Kitarat: kitarakamat ›

olen tässä harkinnut uuden kitaran ostoa ja päättänyt että ostan jomman kumman gibsonin, elikkä sg:n tai LP studion. hinta eroa noilla ei hirveesti ole joten muut asiat ratkaisee. mitä mieltä olette, kumpi kannattaisi ostaa. onko esim. kauloissa eroa ym. studiotahan saa käsittääkseni vain sillä paksummalla 59 kaulalla.

Mitenkään yrittämättä kuulostaa M.net-puristilta mutta kauppaan mars, mars kokeilemaan.

Puhutko nyt Epiphoneista? Gibsonissa ainakin on hinnassa huomattavasti eroa LP:n ja SG:n välillä.

gibsoneista. ainakin thomannilla sg standard on eurolleen saman hintainen kuin musta LP studio. LP:tä oon vähän testaillu mutta sg: en ole ikinä käsissä pitänyt. tottakai pitää molempia testata, mutta meinasin noin muuten mitä eroja esim .mikeissä, kaulassa ym.

gibsoneista. ainakin thomannilla sg standard on eurolleen saman hintainen kuin musta LP studio. LP:tä oon vähän testaillu mutta sg: en ole ikinä käsissä pitänyt. tottakai pitää molempia testata, mutta meinasin noin muuten mitä eroja esim .mikeissä, kaulassa ym.
 
Ainakin oman kokemuksen mukaan tuo Standard ja Studio ovat hivenen eri laatuluokkaa.. Eli perus-SG maksaa saman verran kuin nks. halpis-lespa.

Mikit noissa on samat, kaulaprofiili studiossa uusissa studioissa aina '59 rounded. Soundeiltaan samanoloiset, mut bodyjen eroavaisuuksien takia tuntuvat kovasti erillaisilta. Ei millään pysty tuota päättämään toisen puolesta.

Jos mun pitäisi valita, niin ehdottomasti SG.

Jos mun pitäisi valita, niin ehdottomasti SG.
 
Mikä sulle LePassa eniten äskeehen tottuneena tökkäs? Kaulaliitos, painopiste vaikokaikkiko?

Mikä sulle LePassa eniten äskeehen tottuneena tökkäs? Kaulaliitos, painopiste vaikokaikkiko?
 
Sanotaan, että mikään ei tökänny radikaalisti, mutta kaikki tökkäs ihan pikkusen. Eli pienistä puroista tulee Rio Grande. Sanotaa, että suurimmat heikkoudet ovat ylimpien nauhojen esteellisyys (esim. flygarilla vitusti iisimpää) ja kaula. SG oli tosi räyhäkäs vehje.

Jos mun pitäisi valita, niin ehdottomasti SG.
 
Näin.

Pitäisihän noissa olla aika selkeä soundierokin samoilla mikeillä. SG siis kirkkaampi ja räyhäävämpi, LP paksumpi ja bluesimpi.

Pitäisihän noissa olla aika selkeä soundierokin samoilla mikeillä. SG siis kirkkaampi ja räyhäävämpi, LP paksumpi ja bluesimpi.
 
Niinpä. Ja sitten tämä meikäläisen probleema: Les Paulin saundi ja SG:n tuntuma pitäisi saada jotenkin yhteen. Ehkäpä pitäydyn Fender-linjalla seuraavan kitaran hankkinnassa.

Les Paul Studion olen omistanut sekä kymmeniä vastaavia tai kalliimpia testisoitellut ja kaverin SG Standardia räplään aina kun lähelle pääsen. Jos olisin itse valitsemassa niin ehdottomasti SG:n ottaisin. Minua ei vain nappaa Lespojen tukkoinen sointi, ylempien nauhojen saavuttamattomuus ja uppotukkimainen olemus. Kyllähän niiden ominaisuuksien kanssa elää mutta miksi pitäisi kun ei ole pakko?

