Yleistä keskustelua musiikista ›

Kallistun lyriikan puolelle.

Kyllä niitä säveliä tulee enemmän kuunneltua. Tietysti on poikkeuksiakin (YUP, John Lennon, Kuha..) jolloin tulee lyriikoita analysoitua, mutta instrumentaalimusiikkia kuuntelen sen verran paljon että lyriikoita ei niin kovin usein edes kuule. Mutta siitä huolimatta laulu on "yksi instrumenteistäni" ja tykkään lauleskella hevistä suomipoppiin, ei sen puoleen.
Taidemusiikissa/oopperassa tietysti laulullakin on osansa, mutta siinä ei taasen kiinnitetä huomiota itse lyriikkoihin vaan laulumelodiaan, oopperalaulajan laulusuoritukseen jne.. mutta ylipäätänsä, jos lyriikat ovat omaperäisiä ja niissä on ideaa/kannanottoa niin on niitä ilo kuunnella! Ja tietysti laulajan suoritus vaikuttaa paljon.

Sävelet kai. Sanoituksissa on tärkeää se että ne kuulostavat laulettuna hyvältä ja toimivat tolta kantilta osana sitä biisiä. Pelkän lyyrisen sisällön vuoksi en kuuntele mitään musiikkia, kyllä siinä on oltava muutakin. Tämä mitenkään väheksymättä suurien sanoittajasuosikkieni hienoja tekstejä.

Sekä että. Hyvä lyriikka ei pelasta p*kaa biisiä tai päinvastoin. Kokonaisuus ratkaisee. Biisissä pitää aina olla jokin koukku, joka vangitsee huomion. Sen jälkeen huonosti riimitetty lyriikka (suomi tai lontoo, samantekevää) voi vain tuhota lopputuloksen. Tai vähintäänkin tehdä siitä epäonnistuneen ja sitä kautta pettymyksen.
 
Muun muassa eräs suomen tämän hetken pintamuusikoista käyttää niin ontuvaa riimitystä/lyriikkaa, että sinänsä hyvä biisi menettää merkityksensä ja kiinnostavuutensa.

Sanoisin, että kuulun jälkimmäiseen ryhmään suurimmaksi osaksi. Kuuntelen yleensä biisin tunnelmaa, rytmiikkaa, melodioita ja harmonioita kyseisessä järjestyksessä. Tapahtuu jotenkin luonnostaan. Soundeilla ei yleensä ole väliä, ellei se sitten ole todella rupuinen tai jollain tavalla heti korvaan pistävä. Yleensä asiat, jotka pistää korvaan on joko snare tai laulu. Laulu on aika ilmeinen, mutta jostain syystä tuo snaren soundi tulee myös korville.
 
Lyriikoita tulee sitten lueskeltua oikeastaan vasta, kun on saanut sulateltua levyn tai biisin, mutta siitä saattaakin kehkeytyä mukava uusi tuttavuus. Näin kävi esim. Rushin Peaceable Kingdomin kanssa. Biisi ei ole mitenkään tajuntaa räjäyttävä, eikä sanatkaan välttämättä nerokkaimmasta päästä, mutta jotenkin vaan tykästyin ensin noihin sanoihin ja sittemmin siihen fiilikseen, jonka ne sai aikaan musiikin kanssa.
 
Eli kuten sanottu, kuuntelen ensin biisin ja sitten luen sanat. Paskat sanat ei oo koskaan pilannu hyvää sävellystä/sovitusta mun kohdalla, mutta ei-niin-hyvä biisi on noussu arvoon arvaamattomaan sanoituksen ansiosta.

Musiikki menee aina laulun edelle. Huonoa biisiä ei hyvät vokaalit/lyriikat pelasta, mutta kova biisi kestää aivan surkeatkin vokaalit/lyriikat ilman, että musiikki kärsii.
 
Sen verran omaan eriävän mielipiteen, että kyllä huonot/kornit sanat (etenkin suomeksi) ja huono laulu voivat pilata hyvänkin biisin.
 
Mutta totta on myös se, että täysin luokatonta sävellystä ei pelasta hyvätkään lyriikat. Mielestäni kuitenkin keskiverrosta sävellyksestä voidaan saada hyvillä sanoituksilla ihan kuunneltava biisi aikaan. Itse kiinnitän lyriikoihin todella paljon huomiota, ja biisi säväyttää aina enemmän, mikäli sanoitukset ovat hyvät ja puhuttelevat.
 
Tiiä nuista sitten...

Mulle tää on päivänselvä juttu. Keskityn enemmän säveliin ja harmoniaan, yleensä en edes kuuntele, mitä biisissä sanotaan enkä osaa minkään biisien sanoja, mutta sävelmuisti toimii hyvin aina. Enkä tiedä mistä tää johtuu.

Vaikka onkin tullut soiteltua on lyriikat ehdottomat. Musiikillisen harrastuksen myötä on kyllä ruvennut huomaamaan kaikenlaisia juttua, että "hei tässähän on mageet riffit ja rummut!"

Musiikki on aina sanoja tärkeämpää. Kuuntelen myös paljon instrumentaalia musiikkia ja ainoa kieli jota ymmärrän lennossa on suomi. Osa suomenkielistä jota kuuntelen on sanoitusten osalta melko paskaa. Toki juicen lyriikat on tullut tarkemmin tavanomaisesta poiketen kuunneltua.

