Yleistä keskustelua musiikista ›

Miten ihmiset suhtautuvat hyvinkin voimakkaasti yhteiskunnan ilmiöihin kantaaottaviin bändeihin ja biiseihin?
 
Esimerkiksi jenkeissähän on pitkät perinteet protestilaulujen osalla. Toisaalta samassa maassa on sittemmin joutunut vaikeuksin, jos sanoitukset ovat "liian" rankkoja. Muutaman esimerkin muistan aika tuoreeltaankin; Jackson Browne joutui radioissa soittokieltoon ja taisi tulla levy-yhtiöstäkin kenkää (tämä taisi olla 90-luvulla). Little Stevenin sooloura tyssäsi myös melko tehokkaasti liian rankkaan sanomaan (tosin se olisi varmaan muutenkin ollut aika hiljaista, vaikka eka soolo olikin hiton hyvä levy..).
 
Toisaalta Bob Dylan on porskuttanut useamman vuosikymmenen aika samalla tyylillään. Hurricane on paitsi erittäin hieno kappale, myös loistava kritiikki.
 
Kotimaisessa musiikissa tälläinen perinne on kai harvinaista (jos ei lasketa mukaan puhtaasti poliitista osastoa). Simon rotestilaulu on kova:).
 
Vai voisikohan esim Eppujen Puhtoinen Lähiöni kuulua tähän kategoriaan?
 
Punkin ja uuden aallon aikana tietysti vihattiin poliisia ja kirkkoa ja auktoriteettaja ylipäätänsä tasapuolisesti..
 
Onko Anssi Kela jatkumoa? Melko surullisia tarinoita, joissa ruoditaan yhteskunnan vähäosaisten kovaa kohtaloa..

Riippuu aika pitkälti siitä, miten asia esitetään. Olen aina vierastanut yltiöpäistä saarnaamista (jopa HC-punk -aikoinani), mutta pidän kyllä yleisesti ottaen biiseistä, joissa on yritetty sanoa muutakin kuin biibappaluulaa. Taitava biisintekijä osaa kyllä kätkeä sen kantaaottavuuden tekstin sekaan siten, että se on kuultavissa ja ymmärrettävissä ilman että se hyppää silmille. Hyviä ja hienoja ajatuksia saa esitettyä myös huumorin keinoin: kantaaottavan musiikin ei tarvitse aina olla otsa rypyssä ähistyä protestilaulua (enkä nyt viittaa Simo S:n Protestilauluun). Hyvä esimerkki melko kaksijakoisesta meiningistä ovat nämä 70-luvun kommunistiviisut, jotka lienevät osittain taidetta ja osittain puhdasta propagandaa. Mutta niin vain niidenkin joukosta löytyy todellisia helmiä (esim. Juna hiljaista miestä kuljettaa). Hippiaatteen kulta-aikojen jollotuksia olen ikäni inhonnut, niiden sanoma ei vain aukene minulle. Tai sanoma kyllä aukeaa, mutta se tapa jolla se esitetään, ei pure. Kun Jaakko Teppo laulaa Työttömän laulua tai Johnny Rotten karjuu destroyta, niin semmoisen minäkin ymmärrän. Punkkimeiningin lisäksi suosikkejani kantaaottavien biisien tekemisessä on Lapinlahden Linnut, joiden teksteistä löytyy paljonkin ajateltavaa, jos jaksaa katsoa huumoribändin statusta pitemmälle.
 
Henkilökohtaisesti minun on vaikea olla tekemättä biisejä, joissa ei ole mitään kannanottoja. (Luoja tietää, että olen yrittänyt)! Vaikka yrittäisi kirjoittaa kuinka sisällyksetöntä soopaa hyvänsä, niin aina sinne tuppaa jotain paatosta tulemaan. Esimerkiksi tänään, kun istuin kitara kourassa lattialla vääntämässä biisiä lapsimurhaaja Mary Bellistä, niin siitähän kehkeytyi ihan väkisin jonkinlainen sosiaalipsykologinen kannanotto, vaikka pelkkää kahden minuutin horrorpunkrock-biisin täytettä yritin.
 
