Klassinen ›

Onko kukaan keksinyt että mikä on syynä siihen että ihminen ymmärtää esim. sinfoniaorkesterin soiton musiikkina eikä vain sekalaisina ääninä?
 
Koska ihminen on itse keksinyt musiikin?

nimen omaan...

"Jos vielä mietit, että minkälainen häsväkkä se DNA-koodi on, niin ei siellä ole olemassakaan mitään erillistä diskreettiä ominaisuutta "musikaalisuus"

 
Olen eri mieltä vaikka kuinka miettisin. On muodikasta ajatella, että me kaikki pystymme mihin tahansa ja kyse on vain siitä, mitä me haluamme valita. Se ei kuitenkaan ole totta, olemme eri tavoin lahjakkaita. Ihmisen musikaalisuus tai epämusikaalisuus on helppoa havainnoida kun esim. antaa lapselle tai miksei aikuisellekin ihmiselle jonkin soittimen. (Aikuisella tosin vaikuttaa koko pitkä elämänkokemus, joten testi on hänen kohdallaan vaikeampi tulkita ja vaatii lisätestejä.) Kuuntele miten yksi lapsi saa siitä irti vaikka mitä ääniä, hänellä on välitöntä rytmitajua, ymmärrystä, tajua harmonioista. Toisella soitin ei edes kiinnostaa ja hänen tuotoksensa ovat esim. pelkkää melua. Orientaatio on keskeinen. Samoin kun mietitään vaikkapa kahta laulajaa, joista toinen on hyvä ja toinen vähemmän hyvä, huomataan, että toinen ymmärtää musiikkia, hän hengittää sitä ja elää sitä, toinen taas laulaa pelkkiä nuotteja ja kykenee vain vähäiseen tulkintaan tai säveltäjän idean ymmärrykseen. Mutta kuten jo sanoin, voi musikaalisuuttakin kehittää ahkeralla harjoittelulla.
 
"Että olisi olemassa joku yksi selkeä "idea" jonka voi jollain tavalla "lukea" oikein tai väärin musiikkiteoksesta, tai mistään muustakaan taiteesta sen puoleen, niin on vaan jotenkin taiteen alimitoittamista ja väärinymmärtämistä jossain todellakin laajemassa mielessä. Ei taideteosten tehtävä ole välittää jotain säveltäjän yhtä tarkkarajaista ajatusta, jos näin olisi niin sen voisi sitten hyvin kirjottaakin alas. Se että teos voi elää, ja varsinkin isot teokset ovat kasvavia kokonaisuuksia kuuluu vain asiaan. Jos takana olisikin joku tietty punainen lanka, niin ei sen ymmärtäminen muusta erillään olisi mitenkään merkittävää. "
 
Tässä keskustelussa ideana on juuri miettiä, mitä musiikin ymmärtäminen voisi olla. Oma mielipiteesi musiikin ymmärtämisestä on yksi muiden joukossa, ei siihen ole oikeaa vastausta.

"Tämäkin tuntuu vähän huuhaalta, ei se tunne/järki-erottelu ole oikeastikkaan noin mikään jyrkkä asia. Ja mitä on kuviteltu ymmärtäminen verrattuna oikeaan ymmärtämiseen? En ymmärrä tätäkään erottelua."
 
Katso edellinen kommentti. Jäämme jännittyneinä odottamaan, mitkä ovat omat käsityksesi siitä, mitä musiikin ymmärtäminen voisi olla.

Olen eri mieltä vaikka kuinka miettisin. On muodikasta ajatella, että me kaikki pystymme mihin tahansa ja kyse on vain siitä, mitä me haluamme valita. Se ei kuitenkaan ole totta, olemme eri tavoin lahjakkaita. Ihmisen musikaalisuus tai epämusikaalisuus on helppoa havainnoida kun esim. antaa lapselle tai miksei aikuisellekin ihmiselle jonkin soittimen. (Aikuisella tosin vaikuttaa koko pitkä elämänkokemus, joten testi on hänen kohdallaan vaikeampi tulkita ja vaatii lisätestejä.) Kuuntele miten yksi lapsi saa siitä irti vaikka mitä ääniä, hänellä on välitöntä rytmitajua, ymmärrystä, tajua harmonioista. Toisella soitin ei edes kiinnostaa ja hänen tuotoksensa ovat esim. pelkkää melua. Orientaatio on keskeinen. Samoin kun mietitään vaikkapa kahta laulajaa, joista toinen on hyvä ja toinen vähemmän hyvä, huomataan, että toinen ymmärtää musiikkia, hän hengittää sitä ja elää sitä, toinen taas laulaa pelkkiä nuotteja ja kykenee vain vähäiseen tulkintaan tai säveltäjän idean ymmärrykseen. Mutta kuten jo sanoin, voi musikaalisuuttakin kehittää ahkeralla harjoittelulla.
 
On yhtä muodikasta ajatella, että on jonkinlaine "musikaalisuusgeeni" ja kaikkeen muuhunkin jokin yksinkertainen diskreetti erillisominaisuus. Geenit eivät kuitenkaan toimi näin, vaan geneettinen koodistomme on erittäin hankala koneisto siinä mielessä, että se replikoi itseään antaen käskyjä jotka monistavat soluja. Tässä mielessä on kai hyvin yksinkertaista ymmärtää, että mitään musikaalisuusgeeniä ei olekkaan, on vain joukko biologisia suuntauksia ja kapasiteetteja, tuskin kaikilla lahjakkailla niitä samoja, jotka auttavaat eri tavoin pärjäämään myös tässä kulttuurisessa ilmiössä jota kutsumme musiikiksi.
 
