Yleistä keskustelua musiikista ›

Stam1na-ketjun lyriikka-keskusteluista innostuneena päätin nyt avata uuden ketjun, jossa kysynkin otsikon mukaisesti kumpaa kuuntelette musiikissa? Itse musiikkia, vai sanoja.
 
Yleensä kuulee ihmisten, jotka eivät ole musiikin suurkuluttaja (Eli eivät soita mitään soitinta, tai kerää kauheasti levyjä, kuuntelevat musiikkinsa lähinnä radiosta.) rankkaavan biisejä lähinnä lyriikoiden mukaan. "Se on niin hyvä biisi, ku siin on niin kivat sanat" on melko yleinen kommentti tutuiltani jotka eivät musiikkia itse suuremmin harrasta.
 
Sitten on toinen ryhmä, joka kuuntelee itse musiikkia. Melodioita, soundeja yms. Laulu on vain yksi instrumentti muiden joukossa.
 
Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään. Kuuntelen lähinnä englannin-kielistä musiikkia, koska itselleni ainakin vähän nostaa kynnystä tutustua/kuunnella suomenkielistä musiikkia, jossa sanoitukset hyökkää täysillä päälle ja useimmiten ne lyriikat eivät suomimusiikissa kovin hyviä ole. Vaikka englanninkielisestä musiikista ymmärtääkin sanoja, en niitä omaksu tai kuuntele "ajatuksella", koska englanti ei ole äidinkieleni.
 
Kun kuulen jonkun kappaleen ensimmäistä kertaa, menee sanat lähinnä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Sanoja rupean kuuntelemaan/miettimään vasta monen kuuntelukerran jälkeen.
 
Tietysti suomenkielistä musiikkiakin kuuntelen, ei lyriikat siihen mikään este ole, mutta kuitenkin haluaisin kuunnella kappaletta "tasavertaisesti" eli, että laulu olisi vain yhtenä instrumenttina muitten joukossa.
 
Mutta ihminenhän voi huijata kaikkia muita, paitsi itseään eli, kun joku kappale on omasta mielestä hyvä, ei vaikuta mitä, tai miten siinä lauletaan. Se vain iskee.
 
Kumpaan ryhmään itse kuulutte?

Molempia. Jos on, instrumentaalimusiikissa en keskity lyriikkaan. Ainakaan kauhean palijoa. Mutta muuten tasavertaisesti.
 
Sanoilla on merkitystä toki vain niillä kielillä joita ymmärrän, eli suomi, ruotsi ja englanti.

Kumpaan ryhmään itse kuulutte?
 
En varmastikaan kumpaankaan ihan suoranaisesti. Joissain esityksissä lyriikat ovat tärkeitä, joissain taas ei ollenkaan. Usein hyvä biisi sellaisenaan voi pelastaa mitäänsanomattomat lyriikat ja toisaalta loistosanat voivat nostaa upoksista kehnohkonkin sävellyksen. Esimerkiksi "Friduna skiguna" ja "Sisältäni portin löysin" ovat ihan yhtä hyviä, toinen toimii toisessa tilanteessa. Ulkomaankielisissä biiseissä tulee ehkä kiinnitettyä enemmän huomiota itse soitantaan ymmärrettävistä syistä, ei toki aina. Hevissä noin yleensä on melkeinpä ihan sama mitä siellä sanotaan, kunhan saundaa hyvältä. "Son of a bitch, kiss my ass" tuntuu ajoittain lyriikan riemuvoitolta.

Tottakai riippuen tilanteesta ja kappaleesta, mutta nyt rankasti yleistäen voisin sanoa että sävelet. Usein kappaleet, etenkin englanninkieliset, tavallaan "avautuvat" sanoituksellisesti myöhemmin maksimoiden jo mahdollisen loistobiisin hienouden.

Ehdottomasti tuohon "Sävelet" -ryhmään.
 
EDIT: Kyllähän sanoja tulee kuunneltua, mutta en analysoi niitä. Syvällisemmin niitä ajattelee vasta sitten kun on kuullut monta kertaa.

Sekä että. Lyriikka on todella tärkeä osa musiikkia.
 
Toki instrumentaalimusa erikseen, kuuntelen sitäkin mielelläni.
 
Jeah, molempia siis.

En mä kuuntele sanoja ollenkaan. Jos haluais kuulla sanat pitääs lopettaa kaikki muu ja oikein kuunnella, että mitä se nyt sanoo, jolloin taas musiikki on vaan taustamölynä. :) Kuulen vaan musiikin ja että joku laulaa.

Enemmän kuunteluni painottuu soiton puolelle. Sitten jos melodia tai rytmi ei tarjoa mitään erikoista niin silloin sanat ratkaisevat. Suomenkielisissä biiseissä tulee totta kai kiinnitettyä huomiota sanoihin kun niitä helpommin ymmärtää verrattuna englannin- tai muunkielisiin. Sanoisinko että jako on omalla kohdallani noin 65-35 sävelten hyväksi.

Molempia kuuntelen, ja helposti tökkii jos on huonosti tehdyt sanat. Minimalismi ja naivismi ovat ok, ja mielestäni toi em Hullujussin Friduna Skikuna onkin esimerkki hyvin sanoitetusta biisistä, Sisältäni portin löysin taas on mulle vähän liian kömpelöä ja herkkää, Pekka Streng on mulle samalla tavalla vaivaannuttavaa kuin valtaosa Hectorin tuotannosta, ja olen kauan sitten havainnut etten pystyisi kuuntelemaan Kesämaata tai Magneettimiehen kuolemaa yhdellä istumalla (hyvä jos joskus edes kokonaan, vaikka ne hyllyssä ovatkin).
 