Vaikka EN pidäkään Anssi Kelasta (guess you knew by now) niin näkisin hänen sekä muiden vastaavanlaisia juttuja tekevien olevan kuitenkin ns. kantaaottavia biisintekijöitä. Tietynlainen arkielämän realismin tuominen sanoituksiin ja paluu takaisin pieniin ympyröihin on mielestäni kannanottoa jo itsessään. Ja sikäli luonnollisesti arvostettavaa, vaikka minun makuuni ko. taiteilijat tekevät sen jotenkin puisevasti.
 
Laitetaan nyt muutama oma suosikki noista kantaaottavista biiseistä noiden jo mainittujen lisäksi:
Lynyrd Skynyrd: Simple man
Adicts: Viva la revolution
Mark Knopfler: Why aye man
Lapinlahden Linnut: Työtön, hullu ja eläkeläinen
Ozzy Osbourne: Revelation (Mother Earth)
Sex Pistols: God save the queen (ja melkein kaikki muutkin biisit)
Kollaa Kestää: Jäähyväiset aseille
Vicious Wankers: Weltschmertz Twist (kukas se kissan hännän nostaa jne).
 
Perkale, että näihin Bonhamin avauksiin on mukava kommentoida.

Omissa kirjoissani periaatteessa katson hyvällä kantaaottavaa musiikkia. Mutta kävin tässä miettimään, että tuolle kantaaottavuudellekin on tietyn tyyppiset lausumattomat korrektiuden kriteerit. Eli esim. pahasta kapitalismista saa laulaa, mutta fasistisia sanoituksia ei katsota hirveän hyvällä (ja tuo ei ollut kannanotto fasismin puolesta, vaan esimerkki).
 
Toisaalta tuntuu, että joidenkin bändien kohdalla tuo kantaaottavuus on kääntynyt/käännetty yhdeksi keinoksi hankkia julkisuutta. Tuollaisista orkestereista RAGE tulee ensimmäisenä mieleen. Varmasti jätkät itse olivat/ovat aidosti sanoitustensa takana, mutta välistä tuntui, että RAGE:n kantaaottavuutta/kapinallisuutta alleviivattiin enemmän kuin musiikkia. Kapinallisuutta ihannoivassa kulttuurissa tuo haiskahtaa aika pahasti tietoiselta markkinoinnilta.
 
Kantaaottavista artisteista olen itse arvostanut jo pitkään Ani DiFrancoa, joka IMO ei ole jämähtänyt siihen 'kantaaottavan' artistin imagoon. Jotenkin myös uskottavuutta sanomalle antaa oma levy-yhtiö, jonka suojassa hän musiikkiaan tekee (ja jota ei ole myynyt, vaikka ostajiakin olisi ollut) sekä tuon yhtiön pyrkimys toimia eettisesti suht' kestävällä tavalla (eli linjana ei ole voittojen maksimointi ympäristölle koituvista seurauksista välittämättä). Iso bonus on tietenkin myös se, että DiFranco ei ole mikään huono kitaristi ;-)
 
Tuo S. Salmisen Rotestilaulu on muuten aivan nerokas biisi. Sen lisäksi, että se parodioi aikansa protestilauluja, onnistuu se samalla olemaan myös aidosti kantaaottava. Ja hauska. Jotenkin vaan siinä on sitä katu-uskottavuutta sen parodian takana. Täytyy nostaa kyllä hattua, että ovat tuollaisen saaneet aikaan.

eihän sanomattomassa musiikissa ole edes mitään järkeä.

eihän sanomattomassa musiikissa ole edes mitään järkeä.
 
Villi arvaus; Et kuuntele instrumentaalimusiikkia.

Miten ihmiset suhtautuvat hyvinkin voimakkaasti yhteiskunnan ilmiöihin kantaaottaviin bändeihin ja biiseihin?
 
Voimakkaasti?
 
Riippuu. Eihän joku lyijykomppania tai Niskalaukaus niin voimakkaasti ota kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, mutta kantaa kuitenkin ottavat.
 
http://netti.nic.fi/~mattlar/lyijykomppania/selvaa.htm
 
Mutta jos haetaan oikeasti voimakkaasti kantaa ottavaa, niiin niin...
 
