Keskustelua raskaammasta musiikista ›

White Cluster
Ghost of Perdition
 
No hitto, nyt vähän jo harmittaa kun en paikalle päässyt. Varsinkin tuo GoP on selkeästi Opethin parhaita biisejä.
 
E:
Tänään ajattelin levykauppaan mennä. Jostain on aloitettava. Onko muutamaa levyä ehdottaa?
 
Milkop tuossa jo antoikin varteenotettavat suositukset, mutta yritän kirjoittaa vielä hieman lisää.
 
Blackwater Park on kenties se helpoin tutustumislevy, sillä kohtaavat hyvin Steven Wilsonin luoma selkeä soundimaailma ja hienot biisit. Liki pitäen kaikki tuntemani Opeth-diggarit ovat aloittaneet Blackwater Parkista. Biiseistä vaikka Bleak, Drapery Falls ja Blackwater Park.
 
Still Life on puolestaan Opethin paras levy, mutta tutustumiseen BWP:tä hieman huonompi johtuen juuri erilaisista soundeista. Mutta mikäli jo tuntuu, että pidät, eikä konseptilevy ideana pelota, niin ehdottomasti Still Life mukaan mahdollisimman pian. Parhaita metallilevyjä ikinä. TJEU Godhead's Lament, Moonlapse Vertigo, The Moor.
 
Ghost Reveries on myös hyvä tutustumislevy, ja viimeinen levy jolla Martin Lopez toimi rumpalina. Kosketinsoittaja Per Wiberg tuli bändiin ennen Ghost Reveriesin nauhoittamista, ja tällä levyllä koskettimet ovatkin saaneet piristävästi lisää tilaa. Loistavan aavemaista tunnelmaa, ja Opethin ehjin levy sitten Blackwater Parkin. TJEU Ghost of Perdition, Baying of the Hounds, Isolation Years.
 
Sitten, kun nuo kolme on hallussa, voi siirtyä ostelemaan loput levyt.
 
Deliverance on omalla asteikkollani Opethin levyistä tylsin ja hengettömin. Åkerfeldt pyrki tekemään yhtyeensä raskaimman levyn edellisiä kevyemmän Blackwater Parkin jälkeen, mutta valitettavasti Deliverance on väärällä tavalla raskas. Kappaleet ovat pääasiassa turhan junnaavia, ja keskittyvät enemmän tekniseen puoleen kuin tunnelman luomiseen. Ei mitään Meshuggahia tai Dream Theateria kuitenkaan, ja levyllä on silti hetkensä. Kirkkaimpina esimerkkeinä A Fair Judgment ja Master's Apprentices.
 
Damnation on edellisen vastakohta, Opethin pastissilevy 70-luvun progesta. Tällä levyllä Åkerfeldtin mieltymys Cameliin ja Andy Latimerin kitaransoittoon kuuluu selvimmin, joskaan ei mene missään vaiheessa plagioinnin puolelle. Erittäin hieno levy, joka kärsii lähinnä siitä, ettei koko levyn kattavaa yhtenäistä kaarta pääse syntymään. Damnation onkin pikemminkin kokoelma yksittäisiä (hyviä) kappaleita kuin ehjä kokonaisuus. TJEU Windowpane, To Rid the Disease, Closure.
 
My Arms, Your Hearse on tavallaan Still Lifen sisarlevy. Astetta raaemmat soundit tuntuvat jakavan kuulijoita kahteen joukkoon. Itse pidän levyä eräinä Opethin parhaista. Konseptilevy tämäkin, ja kokonaisuutta tauotetaan muutamilla välisoitoilla. Sisältää yhtyeen kenties tunnetuimman biisin, Demon of the Fallin. TJEU Demon of the Fall, April Ethereal, When.
 
Morningrisea ja Orchidia on sitten vähän hankalampi suositella uudemman Opethin ystävälle. Molemmat levyt kärsivät tietystä tilkkutäkkimäisyydestä, eli hienoja melodioita ja riffejä löytyy kyllä paljon, mutta ehjiä biisejä niistä ei oikein tahdota saada aikaiseksi. Orchid kärsii tästä ongelmasta selvästi enemmän, ja mielestäni kyseessä onkin Deliverancen ohella Opethin vähiten hyvä levy. Morningrise puolestaan on jo astetta parempi, hyvin kylmä levy sekä soundeiltaan että tunnelmaltaan. Näihin kannattanee tutustua vasta kun uudempi tuotanto on hyvin hallussa.
TJEU In Mist She Was Standing, Forest of October (Orchid)
Black Rose Immortal, To Bid You Farewell (Morningrise)
 
Toivottavasti tuosta nyt jotain apua on jollekin. Loppujen lopuksi jokainen Opethin levy on omistamisen arvoinen, vaikka kaikki eivät yhtä hyviä olisikaan.