Ne mitkä nuo "ominaisuudet" jos niitä näin diskreetisti halutaan ajatellaa ovat, on sitten mielestäni aivan selkeästi suuren variaation asia, ja se aste ei mene mitenkään niin musikaalinen/ei-musikaalinen, vaan ihmiset ymmärtävät ja ovat kykeneviä musiikkiin hyvin eri tavoilla, myös biologisessa mielessä. Tuollainen erillisten nerojen ja yksinkertaisten geenien käsitys on juuri sellaista "arkibiologiaa", jota liikkuu ärsyttävän paljon ympäriinsä.
 
Tässä keskustelussa ideana on juuri miettiä, mitä musiikin ymmärtäminen voisi olla. Oma mielipiteesi musiikin ymmärtämisestä on yksi muiden joukossa, ei siihen ole oikeaa vastausta.
 
Musiikin kuten kaiken muunkin ymmärtäminen, on osa laajaa kulttuurista kontekstia, yleensä taiteen arvioinnissa ajatellaan, että säveltäjän intentioihin ei toisilla oikeasti ole pääsyä, arvioitavaksi jää ainoastaan teos itse. Tässä mielessä teos on itsessään juuri se artefakti josta käsin lähestymme taidetta, ei mikään säveltäjän piilottaman merkitys. Ne merkitykset jotka teokseen asetamme ovat aina riippuvaisia ensisijaisesti meidän ja teoksen suhteesta. Se missä "me" liikumme, on taas nimenomaan laajoina kulttuuriolentoina. Taide ei ole mikään kryptikoodi joka pitäisi purkaa, vaan se on olemassaoleva "olio" siinä missä muutkin, joka tulee osaksi elämäämme, ja johon suhtaudutaan eri aikoina eri tavoin. Se voi myös parhaimmillaan onnistua avaamaan ajattelua eri suuntiin. Teoksessa olennaista ei siis ole vain tekijän intentiot ja niiden ymmärtäminen, vaan katsojan ja vastaanottajan rooli vähintäänkin yhtä merkittävä taiteen merkityksen rakentamisessa.

Katso edellinen kommentti. Jäämme jännittyneinä odottamaan, mitkä ovat omat käsityksesi siitä, mitä musiikin ymmärtäminen voisi olla.
 
Ei edellinen kommentti nyt oikein vastannut siihen, mitä on teoksen "järjellinen" ymmärtäminen erillään "sydämellä" tuntemisesta, mitä tuo lieneekään. Eikä paljastunut myöskään se seikka, että mikä näiden suhde on toisiinsa.
 
P.S. Lainattujen tekstien ympärille kannattaa laittaa hakasulut.

Onko kukaan keksinyt että mikä on syynä siihen että ihminen ymmärtää esim. sinfoniaorkesterin soiton musiikkina eikä vain sekalaisina ääninä?
 
Kysymyksen pohtimiseen on käytetty varmaan miljoonia miestyötunteja historian aikana eikä siihen vielä mitään kaikenkattavaa vastausta ole löydetty.
 
Se kuinka ihminen kuulee eri taajuuksisten äänten yhdistelmät liittyy siihen kuinka ymmärrämme eri intonaatioita puheessa. Kevyt duurivoittoinen sävelkulku kuulostaa iloselta (kulttuurista riippuen), koska myös puheessa samankaltaiset äänen korkeuden vaihtelut koetaan hyvän tahtoisina ja ystävällisinä.Kun taas esim. mollivoittoinen kova ääninen musiikki kuullaan uhkaavana ja pelottavana aivan kuten puhessakin. Kyseessä on siis aivan puhtaasti opittu asia, siitä mikä on iloista ja mikä surullista.
 
Sitten se suurempi ja vaikeampi kysymys mihin kukaan ei vielä ole osannut vastata. Miksi ihminen yleensä kokee jaksolliset äänet (rytmi) niin houkuttelevana, että siitä on tullut valtavan iso osa kulttuuriamme? Tähän on varmasti jokin hyvinkin yksiselitteinen evolutiivinen vastaus. Jos sen joku osaa uskottavasti ratkaista on Nobelin palkinto lähellä. Että siitä vaan miettimään.

Sitten se suurempi ja vaikeampi kysymys mihin kukaan ei vielä ole osannut vastata. Miksi ihminen yleensä kokee jaksolliset äänet (rytmi) niin houkuttelevana, että siitä on tullut valtavan iso osa kulttuuriamme? Tähän on varmasti jokin hyvinkin yksiselitteinen evolutiivinen vastaus. Jos sen joku osaa uskottavasti ratkaista on Nobelin palkinto lähellä. Että siitä vaan miettimään.
 
Mitäs suurta ja vaikeaa/Nobel-palkinnon arvoista tuossa kysymyksessä on? Se itsessäänhän sisältää jo vastauksen.
Ihminen kokee JAKSOLLISEN äänen houkuttelevana siksi, että vain sen voi määrittää erilliseksi koettavaksi kokonaisuudeksi. Jaksotonta ääntähän ei voi eristää millään tavalla, eikä sitä näin ollen myöskään voi kokea, ts. jaksotonta ääntä ei pysty toistamaan, koska sellaisella äänellä ei ole alkua tai loppua. Jos se toistetaan, se täytyy aloittaa ja lopettaa, jolloin se muuttuu jaksolliseksi.
 
Jos ihminen kokisi kaiken äänen houkuttelevana, ei paljon ruokaa ehtisi kerätä kun koko ajan kulkisi fiiliksissä ympäriinsä. Tällä tavalla toimiva lajin edustaja ei olisi kovin kilpailukykyinen evolutiivisessa mielessä, ja jos sellainen ominaisuus on jollain joskus ollut, se ei ole päässyt vallitsevaksi ominaisuudeksi lajin keskuudessa.

