Roots ›

Danny Kirwanillakin oli käsittääkseni ennen potkujaan psyykkisiä ongelmia
 

Jos oikein olen ymmärtänyt Kirwan on tai ainakin on ollut pitkiäkin aikoja teljettynä mielisairaalaan

Ilmeisen rankka työpaikka tuo britti-FM tuntuu olleen, kun bändin muista kitaristeistakin Jeremy Spencer liittyi johonkin hihhulikirkkoon
Taitaa vielä asua jossain Brasiliassa nykyään.

Taitaa vielä asua jossain Brasiliassa nykyään.
 
On ilmeisesti tehnyt joitain keikkojakin ja on vissiinkin ihan vitaalissa kondiksessakin. Danny Kirwanhan taasen on ihan muovikassi osastoa jossain Lontoon ojanpohja skenessä. Raju on meno Flidareilla!

Nyt kun mennään tuon aikakauden mussiikissa, bluus-vaikutteita tahi ei, ja esille on tullut jo Chicken Shack:kin niin mitäpäs sanotte Savoy Brownista, TYA:sta ja Black Cat Bonesista? Tuossa jälkimmäiseltä kuuntelin "RidinŽon the L&N":nää..
 
Voi kuule, brittibluesin aateliahan ovat. TYA:n Alvin Lee tosin taisi ottaa liiankin tosissaan tämän "lännen nopein kitara"-tittelin, mutta kyllä Ten Years After teki asiallista bluesrockia. Pitäis taas hommata niitä(kin) levyjä cdnä.
 
Savoy Brown ja Black Cat Bones on sikäli mielenkiintoinen juttu mulle, että BCB:n kitaristi Rod Price ja Savoy Brownin ehkä tunnetuimman, 60-luvun lopun kokoonpanon kitaristi/ laulaja 'Lonesome' Dave Peverett (kyllä, sieltä se nimimerkki tulee) sekä rytmiryhmä muodostivat about v. -71 tämän Jenkkilässä 70-luvulla platinalevy-tasolle yltäneen Bluesrock/boogie-bändin nimeltä Foghat. Harvahan sitä täällä on kuullut, mutta mie tykkään, vaikka se tietysti onkin aika brutaalia suhteessa noihin 60-luvun lopun Savoy Brownin saavutuksiin verrattuna. BCB on oikeastaan jäänyt aika vieraaksi. Eli hankintaan.
 
Savoy Brown oikeastaan aloitti sen bluesin kääntämisen heavyboogien suuntaan juuri noitten tulevien Foghat-heebojen aikana USA:n markkinoita seuraten. Kim Simmondshan on vetänyt bändiä yksinään varmaan kohta 40-vuotta! Oiva kitaristi hänkin. Tuli vastaan pari vuotta sitten yksi uudempi 90-luvun SB:n levy, "Bring It On Home" jossa oli palattu asiallisesti juurille. Se toimi. Vierailijana mukana muuten tuo 'Lonesome' Dave Peverett, joka kuoli syöpään v. 2000 (RIP). Foghat sen sijaan koluaa edelleen USA:n classic-rock kuvioita laulajanaan Charlie Huhn (Ted Nugent)...
 
Alkuperäisen aiheeseen viitaten, niin ainakin CDON.COM tarjoaa noita Fleetwoodin levyjä aika edukkaasti. Maksoin esim. siitä ekasta 4,45 eur.

Voi kuule, brittibluesin aateliahan ovat. TYA:n Alvin Lee tosin taisi ottaa liiankin tosissaan tämän "lännen nopein kitara"-tittelin, mutta kyllä Ten Years After teki asiallista bluesrockia. Pitäis taas hommata niitä(kin) levyjä cdnä..
 
Sepä. Tosiaan Alvinin pitäis olla kapakoitsijana epsanjassa, juur johonkin threadiin vuodatin tätä tietoa. Yhdellä foorumilla jossa möykkeröin, on tullu tutuksi britti joka soittelee huvin vuoksi TYA: n parin tyypin kanssa. TYA yritti jotain pienimuotoista ilman Alvinia kuulemma, mutta ei ottanut tuulta alleen. Lapsukaisille kelpas ostamani TYA:n live niin etten ole sitä juurikaan omassa levyhyllyssäni nähnyt. Että en voi sullekaan vinkata mikä se oli nimeltään.
Ilmeisesti Syd-Hämeen alueella on vahvaa brittibluus-vaikutetta, vai tä?

Brittiläisen Mike Vernonin Blue Horizon levymerkki julkaisi mielenkiintoisia "white blues" artisteja 60-70 luvuilla.
Flidareiden lisäksi mm. Jo Ann Kelly,John Mayall & Eric Clapton (ennen deccaa),The Chicken Shack, Duster Bennett, Savoy Brown ja Bacon Fat kuuluivat firman artisteihin.
 
Kannattaa hankkia The Blue Horizon Story 1965-1970 Vol. 1 boxi. Levyltä löytyy edellämainittujen lisäksi "oikeatakin" bluesia mm. Hound dog Tayloria George Smithia ja Hubert Sumlinia

Chicken Shackiin pitäisi joskus tutustua paremmin. Lieneekö kenelläkään tarjota suosituksia mistä aloittaa?
 
Bändin nimestä olisi tietysti voinut joku päätellä, että sen perustivat Mick Fleetwood ja John McVie...
 
Haistan ilmassa sarkasmia. Noiden herrojen nimistähän se tosiaan muodostuu. Nyt hävettää vielä enemmän.

Ilmeisesti Syd-Hämeen alueella on vahvaa brittibluus-vaikutetta, vai tä?
 
