Yleistä keskustelua musiikista ›

Vakaumuksellisena fatalistina olen sitä mieltä, että kuolema on aina jotenkin säädetty, vaikkakin meille käsittämätön ja näennäisen järjetön. Ja kyllä, olen nähnyt liian monta kuollutta ihmistä, ja olen saattanut liian monta bändikaveria hautaan (sukulaisista nyt puhumattakaan).
 
Vaikea mun on ymmärtää, miksi pikkuveljeni kuoli selittämättömästi avaruussäteilyyn neljän vanhana, tai miksi rumpalikollegan pikku tyttärestä löytyi yhtäkkiä kaikkialle levinnyt luuydinsairaus joka tappaa väistämättä parin kuukauden sisään.
 
Mutta Pete Walli oli päätöksensä tehnyt, eikä siitä horjunut, eikä Mezolaa voinut pysäyttää kuin aikapommia - siinä ei enää halaamiset auttaneet. Ja sama pätee lähes kaikkiin täällä mainittuihin mulle tuttuihin ja rakkaisiin ihmisiin, ja täällä mainitsemattomiin, ja mulle henk koht tuntemattomiinkin (kuten vaikka Ian Curtis) sikäli kuin mä ymmärrän - kuolema on väistämätön, sen ajankohtaan voi ehkä vaikuttaa, ja pitääkin.
 
Itse kuolemasta mun on pakko sanoa samat sanat, jotka lausuin hyvin rakkaan bänditoverin arkun äärellä, toistakymmentä yhteistä soittovuotta ylämäkiä ja alamäkiä takana: "Mua harmittaa kaikki ne sanat, jotka jäi sanomatta... mutta sähän tiedät ne nyt." Mä uskon että kuolema lopettaa kaiken elämän vajavaisuuden ja rajallisuuden, samoin kuolemaan pitää loppua kaiken jossittelun ja itsensä syyttelyn, niitä ei saa enää jälkikäteen puida.
 
Kuolema on lopullinen. On turha surra kuolleita, kun vierellä on koko ajan eläviä jotka kaipaisivat tukea, jota me emme aina muista antaa.
 
Ollaan elävien puolella, ok?