Kitarat: kitarakamat ›

Eli lyhyesti sanottuna ero on siis vain soundissa, eikä mitään validia teknistä määritelmää ole? Kuka sen sitten määrittelee mikä vahvistin on hi-gain, mikä vintage-soundinen ja mikä näiden kahden väliltä? Onko se ns. veteen piirretty viiva?
 
Ei noihin kyllä minun tietääkseni mitään teknistä määritelmää ole ja mielipiteet siitä, mikä on hi-gain vahvari ja mikä ei, vaihtelevat paljonkin. Esim. joidenkin mielestä vaikkapa Mesan Lone Star Classic ei ole missään nimessä high gain, kun taas ainakin minä sain mielestäni varsin hi-gain soundeja siitä irti. Toki se on äänensävyltään enemmän vintage.

Onko se kuitenkaan hi-gain, jos se soundaa turboahdetulta vintagelta? Viittako hi-gain kuitenkin siihen gainiin ja säröön? Liittyykö hi-gain mitenkään itse soundin luonteeseen? Jos mä lataan pleximarsuun tarpeeksi pöristimiä eteen ja soitan Bodomia, niin onko se hi-gainia, vaikka soitan vintagella?
 
EDIT: Niin mun mielestä siis hi-gain ei ole itsessään mitenkään tunnistettava soundi, vaan enemmänkin eräänlainen määre, joka etäisesti liittyy vahvistimen tekniseen puoleen ja sitäkautta kuitenkin itse soundiinkin. Se on siis vain yksi määre kokonaissoundissa, joka koostuu useammasta osa-alueesta. Esimerkiksi mun Tubemanista saa kolmoskanavalla sellaisen hyvin vintagemaisen soundin ulos, mutta se on silti erittäin hi-gain -soundi niin haluttaessa.
 
Ei tääkään ihan aukotonta teoriaa ole, ajatusleikkiä vain.

Eli lyhyesti sanottuna ero on siis vain soundissa, eikä mitään validia teknistä määritelmää ole? Kuka sen sitten määrittelee mikä vahvistin on hi-gain, mikä vintage-soundinen ja mikä näiden kahden väliltä? Onko se ns. veteen piirretty viiva?
 
Mites olis tällänen määritelmä, veteenpiirretty tosin sekin, eli:
 
Vintagevahvistimessa särö oli vahinko ja hi gain vahvistimessa itsetarkoitus.
 
Eli siihen aikaan kun vintagevahvistimet oli uusia vahvistimen tarkoitus ei ollut tuottaa säröä vaan puhdasta ääntä. Sitten joku perkele meni keksimään että kun pientä vahvistinta huudattaa äärirajoilla niin syntyy "nastaa säröö" ja eihän se tietysikään siihen jäänyt vaan jengi alko pikku hiljaa vaatia aina vaan "lisää tota mageet säröö" ja nyt ollaan siinä pisteessä että vaaditaan "vittu siistii, lisää vaan säröö".

higain kitaravahvistin=
helvetisti tehoa, putkia, desibelejä, kanavia, potikoita, ledejä, kromia, hintaa....
 
vintage kitaravahvistin=
vanha, kallis, perinnehenkinen, 'joidenkin mielestä tylsä', mutta kuitenkin haluttua kamaa, hemmetin hyvän kuuloset puhtaat äänet, ei välttämättä ollenkaan atuaste säröä, ja osat ovat vanhanaikaisia, laadukkaita ja harvinaisia.
 
enemmistö 'suosituimmat' vahvistimet kuitenkin jotain siltä väliltä

Kuka sen sitten määrittelee mikä vahvistin on hi-gain, mikä vintage-soundinen ja mikä näiden kahden väliltä? Onko se ns. veteen piirretty viiva?
 
Ei se mikään veteen piirretty viiva ole todellakaan. Muusikoiden.netistä löytyy kuulemma virallinen lautakunta, jolle voi lähettää vahvistimien ääninäytteitä tuon arvioinnin perustaksi. Lautakunta kokoontuu kuuntelemaan niitä pari kertaa vuodessa ja antaa viralliset vastauksensa sitten aikanaan kirjeitse kotiin. Ilmaista tuo arvioituttaminen ei tietenkään ole ja vastausta ei välttämättä tule milloinkaan, mikäli ääninäyte ei ole täyttänyt alkuunkaan arviointikelpoisuuteen vaadittavia laatukriteereitä (mm. sopiva pirskahtelevuus). Etukäteen vaadittua ennakkomaksua ei tällöinkään palauteta lausunnonhakijalle, vaan rahat ohjataan lautakunnan virallisen vastausleimasimen huoltamiseen ja muihin käyttömenoihin.

