Yleistä keskustelua musiikista ›

Tuli tuossa mieleen Anssi kelan 1972 biisiä kuunnellessa, miten hienoa on kuunnella tarinaa laulussa.
 
Samalla muistelin entistä Garbo yhtyettä lämmöllä. Melkoisia samankaltaisuuksia Kelaan, mielestäni. Molemmista diggaan juuri tuon tarinan takia. Ei sen tarvitse olla mikään Sormusten Herra, pienikin tarina on huomattavasti mukavampi kuin se perinteinen diiba daaba/kertsi/diiba daaba.. Muita vaihtoehtoja on kai runot ja tajunnanvirta..
 
Ulkolaisista tulee tietysti mieleen Springsteen, jonka tavaramerkki nuo tarinat ovat. Toinen voisi olla vaikka Jethro Tull..
 
Joku nyt tietysti sanoo, että tuota se vanheneminen tekee, mutta näistä jutuista olen digannut hyvin kauan.
 
Kai tässä takana on se, että olen myös innokas lukemaan kirjoja - tarinoita..

Niin ne maut vain on erilaiset. Minä taas pyrin kaikin keinoin välttelemään biisejä, joissa on tarina, sillä en minä jaksa samaa satua sataa kertaa kuunnella. Jotenkin niitä tarinoita tuntuisi olevan jo painettuna ja televisiossakin tarpeeksi. Jonkin hetken tai tunteen vangitseminen on minulle se tärkein juttu. Makunsa kullakin.

Anssi Kelan sanoitukset ahdistavat minua. Vaikka en pidä musiikista, niin jään aina kuuntelemaan sanoja kun on pakko kuulla vaikka toisaalta ei kiinnostaisi yhtään. Kumma juttu. Toisaalta, sanoitukset Kelan biiseissä taisivat tehdä tehtävänsä, kun niitä on vain pakko kuunnella. Mutta ei.

Itse olen miettinyt tuossa biisissä, että tuliko Kelan luokkakavereista oikeasti suutareita ja räätäleitä? Oon pitänyt Kelan sanoituksia aika rehellisinä ja omaelämänkerrallisina, mutta jostain syystä tossa tulee sellainen lastenlaulu-fiilis... Niin kuin Anssi olisi tehnyt kertsin sanat vähän liian äkkiä...
 
Nyt taidan puhua omituisia ja vielä ihan selvin päin... Täytynee avata Koff.
 
EDIT: Ja onnistuin puhumaan täysin aiheen vierestä. Ignoroikaa tämä.

Minäkin tykkään biiseistä, joissa kerrotaan tarina. Kelan musiikkiin en ole erityisemmin viehtynyt, kelpo kamaa toki.
 
Springsteen on tosiaan yksi hyvä esimerkki.
 
Heavypuolelta on pakko mainita Helloween - ja erikseen vielä Keeper of the seven keys biisi.
 
Ps. Perustuu tositapahtumiin;?D

Ei tule montaa tarinaakertovaa biisitekstiä mieleen, joista olisin erityisen innostunut. Tarinat sopivat minusta paremmin novelli- ja romaanikirjallisuuteen sekä elokuviin.

Dire Straitsin Mark Knopfler ovat hienoja tarinankertojia. Heidän biisejään on mahtava kuunnella.
 
Samaa mieltä. Joskus kasikytluvulla haukuttiin Knopflerin sanoituksia oikein urakalla, ja monessa lehdessä (taisivat deadline-hengessä kopioida toisiaan), mutta silti esimerkiksi Telegraph Road on aivan mielettömän hieno tarina. Biisistä puhumattakaan.

Olen muutaman kerran kuunnellut radiosta Jore Marjarannan uuden biisin, eikä kyllä auennut sanoma. Paperilla saattaa sanoitus vaikuttaa hyvinkin toimivalta, mutta laulettuna ylihienot kielikuvat menevät helposti ohi. Tosin voimasoitto aukaisee piisin kuin biisin
Kyllä hyvä tarina voittaa ylitaiteelliset vertauskuvapläjäykset, molemmissa genreissä on yllättäen kuitenkin hyviä ja huonoja esimerkkejä, kuten Jorellakin paljon hienoja tarinoita. Anssin biisistä puheenollen, melko harva kolmekymppisistä on suutari tai räätäli. Sanojen tekninen soivuus lienee mennyt faktan edelle.

Anssin tarinat ei kyllä paljon nappaa. Yleensä pidän biiseistä joissa on mukana kerronnallista elementtiä, mutta Anssi Kelan tilitykset... ei saatana. Kai tässä vois itsekin vääntää biisin jonka sanat menis "aamulla heräsin, koira oksensi lattialle, sitten hain postin, tarkistin autosta öljyt, söimme kanaa ja lohkoperunoita ja katsoimme videolta Simpsoneita. Elämä on niin kaunista, kyllä minullakin on vielä toivoa. Lallalallallaa."
 