Mitäs suurta ja vaikeaa/Nobel-palkinnon arvoista tuossa kysymyksessä on? Se itsessäänhän sisältää jo vastauksen.
Ihminen kokee JAKSOLLISEN äänen houkuttelevana siksi, että vain sen voi määrittää erilliseksi koettavaksi kokonaisuudeksi. Jaksotonta ääntähän ei voi eristää millään tavalla, eikä sitä näin ollen myöskään voi kokea, ts. jaksotonta ääntä ei pysty toistamaan, koska sellaisella äänellä ei ole alkua tai loppua. Jos se toistetaan, se täytyy aloittaa ja lopettaa, jolloin se muuttuu jaksolliseksi.
 
Etpä taida ihan sisäistää koko kysymystä. Se että äänellä on alku ja loppu ei tee siitä JAKSOLLISTA. Vaan se, että näitä ääniä joilla on alku ja loppu toistetaan JAKSOLLISESTI. Ymmärrät varmaan mikä ero epämääräisesti toistuvien äänisarjojen, missä alkuja ja loppuja on missä sattuu, ja sen minkä ihminen yleisesti käsittää rytmiksi, välillä. Tämä on niitä ainoita kysymyksiä ihmisen käyttäytymisessä, mitä ei voida suoraan selittää lisääntymisen ja eloonjäämisen perusteella.
 
Jos ihminen kokisi kaiken äänen houkuttelevana, ei paljon ruokaa ehtisi kerätä kun koko ajan kulkisi fiiliksissä ympäriinsä. Tällä tavalla toimiva lajin edustaja ei olisi kovin kilpailukykyinen evolutiivisessa mielessä, ja jos sellainen ominaisuus on jollain joskus ollut, se ei ole päässyt vallitsevaksi ominaisuudeksi lajin keskuudessa.
 
Kyllä kiinnostus musiikkiin tuntuu olevan aika vallitseva piirre ihmislajin keskuudessa. Se kun tuntuu vielä olevan suurelta osin geneettistä. Mukana on paljon kulttuurievoluutiota, joten vastaus ei välttämättä ole aivan yksiselitteinen.

Etpä taida ihan sisäistää koko kysymystä. Se että äänellä on alku ja loppu ei tee siitä JAKSOLLISTA. Vaan se, että näitä ääniä joilla on alku ja loppu toistetaan JAKSOLLISESTI. Ymmärrät varmaan mikä ero epämääräisesti toistuvien äänisarjojen, missä alkuja ja loppuja on missä sattuu, ja sen minkä ihminen yleisesti käsittää rytmiksi, välillä. Tämä on niitä ainoita kysymyksiä ihmisen käyttäytymisessä, mitä ei voida suoraan selittää lisääntymisen ja eloonjäämisen perusteella.
 
Kyllä kiinnostus musiikkiin tuntuu olevan aika vallitseva piirre ihmislajin keskuudessa. Se kun tuntuu vielä olevan suurelta osin geneettistä. Mukana on paljon kulttuurievoluutiota, joten vastaus ei välttämättä ole aivan yksiselitteinen.
 
En tarkoita alulla ja lopulla yksittäisiä ääniä tms. vaan isoja kokonaisuuksia, äänellisiä sekvenssejä. Jakso on yksittäinen asia, joka on jaksollinen vaikka sitä ei toistettaisi kuin kerran - ts. jotta joku asia voidaan määrittää jaksoksi, sillä täytyy olla ainoastaan alku ja loppu, jolloin se on mahdollista toistaa. Jakson määritelmään ei kuitenkaan vaadita toistoa.
 
Tällä tarkoitan sitä, että luonnossa ei esiinny varsinaisia jaksoja, joista voisi pitää. Jos ihmisen aivot eivät pyrkisi jaksottamaan asioita ja etsimään jaksoja, niin kaikki meteli olisi yhtä siistiä kuin musiikki, jota yleensä voidaan kutsua musiikiksi vain siinä olevien jaksojen (joka on paljon laajempi käsite kuin nopeasti ajateltuna tulee mieleen) takia, ja ihminen ei selviäisi hengissä. Tämän takia ei ole mitään järkeä saada samanlaisia tuntemuksia jaksottomasta metelistä, kuin jaksotetusta.
 
Jos et ymmärtänyt edellisen tekstini loppua oikein, niin selvennän vielä, että nimenomaan ihminen joka on kiinnostunut musiikista(kin) on kilpailukykyisempi kuin ihminen joka pitää kaikesta metelistä. Sellainen ihminen, joka ei pidä mistään metelistä, ei myöskään ole kovin kilpailukykyinen, koska ei pysty sopeutumaan.
 
Kantani on siis se, että tämä asia on varsin hyvin selitettävissä yksinkertaisten eloonjäämiseen liittyvien asioiden kautta.

mutta ymmärtääkö musiikki ihmistä?

Ei tämä ole mikään selitys. Miksi ihminen ei olisi 5 miljoonaa vuotta sitten selvinnyt hengissä vaikka ei olisi ymmärtänyt musiikin päälle mitään??? Perusteeton väite on yhtä kuin uskomus eikä kelpaa selitykseksi.
 
Jos asiaa haluaa pohtia täytyy palata aika syvälle ihmisen juurille Afrikkaan ja lähteä siitä miksi se homidiryhmä keksi ruveta hakkaamaan onttoa puupalaa antiloopin luulla saadakseen aikaan rytmin? Miksi se kuulostaa niin kiehtovalta? Asia ei todellakaan ratkea ainakaan minkään näin
 
Rytmin kehittyminen musiikiksi on pelkkää kulttuurievoluutiota, ei siis geneettistä vaikka sieläkin taustalla jyllää tämä geenien pakottama kiinnostus jaksollisiin ääniin. Syy tälle kiinnostukselle on vielä selvittämättä.
 