Ei niissä mitään vikaa kunhan tekstit ja biisit on tehty kunnolla, musiikki ja sovitukset ovat hyviä. Oikeastaan paha mennä sanomaan kun ei nyt tule mitään _voimakkaasti_ kantaa ottavia tekstejä mieleen. Toki jos mielipiteet ovat huonoja/vääriä, niin voi olla epämukavaa kuunnella
 
Oikeastaan tässä viestissä ei ole mitään tolkkua/pointtia, mutta kun näin niin paljon vaivaa niin postitan kuitenkin.

Minä pidän kantaaottavasta musiikista. Musiikki on hyvä tapa tuoda yhteiskunnallisia ongelmia sellaisten ihmisten keskuuteen, jotka eivät niistä muuten välttämättä kiinnostuisi.
 
Mielestäni Bob Dylanin kristinuskon ja sotimisen epäpyhää liittoa käsittelevä "With God On Our Side" on hieno esimerkki onnistuneesta kantaaottavasta kappaleesta.
 
"I've learned to hate Russians / All through my whole life
If another war starts / It's them we must fight
To hate them and fear them / To run and to hide
And accept it all bravely / With God on my side".
 
Hyviä ja hienoja ajatuksia saa esitettyä myös huumorin keinoin: kantaaottavan musiikin ei tarvitse aina olla otsa rypyssä ähistyä protestilaulua (enkä nyt viittaa Simo S:n Protestilauluun).
 
Olen samaa mieltä. Sarkasmi ja (musta) huumori ovat oikein käytettyinä aika hyviä tapoja tuoda esille vakavia ajatuksia. Hyvänä esimerkkinä voisi mainita vaikkapa Randy Newmanin kappaleet "Sail Away" (aiheena orjakauppa) tai "Political Science" (USA:n ulkopolitiikka). Molemmat biisit löytyvät muuten hienolta levyltä "Sail Away" - suosittelen tutustumaan!
 
Sex Pistols: God save the queen (ja melkein kaikki muutkin biisit)
 
The Clash on mielestäni parempi esimerkki 1970-luvun yhteiskuntakriittisestä punkista: "Spanish Bombs", "Guns of Brixton", "I'm So Bored With U.S.A." ja niin edelleen. Mielestäni Sex Pistolsin yhteiskuntakriittisyyden ja rankkuuden taustalla tuntuu aina häilähtävän Malcom McLarenin ja ison rahasäkin varjo... No, täytyy silti myöntää että on vaatinut aikamoista kanttia pistää ulos "God Save The Queenin" kaltainen sinkku, varsinkin kun miettii miten arkoja britit saattavat olla kuningashuoneen arvostelun suhteen.
 
Perkale, että näihin Bonhamin avauksiin on mukava kommentoida.
 
Kieltämättä tämä oli erittäin hyvä avauslyönti.
 
Omissa kirjoissani periaatteessa katson hyvällä kantaaottavaa musiikkia. Mutta kävin tässä miettimään, että tuolle kantaaottavuudellekin on tietyn tyyppiset lausumattomat korrektiuden kriteerit. Eli esim. pahasta kapitalismista saa laulaa, mutta fasistisia sanoituksia ei katsota hirveän hyvällä (ja tuo ei ollut kannanotto fasismin puolesta, vaan esimerkki).
 
En usko että kyseessä ovat yksinomaan lausumattomat korrektiuden kriteerit, sillä onhan laissakin pykäliä rasistisesta materiaalista ja sen levittämisestä. Yhteiskunnan epäkohdista - todellisista tai keksityistä - laulamisen ja vaikkapa pakolaisvastaisten biisien esittämisen välillä on muutenkin vissi ero.
 
S. Salmisen Rotestilaulu on muuten aivan nerokas biisi. Sen lisäksi, että se parodioi aikansa protestilauluja, onnistuu se samalla olemaan myös aidosti kantaaottava. Ja hauska. Jotenkin vaan siinä on sitä katu-uskottavuutta sen parodian takana. Täytyy nostaa kyllä hattua, että ovat tuollaisen saaneet aikaan.
 
Jake Nyman nimesi tämän muistaakseni lauluksi, joka "tappoi kaikki muut suomalaiset protestilaulut" tai jotain siihen suuntaan - ja sanoi sen pikemminkin kehuna. Salmisen kappale toimii parodiana kohtalaisen hyvin, mutta en osaa pitää sitä aidosti kantaaottavana kappaleena.
 
