Roots ›

Piti kirjoittaa tänne kuin tuolla kitarapalstalla olisi kikkelihevi tiluttajat naureskelleet itsensä kuoliaiksi. Tämä on tämmöistä avautumista (terapia mielessä), mutta toki kommentoikaa jos on vastaavanlaisia kokemuksia.
 
Well I woke up this morning and.. Tajusin että en osaa/tajua kitaransoittamisesta hevonhuttuakaan. Melkeinpä 10 vuotta soittanut ja vaikuttaa siltä että soitto ei ole edennytkään mihinkään fiksuun suuntaan. Teknisesti jonkiverran tietysti, mutta se mojo siitä soitosta on kadonnut, tai se vähäinen aavistus siitä mitä sitä on ollut.. Vaikkakin soittelen en niin puhdasta blues musaa (retorockia) niin taustat on aina ollut bluesissa ja jonkinverran countryn puolella. Olen kokenut sen aina myös jossakinmäärin ylpeilyn aiheena että minua ei koskaan ole kiinnostanut arpeggiosweeppailutäppäilyhelvetti (vaikkakin joskus on ihan kiva tiluttaa terapia mielessä), vaan enemminkin soitto jossa on munaa ja fiilistä. Nyt vain totesin että sitä munaa ja fiilistä ei ole ollenkaan. Eikä ole ollutkan. Otteeni kitarasta on löysä, kitara vie, en minä. Ajatukset pyörii samojen juttujen ympärillä, en ole kehittänyt mitään uutta ja sitten se että se vähäinenkin blues soundi on kadonnut. Olen kovasti metsässä. Vähänaikaa sitten bänditreeneissä bändini toinen kitaristi jolla on huomattavasti vähemmän soittokokemusta repäisi semmoisen perin yksinkertaisen mutta äärimmäisen munakkaan (tai voisiko sanoa mojopitoisen) soolon että kyllä vitutti. Oma soittaminen tuntuu tyhjänpäiväiseltä vingutukselta. Olo on kuin Gary Moorella, kiloja tullut lisää ja blues vingutus vaihtunut liian tiukoissa nahkahousuissa tapahtuvaksi skeidaksi rock vingutukseksi. Valaiskaa, vihjaiskaa, jotain.. I have lost my mojo.

Jaa-ah. Pitäsköhän nyt niinsanotusti palata juurille? Tsekkailla jotain vanhoja vaikuttajia ja niiden soittoa, ja hakea sitä kautta potkua omaan tekemiseen. Aina kun itteltä tuntuu olevan suunta hukassa, mä toimin tolla tavalla ja ainakin toistaseksi se on toiminu hyvin. Se muistuttaa siitä, minkä takia takia hommaa tehdään. Mulla on punk-tausta, joten esim. Ramonesin kuuntelu muistuttaa kummasti siitä että ei tartte olla tekniikkavirtuoosi pystyäkseen tekemään musaa jossa on helvetisti fiilistä. Pulliaisen Esan ja Allen Collinsin soiton kuuntelu ja katselu kertoo myös että "miljoona nuottia per sekunti" ei todellakaan oo ainoa mahdollinen lähestymistapa.
 
Jos tuntuu kovin urautuneelta, niin miksei tsekkaisi myös jotain uutta. Sen jälkeen kun aloin kuunnella aktiivisesti esim. Creamia, oon löytäny omaan soittoon paljon uusia aineksia. Ja vaikka Billy Zoomin ja Marc Bolanin tekemiset puhuu selkeetä kieltä siitä että yksinkertanen on usein todella kaunista, jos sekaan uskaltaa heittää rohkeesti ihan omia juttujaan.