Äh, sä jäät siihen puoliväliin. Mieti musiikkia/rytmiä yksinkertaisimmassa muodossaan - joku jaksollinen rytmi on toistunut jossain Afrikassa vaikkapa jonkun linnun laulamana riittävän monta kertaa, niin että joku on pystynyt bongaamaan sen ympäröivästä ei-jaksollisesta metelistä. Sitten tämä joku on toistanut sitä rytmiä ja siitä on pikku hiljaa lähdetty kehittelemään variaatioita, joita on sitten mahdollisesti toistettu päällekkäin.
 
Alkuihmisestä on mietittävissä tähän yhteyteen kolme erilaista variaatiota:
A) pystyy hahmottamaan äänijaksoja, eli ymmärtää jaksottoman ja jaksollisen eron
B) ei pysty hahmottamaan äänijaksoja, eikä koe minkäänlaisia kiksejä äänestä
C) ei pysty hahmottamaan äänijaksoja, mutta kokee hirvittävät kiksit kaikesta äänestä
 
Mikähän edellämainituista ihmistyypeistä olisi kilpailukykyisin? B ei koe ääniä, eikä näin ollen myöskään herkästi huomaa esim. mammuttilaumojen pitämää meteliä - ei ruokaa. C on niin kikseissä koko ajan että huomio herpaantuu vaikkapa mammuttien metsästyksessä ja C kuolee lauman ylijuoksemana - ei ruokaa.
A on ainoa vaihtoehto joka pärjää. Ts. jos me emme kuuntelisi äänimaisemaa erotellen kuulemaamme, meitä ei olisi. Kyllähän eläimetkin kuulevat ja kuuntelevat, eli erottelevat kuulemaansa. Koska ihmislajin aivot riittävät asioiden kehittelyyn, asioita on viety pidemmälle ja näin eloonjäämiselle tärkeä ominaisuus on jalostunut kulttuuriseen käyttöön.
 
Jos ihminen ei pystyisi erottelemaan kuulemaansa, olisiko puhetta olemassa??

mutta ymmärtääkö musiikki ihmistä?
 
Hyvä kysymys. :)

Äh, sä jäät siihen puoliväliin. Mieti musiikkia/rytmiä yksinkertaisimmassa muodossaan - joku jaksollinen rytmi on toistunut jossain Afrikassa vaikkapa jonkun linnun laulamana riittävän monta kertaa, niin että joku on pystynyt bongaamaan sen ympäröivästä ei-jaksollisesta metelistä. Sitten tämä joku on toistanut sitä rytmiä ja siitä on pikku hiljaa lähdetty kehittelemään variaatioita, joita on sitten mahdollisesti toistettu päällekkäin.
 
Alkuihmisestä on mietittävissä tähän yhteyteen kolme erilaista variaatiota:
A) pystyy hahmottamaan äänijaksoja, eli ymmärtää jaksottoman ja jaksollisen eron
B) ei pysty hahmottamaan äänijaksoja, eikä koe minkäänlaisia kiksejä äänestä
C) ei pysty hahmottamaan äänijaksoja, mutta kokee hirvittävät kiksit kaikesta äänestä
 
Mikähän edellämainituista ihmistyypeistä olisi kilpailukykyisin? B ei koe ääniä, eikä näin ollen myöskään herkästi huomaa esim. mammuttilaumojen pitämää meteliä - ei ruokaa. C on niin kikseissä koko ajan että huomio herpaantuu vaikkapa mammuttien metsästyksessä ja C kuolee lauman ylijuoksemana - ei ruokaa.
A on ainoa vaihtoehto joka pärjää. Ts. jos me emme kuuntelisi äänimaisemaa erotellen kuulemaamme, meitä ei olisi. Kyllähän eläimetkin kuulevat ja kuuntelevat, eli erottelevat kuulemaansa. Koska ihmislajin aivot riittävät asioiden kehittelyyn, asioita on viety pidemmälle ja näin eloonjäämiselle tärkeä ominaisuus on jalostunut kulttuuriseen käyttöön.
 
Jos ihminen ei pystyisi erottelemaan kuulemaansa, olisiko puhetta olemassa??
 
No ei se nyt ihan näinkään mene. Taidat kuitenkin olla ainakin vähän oikeilla jäljillä. Ihmiselle on kieltämättä kehittynyt muihin eläinlajeihin verrattuna poikkeuksellisen hyvä kyky erottaa ääniä, joka on johtanut tähän monimutkaiseen kommunikaatio menetelmään jota myös puheeksi kutsutaan. Ilman tätä ei musiikin tuottaminen tai ymmärtäminen olisi mahdollista. Kuten jo aikaisemmin sanoin tämä selittää hyvinkin pitkälti sen miksi koemme kiinnostusta tiettyihin sävelkorkeuksien yhdistelmiin enemmän kuin toisiin.
 
Johtaako kyky erottaa ääniä siihen, että ääntä aletaan tuottaa jaksollisesti? Ei ainakaan tällä sinun päättelyllä. Kyky erotellä ääniä on ollut elintärkeä ominaisuus, mutta ei suoraan johda siihen minkä käsitämme rytmiksi.
Vastaus taitaa tulla yksinkertaisesti siitä, että kyky erotella ääniä yhdistettynä valtavaan aivokapasiteettiin on johtanut tälläiseenkin innovaatioon kuin muusiikki. Ensimmäinen kipinä on saattanut hyvinkin lähteä siitä mainitsemastasi luonnon äänten matkimisesta. Hevosen laukan tai lintujen äänten matkimisella on saatanut olla jotain hyötyä luonnossa selviytymisessä. Näitä ääniä kun yhdistellään keinotekoisesti herättää se ihmisessä saman tyyppisiä tuntemuksia kuin mitä aidotkin äänet.
Se miksi vedämme niin hirveitä kiksejä jaksollisuudesta eli rytmistä saattaa liityä siihen miten tuotamme puhetta. Meillä on luonnostaan kyky tuottaa jaksollisia ääniä suullamme eli siis puhetta. Mihin tahansa puheeseen on helppo liittää rytmitys. Taidamme siis matkia musiikilla itseämme ja ympäröivää luontoa.
 