Tällä päämäärättömällä jorinalla yritän julkituoda sitä ajatusta, että minusta Anssi Kelan biiseissä ei ole mitään aitoa. Niistä paistaa läpi hirvittävä falskius ja tekemällä tehdyn maku. Eli en laskisi häntä Suurten Suomalaisten Tarinankertojien joukkoon. Huomattavasti enemmän pidän esim. Gösta Sundqvistin, Matti Inkisen, Juha "Watt" Vainion sekä Kauko Röyhkän tekstien välittämistä fiiliksistä. Unohtamatta tietenkään Jaakko Teppoa.
 
Korostetaan nyt vielä kerran, että kyse on vain henkilökohtaisesta mielipiteestä. Ainakin levymyyntilukujen perusteella hyvin suuri osa Suomen kansasta on kanssani eri mieltä herra Kansaneläkelaitoksen lahjakkuudesta. EVVK.

Koska musiikkiharrastukseni on, kerettiläisesti, suuntautunut syystä tai toisesta pienestä pitäen tuonne angloamerikkalaiselle puolelle, tulee sieltä mieleen pari esimerkkiä, jotka olen kai tullut maininneeksi täällä aikaisemminkin vastaavan aiheen tiimoilta.
 
Robbie Robertsonilla on kyky piirtää parilla kolmella riimillä kuva jonka pystyy oitis asettamaan johonkin aikaan ja paikkaan. On sitten kyse Pohjois-Amerikan alkuperäisväestön vaiheista tai siitä, kun elämänsä puolivälin ohittanut muistelee nostalgisesti huolettomia nuoruusvuosiaan ja silloisia maailmaasyleileviä fiiliksiään tms.
 
Monet Bob Dylanin suosituimmatkin kipaleet ovat mielestäni musiikillisesti aikamoisia jollotuksia, mutta kyllä ukkeli on ollut aina terävä havainnoitsija ja miehellä on sana hallussa isolla H:lla. Jotkut Dylanin biisit ovat tavallaan kuin kokoillan elokuvia jotka on typistetty n. viisiminuuttisiksi soundtrackeiksi, eikä kukaan edes huomaa kaivata sitä kuvaa.
 
Rumpali-sanoittaja?? Ei tommosia voi ollakaan! No, anyway maailmaa siellä sun täällä kahdella pyörällä kiertäneen Neil Peartin lyriikat uppoavat meikäläiseen kuin "vanhaan ihmiseen" (hups... osuva ilmaus, vaikka itse sanonkin). Hyvät säestäjät vielä auttavat asiassa ;>, laulajasta en viitti sanoa mitään :)
 
Onhan noita. Neil Young, Joni Mitchell, Randy Newman, M.Knopfler jne.jne.
 
Vanhat bluesukot vetävät uskomattomia tarinoita, joiden todenperäisyydestä ja uskottavuudesta voisi vääntää säilää maailman tappiin. Äijät ovat muutamien vuosikymmenten aikana vetäneet kuitenkin keikkaa ku ketun nenää, joten väkisinkin niille on sattunut kaikenlaista maan ja taivaan väliltä. Tuolta pohjalta bluesmiesten jutut menee mulla läpi ilman isompia filtteröintejä.
 
Ajauduin sattumoisin eilen sosiaaliseen tilanteeseen jossa paikalla myös oleillut S.Putro loi suuntaani pari merkitsevän oloista silmäystä. - Paniik, paniik!! - *Tietysti varmaan lukee tuokin taiteilija m.nettiä ja on tarttunut meikäläisen kritiikkiin kuin hirvikärpänen ikään. Toivottavasti ei lyö, ainakaan kalliilla rakennettuun hammaskalustoon*
 
Ei lyönyt eikä lähestynyt. Aatteli kai, että tuo poloinen kääpä on osunut väärään osoitteeseen; kylpyläviikonlopusta kisaava bingohan pyörii seuraavassa korttelissa.

Korostetaan nyt vielä kerran, että kyse on vain henkilökohtaisesta mielipiteestä. Ainakin levymyyntilukujen perusteella hyvin suuri osa Suomen kansasta on kanssani eri mieltä herra Kansaneläkelaitoksen lahjakkuudesta. EVVK.
 
Älä toki unohda Juicea, jonka keikkareissulla bussin ikkunasta bongattu Hauho on kirvoittanut aivan loistavan sanoituksen. Muiden muassa.

Älä toki unohda Juicea, jonka keikkareissulla bussin ikkunasta bongattu Hauho on kirvoittanut aivan loistavan sanoituksen. Muiden muassa.
 
En unohda, en.

Tarinankerronnan tulevaisuutta suomirockissa on jo Nummelasta asti oltu istuttamassa Anssin kapoisille harteille. Parhaimmillaan herra Kela on lunastanutkin lupauksia, mutta vielä on matkaa.
 
