Lyriikka ›

tähtiä en tänään enää nää,
kuu on pelkkä viiva, joka yössä hengittää, vain itseään..
 
savuke ei pala loppuaan, kohta minä palan,
minut polttaa kokonaan, saa hehkumaan, (syvään huokaistaan..)
 
unia en katso, katson sua,
takaa vuosi-tuhansien palaa luokseni ja malja juo,
 
intiaanin ääni valtaa yön,
kaikuen kuin susi-lauma kallioilta ylle suru-työn..
 

 

 
---------------------------------------------------------------------------------------------
 
paikkani olla,
on jossakin tuolla,
taivaiden takana,
jumalten luona,
 
varjooni vaipuen, vaimoksi sen,
käteni ojennan vain ihmisen,
--------------------------------------------------------------------------------------------
 

 

 

 

 
Erämaassa maaten matkaan pois,
linnun huuto kiirii, siivin vapauteeni saattaa minut vois,
 
henki, tämän hengettömän maan,
joksi sitä luulit, viimein herää toteuttaen mahtiaan,
 
kallioilta esi-isät käy,
sota-huudoin suojelemaan maata, vaik`ei vihollista näy,
 
selkäpiitä vasten liikkuu maa,
rummutuksen kuulen, joka saa mut vielä kerran nousemaan..

Teksti kasvaa kivasti loppua kohti. Kai toi keskiosa toistuu kertosäkeenä? Vau, alkoi soida intiaanirummut ja huilut mielessä.
 
------------------------
 
Nimen omaan... tämä on sellainen terapeuttinen viekoitteleva intiaani biisi,jossa rummut saavat raikaa, kuin sotarummut kaikuen kallioilta ja lakeuksilta.
Mukavaa, että herätti ajatuksia....

Ja kyllä, tarkoitus kasvaa ja toistaa keskiosa lopussa.

Erämaassa maaten matkaan pois,
linnun huuto kiirii, siivin vapauteeni saattaa minut vois,
 
henki, tämän hengettömän maan,
joksi sitä luulit, viimein herää toteuttaen mahtiaan,
 
kallioilta esi-isät käy,
sota-huudoin suojelemaan maata, vaik`ei vihollista näy,
 
selkäpiitä vasten liikkuu maa,
rummutuksen kuulen, joka saa mut vielä kerran nousemaan..
 
Huu, tämähän nostattaa kylmiä väreitä. Mainio kerronta. Ei ole vähään aikaan sinusta kuulunutkaan tai siis näkynyt:)