Mielipiteitä riittää joka lähtöön. Itse en voi sietää sg-malleja. Muutamaa olen kokeillut eikä iske, päin vastoin tekee ihan pahaa katsoa koko kitaraa. Angus Young on kova kun pitää silmät kiinni. ; )
 
Niin no, niin.. sen takiahan niit on niin kovin erilaisia... 8)
Ilman mitään muuta taka-ajatusta seuraavia huomioita.. LP on luonnostaan todella painava kitara, vaikka nykyään on varmaankin kaikki kevennysporattu.. poislukien jotku SE- ja reissue-mallit.. Toisaalta, hyväpuinen LP on verraton sustain-kone ilman F-tyylin jousiräminää. Soundeja riittää, ja jos viitsii niit tone-säätimiä käännellä, sekä vahvistimesta ylä-keskialueen korostusta, löytyy kyllä kirkkautta ja kuulautta..
Ylänauhoille pääsee, mutta toki ei niin helposti kuin joissain kitaroissa, kaulaliitos on paksu, muttei siinä ole Straton hyppyriporrasta.
Jos haluaa että ulkonäkö on todella upea, täytyy kyllä sitten huomattavan paljon raottaa sitä rahapussia, mutta sitten onkin rajattomat mahdollisuudet, tai sitten ottaa perustyökaluista perustyökaluimman, Studion tai plaintop-stanun.
 
SG- mallit on tosi helppoja soittaa yläpositioista, jopa barret voi vetää kivuttomasti 15-17 nauhoilta.. Ovat kevyitä, ja "nopeasti ärjäiseviä" sustainin kustannuksella. Aidot SG:t on myös balanssissa, ja kaulat vallankin vanhemmissa ovat "kapeet ja nopeet".
Keveän rakenteen heikkoudet valitettavasti sitten tekevät "onnettomuustilanteissa" pahaa jälkeä, usein näkee kaulan liitos -vaivaisia SG:tä. Toinen heikkous on sitten jakki kannessa, ehdottomasti täytyis käyttää kitarapiuhaa, jossa on vinkkeliplugi, sillä suora plugi ja mikä tahansa äkillinen voima siihen saattaa murtaa kannen jakin kohdalta, mahonkia kun on. Toki tää on monessa muussakin kanteen asennetulla jakilla varustetussa kitarassa se "heikko kohta"...
Suosituksia ei voi oikeen noista antaa, se on sellanen asia, joka täytyy itse päätellä, kumpi omimmalta tuntuu.

Mielipiteitä riittää joka lähtöön. Itse en voi sietää sg-malleja. Muutamaa olen kokeillut eikä iske, päin vastoin tekee ihan pahaa katsoa koko kitaraa. Angus Young on kova kun pitää silmät kiinni. ; )
 
Tätä mieltä minäkin. Siinä missä Les Paulit ovat silmää hivelevän kauniita, kauneimmankin värinen SG on ruma ihan vaan siitä syystä, että se runko on niin hemmetin typerän muotoinen.
 
Ja kyllä perus-LP, eli Standard, taitaa olla melkoisesti perus-SG:tä tyyriimpi.

Ovat kevyitä, ja "nopeasti ärjäiseviä" sustainin kustannuksella.
 
Tästä haluaisin nillittää, jos se sallitaan.
 
Totta lienee se että kun otetaan kaikin puolin optimaalinen SG sekä LP jossa kaikki ominaisuudet saundin kannalta natsaavat niin Lespan sustain pyyhältää Solid Guitarin ohi mennen tullen. Henkilökohtaiset laboratoriotestini eivät kuitenkaan ole paljastaneet minkäänmoista sustaineroa kyseisten mallien välillä, kaipa ovat vain käteen sattuneet vatkaimet olleet enemmän tai vähemmän huonoutta. Joku pointtikin tässä oli.... hmm... Niin! Eli siis ei kannata ihan suoralta kädeltä todeta että "SG = no sustain, buu. LP = sustains forever, jee!" Kenties Nigel Tufnelin Lepakko sekä kultaisten vuosien arvokitarat ovat laitteita joissa tuota sustainia riittää kuin porukkaa SaPKo:n pelissä minusta tuntuu että jos nyt pysytään 70-luvun sekä nykypäivän välillä niin niitä mahtisustainisia laitteita saa ihan hihat ylösrullattuina hakea. :/

Kyllä tuo LP:n oiva sustain on ainakin omien suht vähäisten kokemusten perusteella tullut todistettua todeksi. Ainakaan mun Iban RG, F:n Strato (varsinkaan) tai kotimainen SG eivät kilpaile soinnin pituuden suhteen ollenkaan samassa sarjassa. Akustisestikin tuo "tukki" on tässä porukassa selkeästi kovaäänisin. Puuta (ja painoa) tuntuukin kärjistetysti olevan melkein kahteen SG:seen...
 