Sama fiilis,juu...Aika ajoin iskee sellanen v*****s,että altapois ja kamat seinään!
Eikä asiaa auta yhtään,kun kuuntelee jotain Ronnie Earlia tai Robillardia!
Mutta aina pikku tauko jotenkin auttaa...kunnes taas huomaa,että eihän tässä
ole bluusia yhtään.Yhtä oravanpyörää tämä soittajan elämä!:)

Joskus aivan alkuaikoina minulla meni hermot, kun jokin juttu ei sujunut, mutta nykyään ei enää koskaan tule sellaista vitutuksen multihuipentumaa. Totean ainoastaan että vaikea juttu ja jatkan reenaamista. Outoa. Yleensä meinaan kyllä muissa asioissa hermostua jollei suju, mutta en kitaran soitossa.
 
Ja asiaan: Olen aika lailla samaa mieltä Magic Bulletin kanssa, eli otat vähän lomaa siitä soittimesta.

Toisinaan omaan soitoon kypsyy täysin. Samoin kaikki muutkin kitaristit jopa suuret idolini kuulostavat jotenkin latteilta. Turha se on silloin väkisin vääntää kun kysymys on omasta mielentilasta. Kitara telineeseen ja irtiotto koko musiikista. jonkun ajan kuluttua taas alkaa sormia syyhytä ja kaikki levytkin kuulostavat siltä miltä pitääkin.

Olo on kuin Gary Moorella, kiloja tullut lisää ja blues vingutus vaihtunut liian tiukoissa nahkahousuissa tapahtuvaksi skeidaksi rock vingutukseksi. Valaiskaa, vihjaiskaa, jotain.. I have lost my mojo.
 
Heh, tää oli hyvä, ja pieni itseironia on aina paikallaan. Näihin on monta lääkettä, mutta paha sanoa mikä sopii kenellekkin. Yks takuuvarma keino on opetella jotain uutta. Joskus taas uus kitara saattaa innostaa soittoa uudelleen. Tää on tietty aika kallis paukku, mutta joskus samaa asiaa ajaa jos vaikka vaihtaa kielisetin (jos soittaa ohkasilla, heittää härskisti paksummat, tai vaihtoehtoisesti toistepäin), joku uus pedaali tms. Tai vaikka uus vire kitaraan, sillä on vaikeeta laakista tiluttaa, mutta saataa joku hyvä riffi/biisi syntyä puolivahingossa jammaillessa. Kai näissä kaikissa on yhteistä se, että tarkoituksella rikkoo sitä kaavaa millä on tottunut kaiken tekemään... niihin liikakiloihin varmaan auttaa oluenjuonnin hillitseminen :).

Piti kirjoittaa tänne kuin tuolla kitarapalstalla olisi kikkelihevi tiluttajat naureskelleet itsensä kuoliaiksi. Tämä on tämmöistä avautumista (terapia mielessä), mutta toki kommentoikaa jos on vastaavanlaisia kokemuksia.
 
Miltäs olo tuntuu nyt, kun ei ole juhannusaatto ja keskiyö?

Miltäs olo tuntuu nyt, kun ei ole juhannusaatto ja keskiyö?
 
Itseasiassa samalta. Ajankohdasta huolimatta ei alkoholilla ollut asiaan osuutta. Sähkis on nyt vähäksiaikaa ripustettu seinälle ja keskityn vaihteeksi ihmettelemään slide soittelun ihmeitä akustisella...

Jos soitto tuntuu jumittavan käy ottamassa muutama tunti. Esim. dfloreno antaa tunteja ja osaa opettaa. Itse täytyy käydä taas muutamalla tunnilla kun käsi on kunnossa.

Omia lääkkeitä: kielten vaihto, eri vireiden kokeilu, eri soittotyylien kokeilu, musiikin kuuntelu, uusien juttujen etsiminen myös nimenomaan kuunteluunkin...Ja jos mikään ei auta, parin päivän tauko auttaa.

Kannattaa jättää vähäksi aikaa kitaristien kuuntelu kokonaan pois. Keskittymällä fonisteihin, harpisteihin, pianisteihin etc pitäisi löytyä uusia ideoita, jotka lähtevät musiikista eikä siitä miten sormet vievät otelaudalla.

