Rock, pop, alternative ›

Nostetaanpa ketjua ylös, tätä bändiä kun ei voi liikaa hehkuttaa.
 
Pidän Suedessa erityisesti Brett Andersonin lauluäänestä. Se ei mielestäni putoa siihen yliteatraaliseen sudenkuoppaan, niin kuin tällaisen biisimateriaalin kanssa voisi helposti käydä. Brettin sanoituksetkin ovat ensimmäisen kolmen levyn aikana maalailevia ja käsittelevät lähiöitä, huumeita ja ihmissuhteita hyvinkin onnistuneesti ja romanttisesti. Livenä en koskaan Suedea nähnyt ja ikävän vähän livemateriaaliakin on bändin kohdalla tarjolla sähköisessä muodossa. Introducing The Band -dvd löytyy, joka esittelee yhtyeen juuri Buttlerin eron jälkeen. Ilokseni olen huomannut että YouTube.comista löytyy varsin kiitettävästi livejä, tosin jotkut aika heikkolaatuisina.
 
Sitten on herra nimeltä Bernard Buttler jonka kitarointi viimeistään erottaa Sueden aikalaisistaan. Joillakin biiseissä, kuten So Young ja Animal Nitrate iskee Butllerin soitto herkkään kohtaan meikäläisessä. Puhumattakaan The Asphalt Worldista tai We Are The Pigsin liki täydellisestä kitarasoolosta. Tuntuu näin jälkeen päin että palo yhtyeen sisällä sammui viimeistään Coming Up -levyn kohdalla. Vaikuttaisi että siihen levyyn on käytetty ne viimeiset rippeet mitkä jäivät kahden ensimmäisen levyn tiimoilta jäljelle. Toki myöhemmiltäkin levyiltä löytyy yksittäisiä helmiä. Everything Will Flow on häpeämättömän kaunis ja ns. iätön biisi. Richard Oakesin aikainen Suede kuulosti kyllä erittäin hyvältä mutta jokin elementti jäi puuttumaan lopputuloksesta. Varsinkin Oakesin Buttler-imitointi tökki vähän alussa, mutta yllättävän hyvin kaveri kokosi itsensä lopulta ja alkoi viimeisillä levyillä kuulostamaan itseltään.
 
Jos parhaita biisejä lähdetään ruotimaan niin siitä listasta tulee pitkä. Ensimmäisen levyn She's Not Dead on niin leijuva ja kaunis että ei tule toista ihan heti mieleen. So Young, Animal Nitrate ja Metal Mickey ovat kerrassaan loistavia. Dog Man Starin We Are The Pigs, Heroine, The 2 Of Us ja The Asphalt World ovat kerrassaan loistavia kaikilla osa-alueilla ja varsinkin The 2 Of Us saa herkistymään. Sitten on tämä b-puolikokoelma Scifi Lullabies, jonka, varsinkin ensimmäisen levyn biiseistä olisi saanut aikaan vielä yhden loistavan pitkäsoiton, tai niinhän siitä loppujen lopuksi tulikin omalla tavallaan. Europe Is Our Playground, My Dark Star, My Insatiable One ja Killing Of A Flashboy ovat käsittämättömän hienoja lauluja b-puolille laitettaviksi, mutta tietty taas kädenojennus faneille, silloin aikanaan kun singlejä tekivät.
 
Ikävä on ollut tätäkin yhtyettä, vaikka The Tears lunastikin osittain niitä odotuksia mitä sen harteille oli kasattu. Ei toiminut kuitenkaan yhtälailla kuin toimi joskus ennen mutta ainahan on mahdollista että sieltä se täysosumalevy vielä tulee.
 
Suede on/oli likimain täydellistä pepuntaputtelupoppia joka kuulosti juuri itseltään. Ei tällaisia(kaan) tehdä enää.