Eiköhän musiikin syvin olemus ole nyt ratkaistu. Jään odottamaan sitä Tukholman kutsua.

No ei se nyt ihan näinkään mene. Taidat kuitenkin olla ainakin vähän oikeilla jäljillä. Ihmiselle on kieltämättä kehittynyt muihin eläinlajeihin verrattuna poikkeuksellisen hyvä kyky erottaa ääniä, joka on johtanut tähän monimutkaiseen kommunikaatio menetelmään jota myös puheeksi kutsutaan. Ilman tätä ei musiikin tuottaminen tai ymmärtäminen olisi mahdollista. Kuten jo aikaisemmin sanoin tämä selittää hyvinkin pitkälti sen miksi koemme kiinnostusta tiettyihin sävelkorkeuksien yhdistelmiin enemmän kuin toisiin.
 
Johtaako kyky erottaa ääniä siihen, että ääntä aletaan tuottaa jaksollisesti? Ei ainakaan tällä sinun päättelyllä. Kyky erotellä ääniä on ollut elintärkeä ominaisuus, mutta ei suoraan johda siihen minkä käsitämme rytmiksi.
Vastaus taitaa tulla yksinkertaisesti siitä, että kyky erotella ääniä yhdistettynä valtavaan aivokapasiteettiin on johtanut tälläiseenkin innovaatioon kuin muusiikki. Ensimmäinen kipinä on saattanut hyvinkin lähteä siitä mainitsemastasi luonnon äänten matkimisesta. Hevosen laukan tai lintujen äänten matkimisella on saatanut olla jotain hyötyä luonnossa selviytymisessä. Näitä ääniä kun yhdistellään keinotekoisesti herättää se ihmisessä saman tyyppisiä tuntemuksia kuin mitä aidotkin äänet.
Se miksi vedämme niin hirveitä kiksejä jaksollisuudesta eli rytmistä saattaa liityä siihen miten tuotamme puhetta. Meillä on luonnostaan kyky tuottaa jaksollisia ääniä suullamme eli siis puhetta. Mihin tahansa puheeseen on helppo liittää rytmitys. Taidamme siis matkia musiikilla itseämme ja ympäröivää luontoa.
 
Eiköhän musiikin syvin olemus ole nyt ratkaistu. Jään odottamaan sitä Tukholman kutsua.
 
No nyt päädyit melkein samoihin johtopäätöksiin kuin minäkin ensimmäisestä viestistäni lähtien. Ainoastaan ehkä miettisin paria asiaa uudestaan.
Ihminen varioi, muokkaa ja keksii uutta kaiken oppimansa pohjalta, koska pystyy siihen. Eli siis - koska meillä on kyky kuvitella asioita, joita ei ole vielä olemassa, kuvittelemme niitä, ja koska kuvittelemme niitä, myöskin toteutamme ne lopulta käytännössä.
 
Äänten matkiminen, jota ei olisi ilman tarkkaa korvien erottelukykyä ja tietoisuutta itsestä, on varmasti ollut yksi asia joka on tehnyt ihmisestä huomattavasti tehokkaamman saalistajan kuin mihin luonnolliset ominaisuudet antavat mahdollisuuden. Hirvi tulee toisen hirven luo helpommin kuin leijonan. Tämä yhdistettynä kykyyn toimia ryhmässä on varmasti tuottanut monta isoa ateriaa.
Musiikin syntymiseen liittyy oleellisesti kyky matemaattiseen hahmottamiseen. En tarkoita matematiikkaa, mitään tiedettä, vaan kykyä yksiköiden hahmottamiseen. Kun joku on matkinut linnun ääntä samalla kun joku toinen on matkinut mammutin ääntä suhteessa linnun ääneen, on muodostunut jo ensimmäinen musiikillinen jakso, jota on voitu toistaa ilta toisensa jälkeen. Syy siihen, että "saamme hirveitä kiksejä jaksollisuudesta" liittyy siis mielestäni siihen, että jaksottomuudesta ei voi saada niin kovia kiksejä, koska A) jaksottomuus ei ole toistettavissa, eikä uudelleen tehtyä suoritusta em. musiikillisesta jaksosta voi ilman toistettavuutta verrata edelliseen suoritukseen - ihminen kun tykkää kehittyä ja B) jos täydellisestä jaksottomuudesta saisi kovat kiksit, kävisi niin kuin edellisen viestini C-tyypin ihmiselle.
 
Eli yhteenvetona - pidämme rytmeistä, eli itse tuottamistamme (joko ihan konkreettisesti tai sitten eristämällä päähämme ympäröivästä luonnollisesta metelistä jaksoja, joita siellä sattumalta on) jaksollisista äänistä, koska voimme "hallita" niitä, ts. toistaa haluamaamme aikaan, haluamassamme paikassa ja haluamallamme tavalla. Olisi perin järjetöntä olla iltanuotiolla viihtymässä pelkästään luonnon ääniä kuuntelemalla, jos tavoitteena on kuunnella ääniä. Onhan nimittäin täysin mahdollista että luonto on hiljaa - ei mammutti käskien törähdä. Ihminen sen sijaan törähtää.
Musiikki on lopulta syntynyt ihmisen tarpeesta erottua muista ja saada elämälleen syy - kun yrittää kehittää jotain suurempaa ja parempaa kuin mitä aikaisemmin on tehty, voi uskoa olevansa parempi ihminen.

