäillä ja jarrutella, toisin kun taas pelin vaikein vastus Skid Vicious ajaa kuin Fomulakuski ja antaa pelaajalle kelpo vastuksen.
 
Autoja pelissä on laidasta laitaan. On maasturia ja on formula F1.
Huonoimman auton ajaminen on silkkaa tuskaa. Ei käänny ja ei kulje, kun taas F1 hallittavuudet ovat huippuluokkaa.
 
Itseäni aikoinaan nauratti Stuntsin bugisuus. Tämä on ehkä elämäni bugisin peli. Mutta bugit tuovat peliin omaa lisäjännitystä. Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu jos ajaa tuohon kurviin liian kovaa. Lähteekö auto lentoon vai katoaako tie alta.
 
Stuntsissa iski hienot äänet ja ratojen teon helppous. Veljeni kanssa tehtailimme liki 200 tasoa Stuntsiin ja ajoimme ties kuinka monta tuntia.
 
Loppuarvosana 10/10
 
Hyvää: Ajamisen tunne
Bugisuus (varauksin)
Ratojen teon helppous
 
Huonoa: En löydä tästä mitään huonoa.
 
Nyt kun peli on pistetty freewareksi nettiin niin tässäpä sitten pelistä latauslinkki, niin pääsette tekin nauttimaan tästä pelistä.
 
http://www.pelikulma.net/pelitiedot.php?id=Stunts
 
Ja tästä on vielä väännetty uudistettu versio, jossa päivitetyt grafiikat.
 
http://www.ultimatestunts.nl/index.php?page=0&lang=en
 
Kokeilin äsken tuota Ultimatea ja en suosittele kokeiltavaksi.

Veksulle ja Mad Pianistille plussaa, loistopelejä molemmat. Doomista sen verran, että sen käsitys kauhusta on hieman omituinen, ainakin omasta mielestä. Se perustuu lähinnä sellaiseen "kaapista hyppää monsta" tyyliseen säikyttelyyn eikä sellaiseen piinavaan jännitykseen, mikä olisi paljon toimivampaa. Kun joka kaapista ja nurkan takaa tietää aina hyppäävän jonkin impin, niin kyllästyyhän sellaiseen pian. Hieno, mutta täysin staattinen pelimoottori, ei muuta. Pelinä erittäin kehno, ei lähelläkään ykkösen tai kakkosen tunnelmaa.

Eli pointtina arvostella joku peli.
 
Suomi - Ruotsi, MM-kisat, 7.5.2003
 
Mainitaan samalla pelin alusta.
 
Jää
 
Ja joku viitteellinen arvosana, jos haluaa pistää.
 
Ihan hirveetä paskaa! Miten voi hävitä pelin neljän maalin johtoasemassa?
 
Anteeksi nyt kauheesti. Mä nyt en vaan millään malttanut olla olematta "nokkela". Jatkakaa.

Heh, palaa mieleen kun ostin tuon Stuntsin Amigalle. Ei oikein koneessa tehot riittäny pyörittämään peliä ja graffoista joutui karsimaan miltei kaikki hienoudet pois, että peli oli jotenkin pelattava. Tämä oli yksi niitä esimerkkejä, kun Amiga oli siihen aikaan niin suosittu kone että kaikki pelit oli väkisin käännettävä myös sille. Mutta ei se menoa haitannut, loistava peli oli kunhan sai pyörimään siedettävästi. Sinänsä huvittavaa, että pelin Amiga-versiostakin löytyi PC:n tapaan grafiikan säätö-optiot vaikka Amiga kuitenkin oli lähes pelikonsoliin verrattava vakiokokoonpano (jos otetaan huomioon että varmaan 90% Amigoista oli kuitenkin mallia 500). Ei tainnu olla tekijöillä aikaa optimoida peliä kunnolla sille alustalle. Sitten kateudesta vihertävänä pelattiin Stuntsia kaverin PC:llä...
 
Toki sitten jotkut aikaisemmat pelit olivat Amiga-versioina parempia kuin esmes PC:llä.