Toisaalta tuntuu, että joidenkin bändien kohdalla tuo kantaaottavuus on kääntynyt/käännetty yhdeksi keinoksi hankkia julkisuutta.
 
Valitettavaa mutta totta. Kantaaottavuus ja kapina kantaaottavuuden ja kapinan takia on todella falskia. Sama pätee myös tietoiseen provoisoimiseen, ärsyttämiseen ja rankkuuden tavoitteluunkin (vrt. Marilyn Manson).

Mä vieroksun "älyllistä" kantaaottavuutta niin musiikissa kuin kaikilla muillakin kulttuurin aloilla. Taide ei saisi minusta toimia propagandan välineenä.
 
Ihminen voi mielestäni esittää mielipiteensä, muttei koskaan pysty perustelemaan sitä pitävästi rationaalisin keinoin. Kantaaottavuus muissa muodoissaan kuin omien tunteiden purkuna ajautuu yleensä joko sentimentaalisuudeksi tai moralisoimiseksi, jotka ovat kummatkin minulle vastenmielisiä.
 
Pitäisi olla sitä "traagisuuden tajua", ja osata vaieta asioista joista ei voida puhua.

Omissa kirjoissani periaatteessa katson hyvällä kantaaottavaa musiikkia. Mutta kävin tässä miettimään, että tuolle kantaaottavuudellekin on tietyn tyyppiset lausumattomat korrektiuden kriteerit. Eli esim. pahasta kapitalismista saa laulaa, mutta fasistisia sanoituksia ei katsota hirveän hyvällä (ja tuo ei ollut kannanotto fasismin puolesta, vaan esimerkki).
 
Kyllä Suomessakin valitettavasti toimii rasistisia White Power-bändejä. Nimiä en mainitse, sellaiset ääliöt eivät ansaitse ilmaista julkisuutta. Eli saa fasistisia lauluja laulaa, ne eivät vain herätä sympatiaa kenessäkään tervejärkisessä.
 
Anssi Kelan oletettu kantaaottavuus on kyllä aika hyvin piilotettu rivien väleihin, tai no, minusta 1972:n sanoitus on kuvottava keskiluokkaisuuden ylistys. "Meidän piti muuttaa maailmaa paremmaksi, mutta loppujen lopuksi, luojan kiitos, järjestelmä sai vakuutettua meidät siitä että on parempi hankkia vaimo, farmariautom, omakotitalo, 2œ lasta ja koira".
 
Suomalaisista ei-punk-bändeistä voisi mainita Tulenkantajat ja uuden levynsä "Hyvää syntymäpäivää rouva presidentti". Siinä on levy jossa sanat ovat välillä suorastaan hyökkävän yhteiskuntakriittiset, mutta joka jättää myös kuulijalle mietittävää (ts. viesti ei ole valmiiksi pureskeltua moralisoivaa saarnaa).
 
Punk-bändeillä tahtoo homma välillä mennä vähän turhan saarnaavaksi, yksinkertaistavaksi, tosikkomaiseksi ja samoja teemoja toistavaksi. Poikkeuksia löytyy onneksi helvetin paljon, klassikoista Dead Kennedys on varmaan parhaimpia esimerkkejä täydellisestä polittisesta lyyrisestä ilmaisusta, joka ei sorru mihinkään äsken mainitsemistani synneistä. Nykybändeistä Propagandhilla on välistä aika samantyylinen sarkastinen ote juttuihinsa. Bändi ottaa sanomansa vakavasti, mutta ei itseään. Suomipunkista voisi heittää toimivana esimerkkinä vaikka Abduktion lyriikat, eivät erityisen lyyrisiä mutta erittäin toimiva manifestejä: (uusimman EP:n sanoitukset)
 
http://kapina.org/abduktio/text/Poissa.htm

Olen vahvasti eri mieltä, vaikka kieltämättä joskus vaikeneminenkin on kultaa. Mitkä muuten voisivat olla sellaisia asioita joista ei voisi esimerkiksi tehdä kappaletta?
 
