Yleistä keskustelua musiikista ›

Olen pannut merkille, että suomenkieliset rock-kappaleet ovat harmittavan harvoin iloisia, siis sillä tavalla, että ne suorastaan uhkuvat elämäniloa sekä lyriikassaan että musiikin tunnelmassa. Monet kappaleethan ovat päällepäin pirteitä, mutta niissä lauletaan kaipuusta ja surusta.
Tämä on kovin harmillista, sillä ainakin itselläni on pirteille kappaleille kysyntää, eikä ole mukavaa kuunnella aina sitä samaa biisiä repeatilla.
 
Mistä sitten johtuu suomalaisten kyvyttömyys tehdä iloista musiikkia? Emmekö ole iloisia, koskaan? Tai jos olemme, niin emmekö osaa ilmaista sitä suomeksi? Tuntuisi turhan kliseiseltä lähteä selittämään tätäkin suomalaisten masentuneisuudella ja pitkällä, pimeällä talvella. Jos sinulla on ajatuksia ilonpuuttesta suomalaisessa musiikissa, kirjoita tähän ketjuun!
 
Ja vielä, pistä viestisi perään jokin suomenkielinen elämää uhkuva kappale tai artisti, jos sellaisen tiedät. Kiitos.
 
--
YUP - Ihana Elämä

Siinä teille pirteä tsibale: http://www.mikseri.net/music/play.php?id=190881&type=hi
 
Meillä löytyy iloista matskua enemmänkin, mutta toki myös sitä alakuloisempaa. Pääpaino kuitenkin positiivisuudessa.

Suomi on metallin ja synkistelyn luvattu maa. Pirteyttä pitää etsiä indie-puolelta, kuten vaikkapa Tigerbombs, Tunes, Regina, Tv-resistori, Ultrasport.

No eipä Popeda kovin usein muuta ole kuin pirteää. Poikkeuksiakin toki on mutta..

Musta PMMP oli jo ensimmäisen levynsä Rusketusraidat-kappaleellaan virkistävän pirteää suomipoprockia. Tuohon aikaan olin melko yksin mielipiteeni kanssa. Nyt PMMP:stä on tullut aika monenkin lempilapsi.

On niin helppoo olla onnellinen!
 
E: Sleepy Sleepers - Ilotyttö

Kandee muuttaa Ruotsiin. Siellä ei ole käynyt koskaan mitään pahaa kenellekään, joten ne ei edes tunne mollisointuja. Luulis mielen piristyvän. Itsehän vihaan niitä jollotuksia.

Kandee muuttaa Ruotsiin. Siellä ei ole käynyt koskaan mitään pahaa kenellekään, joten ne ei edes tunne mollisointuja. Luulis mielen piristyvän. Itsehän vihaan niitä jollotuksia.
 
Hei Ruotsalaisilla on paljon mollikamaa, en tosin tiedä onko Kenttiin vetoaminen tässä valiidia, mutta kuitenkin, onhan niillä tuon tyyppistä pop-rokkia. Tosin Ruotsalaisten mollimelodiat on kyllä erilaisia kuin suomalaisten.

Liekin musiikista jää aina todella hyvä fiilis. Korppi -levystä varsinkin.

Jos hymyilet, olet hullu tai humalassa. Pirteät kappaleet ovat vähemmän "taidetta", kuin masentavat jollotukset.
 
Kari Peitsamon tuotannosta löytyy paljon pirteää, positiivista ja iloista rokkia.

Egotrippi on poikkeus tähän sääntöön ja samalla yksi niistä harvoista Suomeksi laulavista bändeistä joita jaksan ylipäätään kuunnella.

Tehosekoitin ja Liekki on mulle tällaset suomenkieliset bändit, mitkä tuntuu aina yhtä pirteeltä.

Egotrippi on poikkeus tähän sääntöön ja samalla yksi niistä harvoista Suomeksi laulavista bändeistä joita jaksan ylipäätään kuunnella.
 