Peli: Medievil
Kehittäjä: SCEE
Valmistusvuosi: 1998
 
Seuraavaa peliä muistellessa ei tarvitse aivan mennä 16-väristen maailmaan vaan teos löytyy Playstation -alustalta. Kahdeksan vuotta sitten ilmestyi tasoloikintapeli nimeltä Medievil, joka yritti erottua muista sen aikaisista tasokkaista tasohyppelyistä. Crash Bandigootit myivät kuin leipä ja monet monet perässähiihtäjät yrittivät käyttää hyväksi samoja elementtejä. Sony Computer Entertainment laski markkinoille iloisten eläimien sijasta pelin jossa pääroolissa seikkaili leuaton luuranko. Sir Daniel Fortesque oli hahmon nimi, epäonninen taistelussa heti ensimmäiseen nuoleen kuollut soturi ja pelimaailmana laaja Gallowmere, jonka päälle oli androgyyni velho nimeltä Zarok langettanut kirouksen. Kirous herätti vainajat haudoistaan vaeltelemaan Gallowmeren metsiköihin ja kaupunkeihin samalla, kun Zarok eleli palatsissaan kehitellen lisää pirullisia juonia Gallowmereläisten pään menoksi. Samalla Zarok tuli vahingossa herättäneeksi myös sankarihaudassaan lepäävän Sir Daniel Fortesquen joka päättää lähteä kukistamaan ilkeän velhon.
 
Liekö mikään peli päässyt koskaan niin lähelle Tim Burtonin luomaa halloween -maailmaa kuin Medievil? The Nightmare Before The Christmas -elokuva kummittelee miljöönsä puolesta niin vahvasti että yhtäläisyyksiä ei tarvitse liiemmin hakemalla hakea ja päähenkilötkin muistuttavat molemmissa tapauksissa todella paljon toisiaan. Molemmat luurankoja, Fortesquelta vaan on leuka hävinnyt historian saatossa eikä artikulointi toimi kovinkaan hyvin. Puhe on käsittämätöntä mongerrusta ja herättää hilpeyttä läpi pelin. Monet pelissä esiintyvät hahmot muistavat naljailla ja huomautella leuasta nimittämällä Danielia mm. leuattomaksi nuolimagneetiksi. Niin, sankarimmehan kuoli sodassa Zarokia vastaan ihka ensimmäiseen nuoleen joka ammuttiin. Kaikki tuntuvat aliarvioivan häntä ja Danielin pitää todistaa olevansa suurista suurin soturi päällä Gallowmeren ja ainoa keino on tuhota Zarok. Yksin.
 
Peli alkaa helpoilla kentillä. Seikkaillaan Fortesquen hautausmaalla ja lätkitään miekalla vastaan tulevia zombeja, jotka ovat enempi huvittavia kuin uhkaavia. Tulee väkistenkin mieleen että nauretaanko pelissä Resident Evileille, joissa zombit ovat niin pahiksia ja pelottavia että.. Medievilin elävät kuolleet kaatuilevat omia aikojaan ja örisevät kuin spurgu-ukot. Välillä tulee mieleen Suomen kesä ympäriinsä haahuilevista ja kädet ojossa hoipertelevista zombeista. Peliä seurataan siis totutusti hahmon selän takaa ja heti alkuun saa pelaaja alkaa opettelemaan tulemaan toimeen kameran kanssa, joka ei ihan aina ole siellä missä pitäisi. Hautausmaa levittäytyy ympärille piirroselokuvamaisena ja synkkänä. Pelialue on tarkkaan rajattu aidalla joten lineaarisesti edetään, joskin hautuumaalla on ulos vieviä polkuja enemmälti. Jokaisesta tapetusta vihulaisesta saa tietyn määrän prosentteja, jotka kerääntyvät yläoikealla näkyvään kultaiseen maljaan. Tämä "Graalin-malja" täyttyy tietyn vihollismäärän jälkeen sataan prosenttiin jonka jälkeen se etsitään pelikentältä. Maljan löydyttyä päästään tason jälkeen Hall Of Heroesiin, eli sankareiden halliin jossa maljan löytäminen palkitaan uudella aseella tai jollain muulla peliä helpottavalla. Aseita pelissä onkin sitten paljon ja viimeistään taikamiekan saatuaan alkaa tuntua liian helpolta. Pelin voikin suorittaa halutessaan vaikka pikkumiekalla ja se tuo oman jänskätyksensä mukaan. Lisäksi kentillä suoritetaan puzzleja jotka ovat ratkottavissa maalaisjärjellä. Vaikeusaste ei ole aivan Tomb Raiderien tasolla vaan ote on huomattavasti loogisempi.
 