Mulle biisi on kokonaisuus, ja yleensä yritän ottaa sanoista selvää olipa esityskieli mikä hyvänsä.

Sanat! Johtuen ehkä siitä että en ole kummoinen säveltäjä/soittaja. En osaa laittaa kitaraa itkemään jos olen surullinen, mutta en äännä niin huonosti ettei suomestani saisi selvää.

Kyllä se biisin sävellys on tärkeämpi. Vasta hyvästä biisistä katsotaan sanoituksia tarkemmin. Pelkillä hyvillä sanoilla ei tehdä hyvää biisiä. Sanoitukset voivat korkeintaan haitata jos ovat luokattoman huonoja.

kombinaatio.
tosin sillä varauksella, että joo kyllä hieno sävellys kompensoi jonkin verran über-paskoja lyriikoita kun taas mega-täydellinen lyyrinen anti ei kyllä samassa määrin peitä sävellyksellistä heikkoutta.
tästä syystä en kauheasti jaksa kuunnella suomi-rokkia, edes niitä ns. klassikoita (Juice, Eput yms.) - niissä kun tuo sävellyksellinen innovatiivisuus todella harvoin on kalibeerissa tekstien hienouden kanssa-
silti on toisinaan raskasta/vaivaannuttavaa kuunnella ulkomaisia kappaleita joissa hieno sävellys on pilattu keskinkertaistakin huonomilla sanoilla.
(esimerkistä käynee melkein mikä tahansa 80-luvun hevipläjäys :D)
kuitenkin:
mielenkiintoinen poikkeus on bändi nimeltä Iron Maiden;
bändin tekstithän on melkein poikkeuksetta ihan luokatonta diibadaabaa, tai ainakin minulla moiset eeppiset sankaritarinat saavat orvaskeden kääntyilemään todella pahasti - siis yleensä - mutta Maidenin hieno musa vetää huomion täydellisesti puoleensa tai jotain...en tiedä.
tai ehkä se on sit vain sitä paljon puhuttua nostalgiaa. (musiikin tekemiseen ajanut pakkomielle syntyi melko tarkalleen parikymmentä vuotta sitten paljolti tämän bändin takia silloisessa about kymmenen vuoden herkässä iässä :D)

Sävelet ovat tärkeimmät: vaikka huonot sanat voivat (ainakin osittain) pilata hyvätkin sävelet, hyvät sanat eivät riitä tekemään huonoista/keskinkertaisista sävelistä hyviä.

En minäkään täysin puhtaasti kumpaankaan ryhmään kuulu, mutta yleensä mulle sanat on aika toisarvoisia biisissä, elleivät sitten satu olemaan joko poikkeuksellisen huonot tai hyvät. Yleensä tulee sanoja kuunneltua tarkemmin vasta kun on kuullut biisin niin monta kertaa, että se rupeaa musiikillisesti tuntumaan tutulta. Jotain riiminpätkiä saattaa tietysti jäädä mieleen jo ensikuulemalta, mutta en minä niihin sen kummemmin aluksi keskity.
 
Suomenkielisessä musiikissa sitä toki helpommin kiinnittää huomiota sanoituksiin niitä "kuuntelemattakin", vieraskielisissä lauluissa taas teksti menee helpommin korvasta sisään ja toisesta ulos, vaikka laulukieltä melko sujuvasti ymmärtäisikin.
 
Joskus tulee sitten hauskoja yllätyksiä, kun rupeaa kuuntelemaan, että mistäs siinä laulussa nyt oikein kerrotaankaan, varsinkin jos sanat ja musiikin tunnelma ovat kovasti ristiriidassa keskenään, kuten esim. monissa Leevin biiseissä oli asian laita.
 
Täysin vierailla kielillä lauletusta musiikista taas on joskus hauska bongailla suomelta kuulostavia pätkiä, hiukan samaan tapaan kuin hihhulit ovat joskus löytävinään salattuja viestejä kuuntelemalla levyjä takaperin.

Sekä että. Suomeksi lauletussa musiikissa tosin lyriikka on usein se kompastuskivi. Jos teksti ei toimi, ei kiinnosta kuunnella vaikka miten olisi hyvä biisi muuten.

Jotenkin tuntuu siltä, että "maallikoille" sanoitukset ovat sävellystä tai musiikillista toteutusta tärkempiä, ja niinpä ääntämisen virheisiin (esim. englanti) kiinnitetään paljon herkemmin huomiota kuin samassa mittakaavassa epävireiseen lauluun.

Fiftysixty taitaa mennä.

Fiftysixty taitaa mennä.
 
Samoin. Perustelut löytää ylemmistä postauksista joissa ollaan samaa mieltä kanssani.

Riippuu ihan artistista.
Jollain Juicella ja Ismo Alangolla en välttämättä keskity niin siihen melodiseen ja sävelelliseen puoleen. Melkosen perus junttaa ovat (etenkin juice).
 
Toisaalta sitten taas joltain opethin damnation levyltä en muista yhdestäkään biisistä ainuttakaan sanaa.
 
Jos lyriikat ovat hyviä, kuuntelen niitä. Jos musa on hyvää, kuuntelen sitä.
Jos homma on balanssissa ja molemmat on hyviä, kuuntelen molempia.