Niinpä. Pohjavesi? Eikä sitä 70-luvulla oikein muusta tiennytkään. Bluesia oli esim. Claptonin Creamin aikaiset megajamit ja sit tietysti tämä Fleetwood, TYA ja muut valkoiset heebot. Vähän kuten Järvisen Alppu aikanaan sanoi: 60-luvulla soitettiin bluesia, mutta Hurriganesin aikana samat biisit oli rokkia. Sitten taas, kun Stevie Ray etunenässä toi bluesin "takaisin" ruvettiin puhumaan bluesista muutenkin kuin kirosanana. Siltä se ainakin musta tuntui...

Joskus tuli Anttilan halpalaarista hankittua sellainen levy kuin Madison Blues Live (muistaakseni Castlen halpasarjaa). Mistään (?) ei löydy tietoa, että milloin tuo on nauhoitettu. Sattuisiko joku tietämään vaikka vuoden?
 
Tämmöinen kokoonpano siinä pitäisi olla:
 
Mick Fleetwood
Peter Green
Danny Kirwan
John McVie
Jeremy Spencer
 
Ja biisilista:
 
1) Black Magic Woman
2) Can't Hold On
3) Got to Move
4) Green Manalishi
5) Like it This Way
6) Madison Blues
7) Oh Well
8) Only You
9) Red Hot Mama
10) Sandy Mary
11) Teenage Darling
12) World In Harmony

Lapsukaisille kelpas ostamani TYA:n live niin etten ole sitä juurikaan omassa levyhyllyssäni nähnyt. Että en voi sullekaan vinkata mikä se oli nimeltään.
 
Hyvä levy ilmeisesti kyseessä , vaan olisko se "Filmore East Live", joka muutama vuosi sitten ilmestyi. Se "Recorded Live" tms. tuli ulos varmaan jo silloin 70-luvulla.

Tuo Fillmore East -live on paras kuulemani TYA-konserttitallenne. Ensimmäinen virallinen oli tietysti -68 ilmestynyt Undead.

"Live at the Boston Tea Party" pitäis hommata, kuulemma rautainen Fleetwood Mac live...

Joskus tuli Anttilan halpalaarista hankittua sellainen levy kuin Madison Blues Live (muistaakseni Castlen halpasarjaa). Mistään (?) ei löydy tietoa, että milloin tuo on nauhoitettu. Sattuisiko joku tietämään vaikka vuoden?
 

Mullakin on toi ja ei siitä kannesta juurikaan mitään selviä. Levy näyttäis olevan painettu -94, mutta kunkin biisin kohdalla on vuosilukuja 84 ja 85. Hm mitä lie tarkoittaa?
 
Sitten mulla on tällainen Fleetwood Mac Live: You Got To Move. Musa on vanhaa Fleetwood Maciä (ilmeisesti kasettimankkurilla yleisön puolelta äänitetty) mutta levyn kannessa pönöttää tää myöhempi bändi, jossa oli jo nää kaksi naista mukana.

Mullakin on toi ja ei siitä kannesta juurikaan mitään selviä. Levy näyttäis olevan painettu -94, mutta kunkin biisin kohdalla on vuosilukuja 84 ja 85. Hm mitä lie tarkoittaa?
 
Nuo vuosiluvuthan siinä hämää. En ole ollenkaan perehtynyt koko bändiin, mutta tuo kokoonpano (tiedot löytyivät siis internetistä, ei levyn teksteistä) ei tainnut 80-luvulla keikkoja heittää... Olisinkohan tuon kerran kuunnellut, ja bluesrokkiahan se on, joten voisiko se olla jopa 60-luvulta tai 70-luvun alusta?

On jäänyt väliin tutustuminen tähän bändiin vähemmälle. Kirjastosta kuitenkin lainasin yhden kokoelman ja tykkäsin vanhemmista biiseistä, joissa oli vielä Peter Green mukana. Levyt on pikkasen kiven alla, joten joutuu kuuntelematta tilata. Jos neljä ekaa levyä (Peter Green's FM, Mr. Wonderful, English Rose ja Then Play On) tilaan, niin meneeko rahat hukkaan, kun bluesrockista tykkään?

Mac käväisi Suomessa 1968 ja mulla oli seinällä pitkään
Suosikin? keskiaukeamakuva, jossa bändi oli Tuomiokirkon rapuilla. Löytyykö muita Kulttiksella paikallaolleita kuin Kallion Ile?

Jos neljä ekaa levyä (Peter Green's FM, Mr. Wonderful, English Rose ja Then Play On) tilaan, niin meneeko rahat hukkaan, kun bluesrockista tykkään?
 
Ei mene, jos tykkäät brittiläisestä bluesrockista. Makuasioita tietysti tämäkin, mutta Peter Green on hyvä ellei suorastaan erinomainen imho. Siis juuri noilla levyillä.
 
Levyjen sisällöt muuten hieman vaihtelee sen mukaan, onko kyseessä britti- vai jenkkipainos. Sitten on tietysti uusien julkaisujen bonusbiisit...

Studioalbumeilla Green ja Spencer eivät soittaneet samoissa biiseissä. Missä Green lauloi ei Spencer soittanut (kitaraa) ja päinvastoin.
 
Hienoin albumi minusta on Mr.Wonderful (1968), muutamalla mikillä studiossa "livenä" äänitetty. Hieno raaka saundi.
 
Ja kyllä se eka albumi (roskiskansi) aikanaan kolahti, vaikka kakkospuoli onkin selvästi epätasaisempi kuin ykköspuoli.

Manalishihan vaati tarinan mukaan yli 500 ottoa studiossa, ja ajoi peter greenin hulluksi. käsittääkseni laulussa on kyse jostain pienestä vihreästä miehestä jota napit pisti näkemään ...makin me see things I don't wanna see..
 
"Sandy Mary" on makee biisi samoin "My heart beats like a hammer" ja tietysti "man of the world"