Tästä tuli mieleeni aika karsea esimerkki. Jouduin olemaan viime kesänä kotipaikkakunnan festareilla seuraamassa kokonaisen keikan verran Klamydian esiintymistä. Vesku ensin vaati useissa välispiikeissä suurimmaksi osaksi alaikäisistä koostuvan yleisön tyttöjä ottamaan paitoja pois. (Eipä onnistunut ei) Pian tämän jälkeen tuli sitten pedofiliasta kertova biisi Kosketus. No, perseestä oli koko keikka muutenkin, syvää paheksuntaa osoittivat mm. ruotsalaisia ja verotusta kohtaan, siinäpä yhteiskuntakritiikkiä joka varmasti vetoaa kansan syviin riveihin..

Tästä tuli mieleeni aika karsea esimerkki. Jouduin olemaan viime kesänä kotipaikkakunnan festareilla seuraamassa kokonaisen keikan verran Klamydian esiintymistä. Vesku ensin vaati useissa välispiikeissä suurimmaksi osaksi alaikäisistä koostuvan yleisön tyttöjä ottamaan paitoja pois. (Eipä onnistunut ei) Pian tämän jälkeen tuli sitten pedofiliasta kertova biisi Kosketus. No, perseestä oli koko keikka muutenkin, syvää paheksuntaa osoittivat mm. ruotsalaisia ja verotusta kohtaan, siinäpä yhteiskuntakritiikkiä joka varmasti vetoaa kansan syviin riveihin..
 
Amikset tykkää kun kiroillaan ja lauletaan kaljasta ja naisista! Ei mee kato liian monimutkaiseksi! (hoho)

Rage Against The Machine oli kantaaottava bändi hyvässä mielessä.

En tiedä onko tämä nyt mikään protestilaulu, mutta Sonic Youthin "Youth Against Fascism" ilmaisee ainakin jonkinlaista tyytymättömyyttä yhteskuntaa kohtaan. "yeah, the president sucks/heŽs warpig fuck/his shit is out of luck"
huvittavaa on, että laulu kirjoitettiin 91 tai 92, jolloin oli Bush sr:n aikakausi, mutta kun nyt vilkaisee atlantin tuollepuolen, niin biisi alkaa tuntua ihmeen ajankohtaiselta...
 
nojoo, onhan SY aina ollut enemmän tai vähemmän kantaaottava bändi.

Kotimaisessa musiikissa tälläinen perinne on kai harvinaista (jos ei lasketa mukaan puhtaasti poliitista osastoa). Simon rotestilaulu on kova:).
 
Suomalaisista tuli mieleen Soul Captain Band, sanoitukset ovat aikastalailla yhteiskuntakriittisiä. Ja eikö DJBB:kin ole vähän siihen suuntaan kallellaan?
 
Ei sillä että tuollaisesta musiikista juurikaan välittäisin.

Muistan jostain lukeneeni että Barry McGuiren - Eve of destruction oli pannassa radioasemilla. Biisillä taisi olla jotain tekemistä vietnamin sodan kanssa.

Kyllähän sitä sanomaa saisi olla musiikissa.
 
Musiikki on mitä parhain keino levittää mielipidettään tai vaikka kertoa jostain epäkohdasta maailmassa.
 
Reggaen ystävänä tietysti haluaisin tässä tuoda kyseisen musiikkityylin protestiluonteen esille. Jamaican musiikkiin on kuulunut yhteiskunnallinen kritiikki jo alkuajoista (siis skan syntymästä) ja kuuluu edelleen. Tosin tuntuu, että länsimaissa ei aina edes huomata näitä juttuja vaan pidetään tämän musiikkityylin kliseinä.
 
Jazzissa taas yleensä kantaa otetaan mustien aseman ja kulttuurin puolesta. Harvassa se jazz levy 60- ja 70-luvuilla jossa ei olisi jonkin näköistä kritiikkiä aiheesta. Samoin tämä on usein kannatteleva teema myös soul- ja funklevyillä.
Samoin ns. protorap-artistit, kuten Gil-Scott Heron ja The Last Poets, olivat suorastaan agressiivisia kantaaottavuudessaan.
 
Kotimaastamme taas itse pidän kulta-aikana kantaaottavassa musiikissa tätä taistolais- yms. vaihetta. Tietysti nykyään sanoitukset ja koko sanoma tuntuu aika kornilta, mutta musiikki, joka tätä sanomaa siivitti on mielestäni vain niin loistavaa.
 