SG:n kepeää ja rokkia fiilistä en kyllä suostu väheksymään, sen verran on mojokas ja helpposoittoinen design kyseessä :)

Puuta (ja painoa) tuntuukin kärjistetysti olevan melkein kahteen SG:seen...
 
Eikä edes paljon kärjistäen, 70-luvun alun sandwich LP:t on tehty liimaamalla kaksi sg:tä varten sahattua mahonkilankkua päällekkäin. Mut kyllä kaikenkaikkiaan tälläinen sg vs les paul pohdinta on mielenkiintoista, mutta turhaa. Kaks niin erillaista kitaraa kuitennii... Toivottavasti metalsika menee testimään ja valitsee sen oman suosikin, niin tai ostaa molemmat.. standardeina vielä.

Tästä haluaisin nillittää, jos se sallitaan.
 
Juu, mielipiteitä täytyy olla..
 
Eli siis ei kannata ihan suoralta kädeltä todeta että "SG = no sustain, buu. LP = sustains forever, jee!"
 
Voi voi, en sanonu että SG ei omaa sustainia lainkaan.. Totesin vaan että se on vähän erimoinen "eläin" viidakossa.. Mutta mutta, jopa ei oo ihan yks sata-sivuinen teos, jos keräillään kaikki LP:n sustain-jutut..
 
Kenties Nigel Tufnelin Lepakko sekä kultaisten vuosien arvokitarat ovat laitteita joissa tuota sustainia riittää kuin porukkaa SaPKo:n pelissä minusta tuntuu että jos nyt pysytään 70-luvun sekä nykypäivän välillä niin niitä mahtisustainisia laitteita saa ihan hihat ylösrullattuina hakea. :/
 
Tosin ei mulla kovin laajaa otantaa ole noista kahdesta mallista, että voi olla laita noinkin, kyllähän se on tullut moneen kertaan täällä tuo Gibsonin nykyinen alennustila ja ala-arvoiseksi mennyt laatu todisteltua milloin kenenkin toimesta. Kyllä kuitenkin ne muutamat harvat testimäni Gibson-kitarat on ollu ihan kuranttia kamaa. En sano, että ne mitään "ihmekitaroita" saati arvostelun yläpuolella olevia olisivat, voi olla vaan sellainen markkinointijuttu-hypetys (ja ehkä jonkinasteinen pikku kateuskin) siinä taustalla, todistellaan ettei "ole mitään merkitystä sillä, mitä lavassa lukee" ja kuitenkin hankitaan sitten tismalleen samannäköistä halpis-kamaa, vähän niinku Rolex vastaan rantarolex.. 8)
No niin, se siitä taas..
Kyllä nuo uudemmatkin sustainaa, olen huhupuheita kuullut. Tosin, kuten tuli todettua, omakohtainen kokemus puuttuu tyysten (siis pitkäaikainen soittokokemus) , ainoo on tuo 2000-luvun vehkehistä tuo DC Standard Plussa. Siin vaan on muuten niin perushyvät mikit, että se voi olla siitäkin kiinni pelkästään..
Miksi muuten Tompsi pistät alkua tuolta 70-luvulta jo? Kyllähän sen jälkeen on kuultu mahtisustainisia Gibsoneita kosolti.. Itse asiassa suurin osa "starojen" käyttö-LesPauleista on tuolta jaksolta, väittäisin.. 1952-60 tehtiin sentään loppupelissä sen verran niukasti vallankin suosiossa suuressa olevia "Standardeja", ja humbukkereilla vielä vähemmän, eikä 1968-70 Customit, Std:t ja vallankin Deluxet joka soittajalle riitä..
Mikäli jälleen viitataan siihen todelliseen laatunotkahdukseen, jonka perussyyt lienivät Ted McCartyn 1966 lähdön jälkeinen johdon "visiottomuus", tietyt ay-ongelmat ja näistä molemmista johtuneet post-production laaduntarkastusongelmat, jotka lähinnä koskivat noita ns. bulkkimalleja, niin 1970- luvulle tultaessa ne olivat jo ohitse.
Mutta sitten tulivatkin jo japsit.....