Ajattelisin että tekninen määritelmä erolle on että high gain -vahvistimessa on enemmän vahvistinasteita etuvahvistimen puolella. Putkivahvistimissa ainakin, puolijohteissa vahvistus on helpommin hallittavissa vähemmilläkin asteilla.
 
Esim. etuasteessa kaksi putkea: clean, säröä saadaan päätepuolelta, mikä vaatii kovempaa voluumia. Kolme putkea: medium gain, viisi putkea: high gain. Kuuden putken etuasteitakin on. Tähän on poikkeuksia, ja vaikka minkälaisia modauksia voidaan tehdä, mutta periaatteessa näin.
 
Mun mielestä high gainin ongelma on se, että dynamiikkaa on vähemmän eikä sillä ole särön määrään paljonkaan vaikutusta, miten kovaa soitan (kitaran volumen tai lyöntivoimakkuuden kannalta). Ilmaisuvoima ikään kuin heikkenee.
 
Tietysti riippuu musiikista, mitä haluaa, mutta jos kokemuksia on vain siitä, että kajarista ulos tuleva aaltomuoto on enimmäkseen kanttiaaltoa harmonisine kerrannaisineen (säröytyminen on sitä että esimerkiksi sinimuotoinen signaali muuttuu kantikkaa(mma)ksi) niin ei ehkä ymmärrä vähemmän särön ideaa.
 
Juu ei.

Vintage on vuosikertaa. High-gain on isoa vahvistusta.

No mites... jos otetaan esimerkiksi tuollainen:
http://www.roccaforteamps.com/Levant_Gain_100.htm
 
Vahvistin on tuollainen old-school plexi-soundejakin jäljittelevä yksinkertainen vahvistin, josta kuitenkin lähtee gain kaakossa säröä ihan jumalattomasti. Onko tuollainen ja muut vastaavat kiukaat nyt sitten enemmän vintage vai hi-gain?

No mites... jos otetaan esimerkiksi tuollainen:
http://www.roccaforteamps.com/Levant_Gain_100.htm
 
Hyvänen aika miten hienosoundinen kone! Ei minusta erityisen modernisoundinen ja hyvä niin. :)
 
Ja kyllähän niistä "vintage-Marshsalleistakin" nupit kaakossa lähtee ihan tajuttomasti säröä. Se vaan jotenkin miellyttää omaa korvaani enemmän kuin monet nykykoneet (etenkin nämä high-gain -myllyt), joissa särö otetaan 3-4 peräkkäisestä etuasteputkesta. Jotain vaan jää puuttumaan.

Ajattelisin että tekninen määritelmä erolle on että high gain -vahvistimessa on enemmän vahvistinasteita etuvahvistimen puolella. Putkivahvistimissa ainakin, puolijohteissa vahvistus on helpommin hallittavissa vähemmilläkin asteilla.
 
Esim. etuasteessa kaksi putkea: clean, säröä saadaan päätepuolelta, mikä vaatii kovempaa voluumia. Kolme putkea: medium gain, viisi putkea: high gain. Kuuden putken etuasteitakin on. Tähän on poikkeuksia, ja vaikka minkälaisia modauksia voidaan tehdä, mutta periaatteessa näin.
 
Tuossa on vaan se ongelma, että useissa vahvistimissa käytetään etuasteputkia muuhunkin kuin vahvistusasteina, joten putkien määrä ei vielä kerro kaikkea. Efektiluupille ja kaiulle on esimerkiksi monesti omansa, tai ainakin putken puolikas. Sitten on toki vaiheenkääntäjäkin vielä.
 
Tämä high gain - vintage erottelu ei sinänsä ole hyvä, high gain sanan tilalla sopisi tuossa olla vaikka "moderni." Vahvari voi tosiaan olla high gain ja silti vintagehenkinen. Jos lähdetään tälle vintage - modern erottelulle, niin kyseessä on pitkälti soundista, ei särön määrästä tai vahvistimen ominaisuuksista.