Suomalaisen progen puolelta muuten mainittakoon Magyar, jonka kappale "Elävien Hauta" vuodelta 1970 on ehdottomia suosikkejani ja sangen kataaottava.

Joo, sanomaa musiikissa pitää olla. Jos puhutaan yhteiskuntasellaisesta niin suosikkini ovat kyllä Bob Marley, Rage Against the Machine ja Saviour Machine.
 
Siinä oli meininkiä ja sanomaa kun RATM:n videon kuvauksessa Wall Street jouduttiin sulkemaan. Ja aina yhtä kaunista kun Eric Clayton laulaa American Babylonia jenkkilän lippuun verhoutuneena.

Kyllähän sitä sanomaa saa olla, mutta joku raja siinäkin. En pidä yhtään liian poliittisista bändeistä. Mielestäni politiikkaa ei välttämättä tarvitsisi sotkea musiikkiin.

The Clash on mielestäni parempi esimerkki 1970-luvun yhteiskuntakriittisestä punkista: "Spanish Bombs", "Guns of Brixton", "I'm So Bored With U.S.A." ja niin edelleen. Mielestäni Sex Pistolsin yhteiskuntakriittisyyden ja rankkuuden taustalla tuntuu aina häilähtävän Malcom McLarenin ja ison rahasäkin varjo... No, täytyy silti myöntää että on vaatinut aikamoista kanttia pistää ulos "God Save The Queenin" kaltainen sinkku, varsinkin kun miettii miten arkoja britit saattavat olla kuningashuoneen arvostelun suhteen.
 
Aivan varmasti Clash oli poliittiselta sanomaltaan sofistikoituneempi ja sikäli ehkä myös "vakavammin otettava" punkbändi kuin Sex Pistols, jostain Crassista tai Dead Kennedysistä nyt puhumattakaan. Siitä huolimatta Pistoolit esittivät asiansa sellaisella meiningillä joka puree nimenomaan meikäläiseen - esitinkin Sex Pistolsin vain esimerkkinä omista suosikeistani. Mutta vaikka osa Pistolsin kapinasta olisikin ollut McLarenin masinoimaa ja vähintään näkyville nostamaa, siitä huolimatta he saivat aikaan melkoista yhteiskunnallista kuohuntaa (huomattavasti laajemmassa mitassa kuin nämä poliittisesti korrektimmat orkesterit). Enkä loppujen lopuksi vähättelisi Sex Pistolsin yhteiskuntakriittisyyttä, kohdistihan bändi (tai Johnny Rotten teksteissään) kuningashuoneen yms. lisäksi huomiota myös muihinkin epäkohdiksi kokemiinsa asioihin (vrt. Holidays in the sun, Bodies, Revolution in the classroom) ja jopa musiikkibisnekseen ja rock`n roll -maailmaan (EMI ja New York).
 
Mitä taas tulee tähän korrektiuden koodiin, ei voi kuin todeta että raja kannanoton, propagandan ja saarnaamisen välillä saattaa usein olla todella häilyvä. Poliittisen korrektiuden arvioinnissa on kansan syvillä riveillä vankka monopoli: On OK jos lauletaan natsien potkimisesta päähän, mutta se ei ole OK, kun white power -bändi tekee ihannoivan biisin Martin Luther Kingin ampujasta. Ensinmainitussa lienee siis kyse musiikillisesta kannanotosta joka on hyväksyttävää, toisessa on kyse rasistisesta propagandasta joka taas ei ole hyväksyttävää. Kyttä saa olla natsisika ja porvarit joutaisi hirttää, mutta missä kohtaa kulkee se raja, jossa kannanotto lakkaa olemasta kannanotto ja muuttuu joksikin muuksi? Kulkeeko se siinä, kun lapsikuoro laulaa "setä Leninillä on niin suuri otsa, että siihen mahtuu koko maa ja taivaskin"? Vai menikö Shitter Limited turhan pitkälle tehdessään biisin siitä, mitä poliitikkojen lapsille pitäisi tehdä: "Alle seitsenvuotiaat ministerin lapset tapetaan, sitä vanhemmat kakarat koulussa verille hakataan"? Myöntää täytyy, että oma rajani kulkee melko korkealla. Ottakaahan kommentoidessanne kantaa tähänkin juttuun, jos muuten huvittaa.