Koska musiikinharrastukseni on epäkeretteiläisesti suuntautunut pääosin epäulkomaiselle puolelle, ollen sitten syynä kielitaidon rajoitteneisuus tahi puhdas laiskuus, keskitän arvonantoni kotimaankamara-artisteille. Ulkomaaksi kun on hirmu vaikea itseni erottaa hyvää ja hyvvähköä tarinalyriikkaa erinomaisesta.
 
Tulee mieleen Heikki Salo (mm. Lelukaupan häät). Kuinka vaikeaa onkaan tasapainoilla aitouden alttarin kaiteenreunalla horjahtamatta kuitenkaan naurettavan naiviuden syvään rotkoon.
 
J. Karjalainen. Osa tuotannosta Neil Youngimaisesti aivan hirvittävää ulostustuotosta, mutta helmet sitäkin kirkkaampia.
 
Tuomari Nurmio. Hiukan huono valinta, mutta koska kehun Tuomaria aina ja kaikkialla, laitetaan vain jonon jatkoksi. Selväpäisimpiä symbolisteja. Järkevimpiä julistajia. Tarinaako vaiko ei (Rion satamassa, Liputtomat laivat, Maailmanpyörä palaa)?
 
Juice Leskinen silloin ennen kun asiat ja maailma olivat hyvin.
 
Kari Peitsamo (Enkä edes nähnyt dokumenttia). Mutta puhdasta tarinankerrontaa. Kari kertoo juuri sen mitä tulee mieleen. Turhia editoimatta.
 
Sitten vielä Antero Raimo & Ovet. Älkää kysykö mikä. Ottakaa selvää.
 
EDITOIN: Tuon viimeisen orkesterin sooloartistin nimen oikke päin.

Jos halutaan puhua tarinankertojista suomalaisessa rockissa niin neljä nimeä on ylitse muiden:
 
Gösta Sundqvist
Syrjän veljekset
Samuli Putro
 
EDIT: Lisätään vielä viides:Pauli Hanhiniemi

Äh.. selkeästä otsikosta huolimatta en ymmärtänyt, että tässä oli tarkoitus pitäytyä kotimaisiin tarinankertojiin. Enkä ymmärrä vieläkään. Se siitä.
 
Kotimaisista Juha Vainio on ylittämätön.

Eikai tässä nyt mitään kansallisuusvaatimuksia ollut?
 
Mutta Junnu on silti Iso Mies näissä piireissä.

Ai kotimaisia, no englantihan on toinen kotimainen... Robbie Robertson minullekin tuli ensimmäiseksi mieleen, kun tarinankerronnasta käytiin puhumaan. Mielestäni jo pelkkä "The night they drove old Dixie down" riittäisi yhden miehen elämäntyöksi. Pari esimerkkiä sen tekstistä:
 
"Virgil Caine is the name, and I served on the Danville train"
-----
"In the winter of '65, we were hungry, just barely alive."
-------
"Back with my wife in Tennessee, when one day she called to me, "Virgil, quick, come see, there goes Robert E. Lee!""
---------
 
Älytöntä tietysti ottaa vain pätkiä hienosta tekstistä, mutta ainakin minut jo nuo muutamat lauseet pakottivat aikanaan ottamaan selvää, että mikä se semmoinen Danville train on, mitä tapahtui vuonna 1865 ja mikä häiskä Robert E. Lee on. Robertson selvensi yhdellä ainoalla laululla tärkeän palan Amerikan historiaa.
 
Lapinlahden Linnut ovat kuulemma (?) suomentaneet tuon nimellä "Yö jolloin talikot haudattiin", ja siinä on ainakin nimessä tavoitettu jotain oleellista Robertsonin tekstistä, Suomen oloihin siirrettynä.
 
Anssi Kelan teksteistä (ja musiikista) pidän kyllä, vaikka ne välillä ovatkin vähän töksähteleviä ja silloin tällöin hieman kornejakin. Ne kuitenkin kertovat ihan tavallisista ihmisistä, ja se on kivaa kaiken "veri ja kunnia" -uhon keskellä.
 
Sinänsä minulle on ihan sama mitä ooby-doobya lauletaan, hyvin harvoin kiinnitän teksteihin mitään huomiota.
 
EDIT: kirj.virh.

Kyllähän hyvä tarina on kappaleessa mukava piirre, vaikka pidän toki myös tunnelmallisista yhtä hetkeä kuvaavista teksteistä. Tarinankerronta on kuitenkin taito, jonka osaamista ei voi kuin kunnioittaa. Kokemuksesta tiedän kertoa, että hyvän tarinan mahduttaminen siedettävään tilaan siten, että se on hyvä myös jälkeenpäinkin, ei ole helppoa.
 
Ja mainittakoon vielä suuri suomalainen Tapio Rautavaara, jonka tekosista olen aina pitänyt suuresti.

Menee nyt ehkä hieman ohi aiheen mutta itse tykkään Frank Zappan "tarinoista". Nyt pitäisi käyttää sanaa "sanoitukset" mut kyllä minusta Zappan tekstit ovat omalla tavallaan tarinoita. Jeps, Frank Zappa.