Onko kukaan keksinyt että mikä on syynä siihen että ihminen ymmärtää esim. sinfoniaorkesterin soiton musiikkina eikä vain sekalaisina ääninä?
 
Säännönmukaisuus. Jos rummutat pöytään biittiä, todennäköisesti kukaan ei ihmettele miksi hakkaat käsiäsi pöytää vasten.

Eli yhteenvetona - pidämme rytmeistä, eli itse tuottamistamme (joko ihan konkreettisesti tai sitten eristämällä päähämme ympäröivästä luonnollisesta metelistä jaksoja, joita siellä sattumalta on) jaksollisista äänistä, koska voimme "hallita" niitä, ts. toistaa haluamaamme aikaan, haluamassamme paikassa ja haluamallamme tavalla. Olisi perin järjetöntä olla iltanuotiolla viihtymässä pelkästään luonnon ääniä kuuntelemalla, jos tavoitteena on kuunnella ääniä. Onhan nimittäin täysin mahdollista että luonto on hiljaa - ei mammutti käskien törähdä. Ihminen sen sijaan törähtää.
Musiikki on lopulta syntynyt ihmisen tarpeesta erottua muista ja saada elämälleen syy - kun yrittää kehittää jotain suurempaa ja parempaa kuin mitä aikaisemmin on tehty, voi uskoa olevansa parempi ihminen.
 
Juu, en mä tiedä tarviiko tietystikkään kaikkia rytmiikan ominaisuuksia selittää nimenomaan hyödyllisinä adaptaatioina, vaikka ne osittain siihen liittyykin. On aika selvää, että se perusfysiologia johon mukautuvat aivomme ovat kehittynyt on nimenomaan supeutuvaista rytmiselle toistolle.
 
Tämä johtuu siitä, että puheen ja muidenkin asioiden oppimiselle on tärkeää nimenomaan mimetiikka ja tietysti yksinkertaisesti muistaminen. Sellaiset aivot jotka tällaisia seikkoja kykenevät käsittelemään ovat suotuisia nimenomaan toistolle ja kuvioiden löytämiselle. Säännönmukaista kuvioiden löytäminenhän onkin ajattelun keskeisimpiä ominaisuuksia. On myös luonnollista ajatella, että ne ominaisuudet jotka ovat selviytymiselle tärkeimpiä - kuten juuri säännönmukaisuuksien löytäminen ja niihin sopeutuminen, ovat myös rakentuneet elimistöömme niin että ne tuottavat tyydytystä.
 
Diskreettien kokonaisuuksien löytäminen niin visuaalisesti kuin auditiivisesti on sen verran keskeistä, että ei se nyt ole niin kumma että se kytkeytyy meidän mielihyväkeskuksiin. Mutta väittäisin, että rytmiikalla on myös keskeinen merkitys esimerkiksi oman toiminnan ja kehonliikkeiden jaksottamisessa, ja siksi rytmit tuottavatkin yleensä halua tanssia ja hypiskellä.
 
Mä olen henkilökohtaisesti pitänyt tuota rytmiä huomattavasti simppelimpänä selitettävänä kuin harmoniaa. Harmoniassa hämää muumuassa se, että varsinaista harmonista ääntä ei kauhean paljoa luonnosta löydy, tietysti yläsävelsarja löytyy äänistä ja luonnollisena, mutta tämä nyt ei kauheasti vielä tyydytä sitä kysymystä, että mikä harmonian vaikutuksesta tekee noin voimakkaan.
 
Kuulosti mielenkiintoiselta tuo teoria duuri- ja molli-intervallien kytkeytymisestä surulliseen ja iloiseen puheeseen, mutta haluaisin asiasta myös jotain näyttöä. Onko asiaa tutkittu. Siis varmasti dynamiikka ja vastaavat asiat surullisissa ja iloisissa kappaleissa voivat toimia juuri eri puheensävyjen mimesian kautta, mutta puhuvatko ihmiset iloisesti muka konkreettisesti muodostaen duuri-pohjaisia melodioita? Jos on näin, niin haluaisin nähdä kyllä lähteet.

Juu, en mä tiedä tarviiko tietystikkään kaikkia rytmiikan ominaisuuksia selittää nimenomaan hyödyllisinä adaptaatioina, vaikka ne osittain siihen liittyykin. On aika selvää, että se perusfysiologia johon mukautuvat aivomme ovat kehittynyt on nimenomaan supeutuvaista rytmiselle toistolle.
 
Tämä johtuu siitä, että puheen ja muidenkin asioiden oppimiselle on tärkeää nimenomaan mimetiikka ja tietysti yksinkertaisesti muistaminen. Sellaiset aivot jotka tällaisia seikkoja kykenevät käsittelemään ovat suotuisia nimenomaan toistolle ja kuvioiden löytämiselle. Säännönmukaista kuvioiden löytäminenhän onkin ajattelun keskeisimpiä ominaisuuksia. On myös luonnollista ajatella, että ne ominaisuudet jotka ovat selviytymiselle tärkeimpiä - kuten juuri säännönmukaisuuksien löytäminen ja niihin sopeutuminen, ovat myös rakentuneet elimistöömme niin että ne tuottavat tyydytystä.
 
Diskreettien kokonaisuuksien löytäminen niin visuaalisesti kuin auditiivisesti on sen verran keskeistä, että ei se nyt ole niin kumma että se kytkeytyy meidän mielihyväkeskuksiin. Mutta väittäisin, että rytmiikalla on myös keskeinen merkitys esimerkiksi oman toiminnan ja kehonliikkeiden jaksottamisessa, ja siksi rytmit tuottavatkin yleensä halua tanssia ja hypiskellä.
 