Tuossa on vaan se ongelma, että useissa vahvistimissa käytetään etuasteputkia muuhunkin kuin vahvistusasteina, joten putkien määrä ei vielä kerro kaikkea. Efektiluupille ja kaiulle on esimerkiksi monesti omansa, tai ainakin putken puolikas. Sitten on toki vaiheenkääntäjäkin vielä.
 
Tämä high gain - vintage erottelu ei sinänsä ole hyvä, high gain sanan tilalla sopisi tuossa olla vaikka "moderni." Vahvari voi tosiaan olla high gain ja silti vintagehenkinen. Jos lähdetään tälle vintage - modern erottelulle, niin kyseessä on pitkälti soundista, ei särön määrästä tai vahvistimen ominaisuuksista.
 
Olin juuri sanomassa nämä asiat. High gain ei ole vintagen vastakohta, vaan itse asiassa joissain vahvistimissa sen ominaisuus.

Tuossa on vaan se ongelma, että useissa vahvistimissa käytetään etuasteputkia muuhunkin kuin vahvistusasteina, joten putkien määrä ei vielä kerro kaikkea. Efektiluupille ja kaiulle on esimerkiksi monesti omansa, tai ainakin putken puolikas. Sitten on toki vaiheenkääntäjäkin vielä.
 
Ilman muuta. Tarkoitin suoran signaalin peruskytkentää ilman ylimääräisiä toimintoja.

Olin juuri sanomassa nämä asiat. High gain ei ole vintagen vastakohta, vaan itse asiassa joissain vahvistimissa sen ominaisuus.
 
High gainia et saa ilman riittävää määrää vahvistiasteita. Siinä on mun mielestä se oleellinen ero. Vintage-soundin voi hyvin saada high gainista, kun ei väännetä kaikkea ruvelle.

Ensimmäiset hi-gain -vahvarit, Mesa Mk ykköset, alkavat olla jo vintagea...
 
Viisastelen.

Vintage-soundin voi hyvin saada high gainista, kun ei väännetä kaikkea ruvelle.
 
Jos tarkoitat, että ENGL Fireballista saa myös loistavan Fender-tyylisen rokkiroson niin en allekirjoita. Nimittäin higain-vahvistinten suurimmaksi ongelmaksi olen paikallistanut sen, että kaikenlaiset muut kuin higain-tyyliset soundit ovat niissä yleensä joko huonoja tai käyttökelvottomia. Muutamia poikkeuksia on, pakkohan niitä on olla.

Jos tarkoitat, että ENGL Fireballista saa myös loistavan Fender-tyylisen rokkiroson niin en allekirjoita. Nimittäin higain-vahvistinten suurimmaksi ongelmaksi olen paikallistanut sen, että kaikenlaiset muut kuin higain-tyyliset soundit ovat niissä yleensä joko huonoja tai käyttökelvottomia. Muutamia poikkeuksia on, pakkohan niitä on olla.
 
En tarkoita, vaan sitä että high gain -vahvistimessa VOI olla myös hyvä puhdas / vähemmän säröinen soundi. Se ei ymmärrettävästi ole mikään ensisijainen suunnitteluperuste.

High-gain on isoa vahvistusta.
 
Isoa JÄNNITEvahvistusta eli etuasteessa monta putkea peräkkäin. Vintagevahvistimissa luukutettaessa taas särö syntyy enemmän pääteasteessa eli virran vahvistuksen yhteydessä. Eli jos vahvistimen särö ei synnyt etuasteputkia reilusti yliohjaamalla niin mielestäni silloin ei voi puhua hi-gainista vaikka säröä kokonaisuudessaan syntisi vaikka kuinka.

...ja sit ne sanoo nörttejä oudoiksi... ;-)

Määrite "high gain" kertoo jotain soundista, "vintage" taas kertoo joko siitä, että laite on vanha, tai siitä, että markkinointiosasto on keksinyt väittää laitteen omaavan jotain piirteitä, jollaisia vanhassa laitteessa on.
 
Kysysmyksen asettelu on samankaltainen kuin jos kysyisi, mitä eroa on nopealla autolla ja vanhalla tai vanhankaltaisella autolla. Pelkkä ikä ei kerro nopeudesta eikä nopeus iästä.