Pelin visuaalisuus on sekoitus keskitasoa parempaa grafiikkaa ja onnistunutta kenttäsuunnittelua. Piirroselokuvamainen maailma mielikuvituksellisine vihollisineen, kuten kävelevät kurpitsat, tappajamunkit sekä groteskit päällekäyvät hirsipuut luovat jotain uniikkia kaavoihin kangistuneisiin tasohyppelyihin. Kaikesta näkee että pelin tekemiseen on käytetty aikaa, mielikuvitusta ja luovuutta. Välidemot ovat Playstation -mittapuulla henkeä salpaavia ja pieniä taideteoksia. Peli kokonaisuudessaan kattaa 24 tasoa jotka eroavat toisistaan riittävästi. On hautausmaata, kurpitsamaata, maaseutua, kaupunkia, taikametsää sekä yhtenä huippuna valtava aavelaiva agressiivisine merirosvoineen. Löytyy myös muutama "vesipaikkaa" joissa kiikkerä ohjaus järjestää luolamiesmäistä kiroilua. Daniel menee välillä vähän miten sattuu ja silloin kun on taso jossa meno on tarkkaa, yleensä sattuu. Ohjaukseen tosin tottuu aikanaan ja parhaiten se toimii tatilla ristiohjaimen sijaan.
 
Grafiikka saa siis kiitosta mutta mitä tulee äänimaailmaan sitten, niin se on täydellinen. Työryhmänä on brittiläinen osasto ja se takaa tässä tapauksessa mustaa kieroutunutta huumoria. Mainittakoon vaikka se että Daniel voi aseiden huvetessa repäistä oman vasemman kätensä irti ja alkaa mättämään sillä mörköjä. Ääninäyttely on herkullista. Sankareiden hallissa pääsee juttelemaan patsaiden kanssa ja läppä lentää. Löytyy niin saksalaisella, brittiläisellä kuin ranskalaisellakin aksentilla mökeltäviä kiviveistoksia ja näiden avautumiselle yrittää Daniel vastata omatakeisella mongerruksellaan. Pelikentillä tavatut sivuhahmot ovat niin ikään hyvin toteutettuja ja näyteltyjä. Ääninäyttely on siis kunnossa mutta sitäkin vahvemmin puskee esille musiikki. Kaunista, todella kaunista klassisilla elementeillä höystettyä instrumentaalia joka sopii peliin täydellisesti. Pelin sadunhohtoinen musiikki, josta Tim Burtonin hovisäveltäjä Danny Elfmankin olisi kateellinen luo tunnelmaa ja välillä huomaa kuuntelevansa pelkkää musiikkia pelaamisen sijasta. Enchanted Earth- ja Mausoleum -tasoilla soiva musiikki ovat ehkä parasta koko pelissä.
 
Tästä pelistä voisi helposti lätistä ikuisuuksiin. Kenttäsuunnittelu on mielikuvituksellista, sankari kaikkien aikojen sympaattisin, tarina herättää juuri sopivasti kiinnostusta ja musiikki soi taivaallisesti. Välivastuksiakin on, tietenkin ja jo heti ensimmäinen lasihirviö säikäyttää paskat housuun Mausoleumissa. Loppuvihulaisena on tietysti itse Zarok ja sitä ennen ehditään tutustua vaikka minkälaisiin viheltäjiin. Välidemot ovat mahtavia ja loppunäytös nostaa sopivassa mielentilassa palan kurkkuun. Jos ei liikutus iske vielä niin viimeistään lopputeksteissä soiva raita tekee sen. Peliin uppouduttuaan antaa anteeksi lapsukset, kuten epävakaan kameran, kiikkerän ohjauksen sekä helppouden. Pelihän ei ole kovin vaikea, mutta vaikeustaso heittelee rajusti. Silti, peli on kulttiklassikko. Syynä siihen miksei Medievil aikanaan löytänyt suursuosiota on luultavasti se että se ilmestyi samaan aikaan kaikkien odottamien pelien aikana, kuten Tekken 3, Gran Turrismo ja Crash Bandigoot 3. Peli sai kuitenkin jatko-osan kaksi vuotta myöhemmin mutta siitä puuttui ykkösosan tunnelma ja sitä oli muutenkin ronkittu vähän liikaa eri osa-alueilta.
 
Kiittäen:
+ Tunnelma
+ Sir Daniel Fortesque
+ Musiikki
+ Grafiikka
+ Kenttäsuunnittelu
+ Juoni ja sen esilletuonti
 
Jupinaa:
- Ohjaus
- Kamera
- Helppous
 
Medievil on omanlaisensa satu jonka ei toivo loppuvan pelattaessa. Täysin oma maailmansa vaikka onkin paljon velkaa Tim Burtonille. Suosittelen pienellä varauksella kaikille seikkailupelien ystäville. Kolmatta osaa on tässä odoteltu jo tovi. Ehkä sitten Playstation 3 antaa valaistuksen ja salvaation odotuksille? Aika näyttää.
 
* * * * 1/2