Mä olen henkilökohtaisesti pitänyt tuota rytmiä huomattavasti simppelimpänä selitettävänä kuin harmoniaa. Harmoniassa hämää muumuassa se, että varsinaista harmonista ääntä ei kauhean paljoa luonnosta löydy, tietysti yläsävelsarja löytyy äänistä ja luonnollisena, mutta tämä nyt ei kauheasti vielä tyydytä sitä kysymystä, että mikä harmonian vaikutuksesta tekee noin voimakkaan.
 
Kuulosti mielenkiintoiselta tuo teoria duuri- ja molli-intervallien kytkeytymisestä surulliseen ja iloiseen puheeseen, mutta haluaisin asiasta myös jotain näyttöä. Onko asiaa tutkittu. Siis varmasti dynamiikka ja vastaavat asiat surullisissa ja iloisissa kappaleissa voivat toimia juuri eri puheensävyjen mimesian kautta, mutta puhuvatko ihmiset iloisesti muka konkreettisesti muodostaen duuri-pohjaisia melodioita? Jos on näin, niin haluaisin nähdä kyllä lähteet.
 
Ihmisaivoilla on kyllä taipumus jaksottaa kaikki puheesta numero sarjoihin, mutta onko tämä silti kattava selitys sille miksi rytmi saa meissä aikaan niin kummallisia reaktioita. Aikaisemmin esillä ollut biologiaan pohjautuva selitys ABC-tyypin kavereista ei ainakaan ole. Jos rytmistä nauttiminen olisi niin elintärkeä ominaisuus luonnossa miksi esim. apinat ei hakkaa kookospähkinöitä yhteen ja laula hoosiannaa. Samanlaisella päättelyllä on kyllä helppo löytää vastaus siihen miksi yleensä ihmisillä ja muillakin eläimillä on kyky erotella ääniä, mutta rytmiä siihen ei saa mukaan millään.
 
Miksi sitten ihmisen äänen erottelu kyky on kuitenkin planeetan ylivoimaista eliittiä? Tämä liittyy juuri siihen puheen tuottoon ja ymmärtämiseen. Jotta puhetta pystyy ymmärtämään tai tuottamaan täytyy pystyä erottelemaan äänestä intensiteetin ja korkeuden muutoksia todella tarkkaan. Kykymme ymmärtää musiikkia on siis syntynyt alunperin kommunikoinnin tarpeisiin.
Ihmisen puhe on täynnä eri intonaatioita eli korkeuden vaihteluita. Nyt kun koko kyky erotella ääniä on syntynyt palvelemaan puheen ymmärtämistä, täytyy sen heijastua myös mekaanisesti tuotettuihin ääniin. Jos tietyt sävelkorkeuden vaihtelut puheessa herättävät meissä tietynlaisia tunteita, heräävät samat tunteet tietysti myös silloin kun äänilähde on joku muu kuin ihminen. Instrumenteilla voidaan tuottaa paljon ”puhtaampia” ääniä kuin mitä puheessa normaalisti ilmenee. Siksi tunteet musiikin yhteydessä ovat paljon voimakkaampia.
 
Tähän siis perustan sen väitteen duuri- ja molli-intervallien kytkeytymisestä surulliseen ja iloiseen puheeseen. Puhe on rakenteeltaan aika monimutkaista joten tuskin sieltä nyt suoraan duuri tai molli skaaloja löytyy mutta jotain samantyyppistä mikä on varmasti helposti kytkettävissä näihin sävelläjeihin. Ihmettelen jos tätä ei oikeasti kukaan ole tajunnut tarkemmin tutkia. Niitä viitteitä siis ehkä löytyy jos osaa etsiä. Itse en ainakaan löytänyt mitään, mutta tukea tälle "teorialle" kaivataan silti.

Ihmisaivoilla on kyllä taipumus jaksottaa kaikki puheesta numero sarjoihin, mutta onko tämä silti kattava selitys sille miksi rytmi saa meissä aikaan niin kummallisia reaktioita. Aikaisemmin esillä ollut biologiaan pohjautuva selitys ABC-tyypin kavereista ei ainakaan ole. Jos rytmistä nauttiminen olisi niin elintärkeä ominaisuus luonnossa miksi esim. apinat ei hakkaa kookospähkinöitä yhteen ja laula hoosiannaa. Samanlaisella päättelyllä on kyllä helppo löytää vastaus siihen miksi yleensä ihmisillä ja muillakin eläimillä on kyky erotella ääniä, mutta rytmiä siihen ei saa mukaan millään.
 
Kuten sanottua ei kyseessä tarvitse millään tapaan olla adaptaatio - siis sellainen ominaisuus joka olisi evolutionäärisesti erityisen hyödyllinen. Riittää, että se kytkeytyy sellaisiin (kenties useampiin). Tarjoan tässä sekä tuota erottelukykyä, että yhteyttä ruumiilliseen liikkeeseen, että ehkä erittäin tärkeänä juuri ihmisen kykyä omien aivojen itsestimulaatioon toiston kautta. Tämä on eräs oppimiselle ja keksimiselle tärkeimpiä kykyjä, joka voimakkuutensa ansiosta juuri erottaa ihmisen. Eli se että kykenemme opettamaan itsellemme asioita toiston kautta, ja junnaamaan samoja ajatuksia. Tämä tuo sopeutuvuutta ja plastisuutta aivollemme joka ylittää pelkän lajin geneettisen perimän. Juuri nämä ovat niitä asioita jotka mahdollistavat kulttuurin.
 