TJEU: Teinikuningatar.

Sleepy Sleepers - Ilotyttö
 
Sutenööriäkin naurattaa! Hoho

Jos hymyilet, olet hullu tai humalassa. Pirteät kappaleet ovat vähemmän "taidetta", kuin masentavat jollotukset.
 
Kari Peitsamon tuotannosta löytyy paljon pirteää, positiivista ja iloista rokkia.
 
Porno with whiskey!!!

Kieltämättä tämä mollijollotus on joskus aika ankeaa. Ei me niin masareita olla oikeesti, se vaan on helppo sanoa että "oojoijoi" "naminami":n sijaan. Onnekseni (?) mä en oikein kuule enkä tajua sanoituksia, vaan soundeja. Kyllä toki joistain biiseistä tulee se ns. pointti selville... Sou?

Itse näkisin asian niin, että iloisuudella ei niin ole edes väliä, mitä sitä turhia vääntämään jos ei synny luonnollisesti, onnellisuus se ratkaisee. Ja tuon olotilan saa taitava orkesteri hiukan mollivoittoisellakin köhinällä aikaiseksi.
 
Zacharius Carls Group ei varmasti ole äänimaailmaltaan iloisin orkesteri, mutta ainakin itselleni kyseinen bändi onnistuu aina nostattamaan nimenomaan onnellisen ja täynnä elämää olevan ilmapiirin (kai se sitten on jotenkin iloinenkin siinä ohessa). Etenkin livenä. Vähän samaa sarjaa tahtoo olla suuri ja mahtava Wigwamkin. Tietenkin nämä tahtovat mennä sinne haikeuden puolelle, mutta oikeastihan sillä ei ole väliä. Eivätkä nämä nyt hirveän suomenkielisiäkään ole, mutta hälläväliä.
 
Kunniamaininta Moses Hazylle iloisuudesta, joka tosin sekin on vähän erilaista iloisuutta.

Oikeastaan aika mielenkiintoinen aihe. Itsekin olen joskus aikani kuluksi pohtinut asiaa. Se mikä ihmetyttää, että molliangstin ainoana vastapainona nähdään vain ylipirteä hipitiheijjaahölkkä.
 
Kuuntelin eilen jälleen Red Hot Chili Peppersin loistavaa By The Way-levyä (jonka nerous on auennut hitaasti, mutta koko ajan entistä enemmän) ja siinähän on omalla tavallaan aika haikean kaihoisia biisejä paljon, mutta silti siitä puuttuu tämä suomirockille tyypillinen, usein raskas, molliangsti. Itse levyltä paljastuu jotain samaa, kuin Beach Boysin teoksissa.
 
Samoin kun kuuntelee musiikkia länsimaiden ulkopuolelta (Kuuba, Afrikan manner, Kreikka, Espanja), niin vaikka sielläkin tuo sanoitusmaailma usein on kuulemma aika perinteistä "iskelemää", puuttuu sitä musasta usein tää "ranteet auki" -mentaliteetti.
 
Kun kuuntelee esim. tätä uutta suomenkielistä (iskelmä?)metallia, niin siellähän tuo kaiho, synkkyys, ahistus on jo eräänlainen perussääntö. Ja kun niitä biisejä kuuntelee, niin usein iskelmäähän ne ovat ja suomi-iskelmä on sitä tuskaa ja synkkyyttä useimmiten. Minusta nämä särökitara-iskelmähevibändit alkavat olla jo irvikuvia itsestään. Niin kuin eräs Kotiteollisuuden soittaja sanoi kerran kuultuaan taas yhtä perässähiihtäjää: "Taisimme luoda hirviön".

No ehdottomasti Tehosekoitin. Onhan näilläkin synkkää kamaa, mutta vaikkapa Lentää Lentokonetta on niin pirteä biisi, että melkein tekisi mieli ruveta joraamaan. Oikeastaan ainoa suomirock-bändi, mitä voin sanoa hyväksi.