Enpä voisi enempää olla Juuhon kanssa samoilla linjoilla. Tekstin voisi kopsata tähän suoraan.
 
Suomenkielisissä biiseissä usein juuri särähtävät korvaan sanat, jonka vuoksi mielummin kuuntelenkin englanninkielistä tavaraa. Huonoja sanoituksiahan sielläkin on, mutta niihin ei tosiaan kiinnitä huomiota samalla tavalla.

Niin, kyllähän suomenkieli istuu musaan. Tuppaa vaa tää rock-skene olemaan aikas vaikea pala. Parasta suomi lyriikkaa löytyykin enempi linjalta Helismaa-J.Vainio- V.Salmi-Kuoppamäki- Juice... minusta. No onhan Juicella rokkiakin...:-)

Ehdottomasti Säveliin. Tarkemmin laulumelodiaan, joka on mielestäni kaikista tärkeintä kappaleessa. Onhan ne hyvät sanat tietenkin aina plussaa.

Ketjun aloitus voisi olla melkeinpä meikäläisen kynästä.
 
Minäkin olen ikäni kaiken kuunnellut lähes ainoastaan englanninkielistä musaa. Olen aina ihmetellyt suomirokissa vallitsevaa sanoitusten ylivaltaa. Välillä tuntuu, että jos lyriikka on Suomessa hyvä, riittää että biisiin väsätään sävellys suurin piirtein bussimatkalla levytysstudiolle. Eli riittää kunhan lykätään jotain kliseistä sointukiertoa sinne taustalle, ja biisi on "hyvä".
 
Joskus harvoin sanoitus nousee musiikkia tärkeämmäksi. Näin esimerkiksi Morrisseyn kohdalla. Loistava kynäniekka, mutta biisimateriaali sävellysten puolesta vähän niin ja näin.

mielenkiintoinen poikkeus on bändi nimeltä Iron Maiden;
bändin tekstithän on melkein poikkeuksetta ihan luokatonta diibadaabaa,
 
Niin katoo mainen kunnia. Aikoinaan Iron Maidenia kehuttiin (ainakin Suosikissa) nimenomaan "ajattelevan ihmisen hevibändinä" ja joka osaa laulaa muustakin kuin saatanasta, bailaamisesta ja naisista.
 
Itse aiheeseen: Eikös se musiikki ole noin niinku yleensä kuunneltavaksi tehty? Runoutta taas luetaan kirjoista. Ainakin noin olen sanonut, kun joskus on kehuttu kaikenmaailman black metal -orkestereita, että "niillä on tosi syvälliset lyriikat".
Kun kuulen uuden kappaleen niin rytmiin sitä kai ensiksi huomiotaan kiinnittää. Jos se ei miellytä niin biisi pois. Jos se on hyvä niin ehkä sitten jälkeenpäin tulee mieleen että "jaa, taisihan siinä sanatkin olla. Katsotaanpa olikos ne englanniksi vai suomeksi."

Kuuntelen molempia. Mielestäni huonot sanoitukset eivät välttämättä pilaa hyvää biisiä, mutta todella huonot kyllä. Vastaavasti taas huono biisi, jossa on hyvät sanoitukset, on mielestäni huono biisi, jossa on hyvät sanoitukset, se olisi siis parempi runona. Mutta parhaat biisit ovat semmoisia, jossa sävellys ja sanoitus kulkevat käsi kädessä. Eli semmoisia, joissa (hyvien) sanoitusten tarina kerrotaan myös (hyvin) sävelin.

Sävelet! Kuuntelen pääasiassa englanninkielistä musaa, eikä sanoja tule juurikaan kuunneltua kun ei niistä edes ymmärrä mitn. Ja sitten tässä tilulilussa ei paljoa lyriikoita yleensä ole, joten omasta mielestäni niillä ei ole läheskään niin suurta merkitystä musiikille kuin sävelillä... Paskat lyriikat pystyy korvaamaan hyvillä sävelillä mut paskoja säveliä ei saa korvattua hyvillä sanoituksilla.

Miusta huonot sanat on huonot oli ne sitten englanniksi tai suomeksi väännetty. Jännä että jengille menee helpommin mikä vaan diipadaapa läpi heti kun se on ameriikan murteella laulettu.

Molempia. Välillä huonot sanat ei haittaa ja välillä pilaa koko biisin. Toisinaan taas hyvät sanoitukset pelastavat koko biisin mutta joskus nekään eivät vaikuta mitenkään itse kappaleen hyvyyteen.

Molempia tulee kuunneltua. Hyvät sanat voivat täydentää biisiä mukavasti, mutta harvoin tulee tapauksia jolloin kappaleen sanat ovat niin hirveää paskaa että se pilaisi tunnelman. Jos kuuntelee jotain Yesiä, jossa Jon Andersonin sanotukset ovat juuri sellaisia ettei niitä tajua kukaan muu kuin Anderson itse, mutta musiikki onkin siinä tärkein. Esim. Eppu Normaalia tai Hectoria kuunnellessa ne sanat ovat tärkeämpiä munsta. Niissä kun kerrotaan tarinoita ja turha kikkailu jätetään musiikista pois.
 
Eli aikalailla 50-50.