Tuttu tilanne, sama tunne on painanut päälle jo pari vuotta enemmän tai vähemmän voimakkaana. Uuden kitarankin ostin että lähtisi taas homma täyspäiväisesti maistumaan vaan ei. Välillä tosin on hyviä päiviä kun soitto luistaa (vai sanoisiko "soitto kuulostaa munakkaalta"). Silloin soitan vain n. ½ tuntia ja jätän siihen.. Että jäisi hyvä fiilis ja innoistaisi taas nostaa kepukka syliin seuraavana päivänä. Liika soittaminen vaan pahentaa kierrettä. Ei väkisin.
 
Itseäni auttoi valtavasti kun kaveri halusi oppia soittamaan ja häntä opetin. Näki ihan konkreettisesti miten vaikeaa se on ollut joskus, ja tuli monesti mieleen miten olen edes jaksanut opetella ja miten pitkälle olen kuitenkin päässyt noista ajoista. Eli jonkunlaista back to roots -hommaa suosittelen itsekkin. Harmi vaan että innostus taisi jo hieman lopahtaa.
 
Ja sitten etäisyyttä tietysti siitä kitarasta ihan reilusti. Katko kielet niin ei tuu soitettua.
 
Kaikkihan nämä oli aika pitkälti sanottu mutta piti itkeä tässä omaakin mojo lostia.
 
Joskus aivan alkuaikoina minulla meni hermot, kun jokin juttu ei sujunut, mutta nykyään ei enää koskaan tule sellaista vitutuksen multihuipentumaa. Totean ainoastaan että vaikea juttu ja jatkan reenaamista. Outoa.
 
Huh. Respect. Itse totean nykyisin että vaikea ja jätän asian sikseen. Tainnut itsensäkehittämisen halukin jo rapista matkalla perhana...
 
Ainiin, älä nauhoita ja kuuntele omaa soittoasi.

Ainiin, älä nauhoita ja kuuntele omaa soittoasi.
 
Joo tämä on kyllä kuin kaataisi saavillisen kylmää vettä niskaansa.

---------

Ainiin, älä nauhoita ja kuuntele omaa soittoasi.
 
Sanoisin melkein että nauhoita ja kuuntele mahdollisimman paljon. Erinomainen vaikka aika tyly keino kehittyä.

Sanoisin melkein että nauhoita ja kuuntele mahdollisimman paljon. Erinomainen vaikka aika tyly keino kehittyä.
 
Samaa mieltä, tämä on se joka inspiroi treenaamaan toden teolla.

Samaa mieltä, tämä on se joka inspiroi treenaamaan toden teolla.
 
No silloin kun soitan taustanauhan päälle voi iskeä inspiraatio ja hyvänolontunne. Mutta kun pelkkää soittoa kuuntelen niin ei mitään. Mikä lie sitten. Tottumiskysymys?

Kannattaa jättää vähäksi aikaa kitaristien kuuntelu kokonaan pois. Keskittymällä fonisteihin, harpisteihin, pianisteihin etc pitäisi löytyä uusia ideoita, jotka lähtevät musiikista eikä siitä miten sormet vievät otelaudalla.
 
Ja laulumelodioita kans. Soittaa sen kitaralla jonka muuten laulaisi, jos saisi mitään kähinää itsestään irti.

Sanoisin melkein että nauhoita ja kuuntele mahdollisimman paljon. Erinomainen vaikka aika tyly keino kehittyä.
 
Miulla toimii tuo nauhoitus silloin kun on jo valmiiksi motivoitunut oppimaan, mutta jos motivaatiossa on ongelmia niin tuo on varma keino tappaa loputkin treeni-innot. Siksipä käytän tuota vain silloin kun soittointo tuntuu olevan päällä. Silloin kyllä tuleekin sitten ääniteltyä paljon.