Miksi sitten ihmisen äänen erottelu kyky on kuitenkin planeetan ylivoimaista eliittiä? Tämä liittyy juuri siihen puheen tuottoon ja ymmärtämiseen. Jotta puhetta pystyy ymmärtämään tai tuottamaan täytyy pystyä erottelemaan äänestä intensiteetin ja korkeuden muutoksia todella tarkkaan. Kykymme ymmärtää musiikkia on siis syntynyt alunperin kommunikoinnin tarpeisiin.
 
Varmasti linkki tulee nimenomaan kommunikoinnin kautta, mutta varmastikkaan proto-puhe ei ole ollut samanlaista äärimmäisen systematisoitua jota nyt käytämme. Voitaisiin kenties ajatella pikemmin niin, että musiikki ja nykyinen puhe ovat saman proto-kommunikaatiokyvyn tuottamia asioita, vain siitä reilusti eri suuntiin kehittyneitä.
 
Ihmisen puhe on täynnä eri intonaatioita eli korkeuden vaihteluita. Nyt kun koko kyky erotella ääniä on syntynyt palvelemaan puheen ymmärtämistä, täytyy sen heijastua myös mekaanisesti tuotettuihin ääniin. Jos tietyt sävelkorkeuden vaihtelut puheessa herättävät meissä tietynlaisia tunteita, heräävät samat tunteet tietysti myös silloin kun äänilähde on joku muu kuin ihminen. Instrumenteilla voidaan tuottaa paljon ”puhtaampia” ääniä kuin mitä puheessa normaalisti ilmenee. Siksi tunteet musiikin yhteydessä ovat paljon voimakkaampia.
 
Useissa kulttuureissa puhe on kuitenkin kovin monotonista, ja yleensä huomattavasti matalammalla taajuudella kuin lauluäänet. Siksi mitään suoraa yhteyttä puheen ja laulun välillä ei tunnu niin vahvasti olevan. Toisaalta esimerkiksi äidit ovat laulaneet lapsilleen tuutulauluja jo iät ajat
 
Tähän siis perustan sen väitteen duuri- ja molli-intervallien kytkeytymisestä surulliseen ja iloiseen puheeseen. Puhe on rakenteeltaan aika monimutkaista joten tuskin sieltä nyt suoraan duuri tai molli skaaloja löytyy mutta jotain samantyyppistä mikä on varmasti helposti kytkettävissä näihin sävelläjeihin. Ihmettelen jos tätä ei oikeasti kukaan ole tajunnut tarkemmin tutkia. Niitä viitteitä siis ehkä löytyy jos osaa etsiä. Itse en ainakaan löytänyt mitään, mutta tukea tälle "teorialle" kaivataan silti.
 
Onhan näitä etsitty. Yksinkertaisimmat teoriat on sellaisia, että laskevat sävelkulut jotenkin tuo mieleen kasvojen alakuloisuuden, kun taas nouset sellaisen jännittymisen, ja siitä iloisuus ja surullisuus. Mutta nämä ovat kuitenkin toivottoman löyhiä linkkejä siihen miten varsinaisesti harmoniamme musiikissa tuntuu toimivan.

'Auditory Cheesecake' -teoria on mielenkiintoinen.
 
http://cogweb.ucla.edu/ep/Music_Leutwyler_01.html
http://www.spiritsound.com/mystery.html
http://www.eruditiononline.com/04.04/mystery_of_music.htm

Kyllä se johtuu ihan vain meidän ihmisten aivojen rakenteesta kyky ymmmärtää ja tuottaa musiikkia.
 
Ohjelmallisen, ei-absoluuttiseilta lähtökohdiltaan olevan teoksen säveltäjä voi tulkita käyttämänsä aiiheen ja tekstin pohjalle rakentuvan teoksen hyvin monella tavalla, kuten Schubert, joka henkilökohtaisen vakaumuksellisista syistä
ei halunnut säveltää Lazaruksen kuolleista heräämistä samannnimisen oratorionsa D 689 III:ksi ja täydentäväksi osaksi panteistiselle ja täysin epäortodoksiselle maailman-ja elämänkatsomukselleen uskollisena Siben ja Deliuksen ideologisena edelläkävijänä. Sillä käsitykeni mukaan Schubert ei juuri uskoaan mihinkään personalliseen jumalaan tunnustanu eikä siksi elätellyt myötäelävää toivoa ylösnousemuksesta tai kuolleistaheräämisestäkään armoitetun älyn ylimääränsä vuoksi joka tunkee neroilla tahdon ulos tajunnsta olioiden välisine suhteineen. Ehkä hän oli liian intohimoinen oopperanikkari ettei kestänyt ooprasävelyksen aiheuttamaa työtaakkaa, jonka alle liene menehtrynyt haaveillessaan viimeisen mohikaanin(?) työstämistä oopperaksi kuolinvuoteelaan. Ainakin varsin alku-ja räjähdysvoimaisen energinen sekä draamallisen ajoituksensa puolesta varsin onnistrunut 16-vuotiaan nuoren mestarin säveltämäksi paljastui slltä osin kuin sitä tunnen, ooppera Paholaisen huvilinna Bernsteinin 60-luvulla levyttämän alkusoiton II-version sähköistävissä tunnelmissa, jolla tänään tapetteja ja kattokruunuja irti seinistä ja katosta desibelimyllyllä revittelin toki joitakin lumoavan melodisia tuokioita unohtamatta. Nautin myös kolmen veytävän numeron kuuntelemisesta Schubertin Estrellan III-näytöksestä viikonloppuna ennen masentavan ja tappavan tylsän Lohengrinin kuunteluyritystä radiosta. Muutamien Emman melodisesti heikohkojen aariamaisten arioso-episodien kehystämiä loputtomia resitatiivivirtoja.